keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Taktista- ja varavaloa

Purkaessani edelliseen juttuuni wingiä laitoin siinä ohessa sukekamppeita kuivumaan Jyrägölle suuntautuneen dyykin jäljiltä. Olosuhteet olivat tuolla reissulla pinnan päällä haasteellisia varusteiden jäätyessä dyykin jälkeen niin pahoin, että päätettiin lopulta skipata toinen dyykki kokonaan. Joka tapauksessa, kotona huomasin Heserin varavalon linssin sisäpinnalle tiivistyneen kosteutta, jonka kuivattelua varten purin lampun osiksi. Ja niinhän siinäkin kävi, että saman tien palasiksi menivät myös DTD:n varavalo ja sattumalta työpöydällä ollut Surefiren C2 Centurion, josta ei kyllä taida olla varavaloksi vaikka hyvä tuikutin onkin.

Muutama kuvakin tuli taas napattua, joista selviää edellä kerrottujen valoneuvojen sisuskalut sekä ulkoinen olemus.

Tämän kertaisen tarkastelun kohteet: kolmella ja puolella sadalla eurolla taskulamppuja.

Ensimmäisenä joukon selvästi eniten superlatiiveja omaava valaisin eli Heser. Se on näistä kolmesta suurin, teknisesti monimutkaisin ja kallein. Tiivistys on hoidettu kahdella o-renkaalla ja valon sytyttäminen tai sammuttaminen hoituu valopäätä kiertämällä. Heserin paras etu kilpailijaansa DTD:hen nähden on sen käyttämien C-paristojen (LR14) yleismaailmallisuus. Varaparistojen hankinta onnistunee vähän heikomminkin varustellusta myymälästä. Valaisimessa paristot on sijoitettu metalliputkeen, joka toimii niin sähköisenä johtimena polttimolle kuin myös siirtää polttimolta tulevaa lämpöä paristoille. En tiedä kuinka merkittävää roolia tuo lämmönsiirto on käytännössä, mutta ainakin ajatuksena ihan toimiva. Polttimo on messinkirunkoinen mötikkä, joka on itsessään vesitiivis. Mahdollisessa flodaamistilanteessakin lampusta pitäisi siis lähteä valoa niin kauan kuin paristoissa vain puhtia riittää.

 Heser selected led 4W.

Heser purettuna pääosiinsa.

DTD:n näkemys varavalosta on huomattavasti sirompi kuin Heserillä. Kompakti koko on saatu aikaan valitsemalla virtalähteeksi kolmen voltin CR123 -litiumparistot. Eivät siis ole ihan niin yleisiä kuin Heserin käyttämät C-paristot, mutta kyllä noitakin ihan marketeista jo löytää. Tässäkin tiivistys on toteutettu kahdella o-renkaalla ja ledvalopäätä kiertämällä tuikku saadaan syttymään tai sammumaan. Paristot sijoitetaan konstailemattomasti valaisimen rungon sisään jonka jälkeen valopää kierretään kiinni. Helppoa ja yksinkertaista!

 DTD:n varavalo.

 DTD:n valaisin purettuna.

Surefire C2 Centurion edustaa taktisia valoja ja otin sen mukaan ihan muuten vaan. Runko on avoin molemmista päistä, o-renkaita on yksi / pää ja katkaisin löytyy takakappaleesta. Jonkinlainen vesitiiveys tälläkin rakenteella saavutetaan, mutta sukellusvaloksi tästä ei ole. Tässäkin voimanlähteenä toimivat CR123-paristot ja xenon-polttimo on istutettu alumiinista koneistettuun heijastimeen. Polttimon tultua elinkaaressa päähän vaihdetaan koko heijastinosa. Kiertämällä takakappaletta kiinnipäin saadaan ensin käyttöön tila, jossa valaisin toimii vain silloin kun painonappia pidetään pohjassa. Kierrettäessä vielä lisää valo jää palamaan ilman napin painamistakin. Tätä mallia ei enää valmisteta, aika on jo ajanut tämän ohi. Kuitenkin kyseessä on erinomainen malli, varsinkin jos arvostaa valaisimen ergonomiaa yhdessä pistoolin kanssa.

Taktinen valaisin Surefire C2 Centurion.

 Surefire purettuna.

perjantai 21. joulukuuta 2012

DTD:n wingin anatomiaa

Kuten viime kerralla lupasin, on tullut aika tarkastastella wingiäni hiukan pintaa syvemmältä. Alkusysäyksenä tälle toimi viimeisimmällä Ojamon reissullani jäätymisen takia paukahtanut haitariletku, jota vaihtaessa homma sitten laajeni tähän. Käsittelyssä oleva kapine on DTD:n Stream 20 joka on ollut käytössäni himpun reilut 3 vuotta.

Kyseinen wingi on kaksikerroksinen, ulkokuori on 2000 denierin Corduraa sisemmän pussiosan ollessa valmistettu kevyemmästä 560 denierin Cordurasta. Sisäpussin saumat on ultraäänihitsattu ja varmistettu vielä polyuretaanipinnoitteella. Haitariletku on lyhyt, jolloin täyttöpää jää mukavasti suurinpiirtein rinnalla olevan D-lenkin tasalle eikä laahaa pohjassa. Lyhyellä letkulla täyttöpäätä ei myöskään tarvitse nostaa niin paljoa liiviä tyhjennettäessä kuin pitkällä haitariletkulla pitäisi. Täyttöpään napit ovat terästä, uskoisin tällä tavoitellun täyttöpään paikallaan pysymistä lisääntyneen massan myötä. Dumppivena löytyy wingin vasemmalta puolelta, sisäpussiin taas pääsee käsiksi wingin yläosasta löytyvän tukevan vetskarin avaamalla.

Sisäpussi vaikuttaa kestävältä eikä sen kanssa ole ongelmia ollutkaan. Wingin päädyssä näkyy dumppivenan reikä.
 
 Haitariletku läpivientimutkaan nippusiteillä, jotka jäävät normaalisti piiloon leveän kumilenksun alle.

 Dumppiventtiili irroitettuna. Kuvasta selviää venttiilin toimintaperiaatekin hyvin: normaalisti jousi painaa venttiilin kiinni. Narusta vetämällä venttiiliä voidaan avata wingin tyhjennystä varten. Mikäli paine säkin sisällä kasvaa niin paljon, että se voittaa jousivoiman, dumppivena toimii varoventtiilinä.

 Haitariletku purettuna osiinsa. Letkun sisällä oleva vaijeri varmistaa ettei haitariletku irtoa kummastakaan päästä epänormaalissakaan vedossa. Vaijerin kiinnikkeinä olevat tapit ovat kiinni kierteillä.

 Täyttöpään napit purettuna. Tyhjennysnappi aukeni kuusiokololla täyttöpään sisäpuolelta ja täyttönappi ulkopuolelta kiertämällä lukitusmutteri auki. Napit olivat aika visvaisessa kunnossa kolmen vuoden käytön jälkeen...

Itse olen tykännyt DTD:n wingistä sen verran paljon, että hankin sinkkusettiinkin DTD:n valmistaman donitsin. Hinta on varsin kilpailukykyinen, esiteltynä oleva malli näyttää maksavan Scubamafiassa tällä hetkellä 285 euroa.

tiistai 11. joulukuuta 2012

Väliajalla...

Edellisestä blogipostauksesta on kulunut jo lähes kuukausi, eikä voi taaskaan syyttää muita kuin itseään. Juttua aiheesta kyllä riittää, mutta jotenkin on vain ollut saamaton fiilis tämän kirjoituksen suhteen.

Viimeisin dyykkini oli Ojamolla, jossa puuhasteltiin habitaatin parissa. Kaivoslampi oli saanut silloin jo jääpeitteen laiturinpuoleiseen päähänsä, mikä toi omat hankaluutensa touhuun. Kyseisenä iltana oli aika rapsakka pakkanenkin, asteita oli noin -15 tai ehkä hiukan kylmempääkin. Sen verran pakkasesta oli riesaa, että laitepaketin kasattuani sain haitariletkun mossahtamaan testattuani, että liiviin menee ilmaa. Testaus oli siis aiheellinen, koska kaasu ei päässyt wingiin asti vaan virtaus pysähtyi säkin suulla olevaan mutkaan, joka oli täynnä jäämurskaa... Tuli sukellettua silloin Ojamolla pelkällä kuivapuvulla tasapainottaen.

Hajonnut wingin letku odottelee vieläkin vaihtoaan tuolla tallin puolella. Samalla kertaa tulin purkaneeksi koko wingin ja tarkoituksena on tehdä siitäkin pieni katsaus tänne Osapaineeseen, miltä DTD:n wingin sisäkalut näyttää. Samaten pientä jutun tynkää on tulossa DTD:n ja Heserin varavaloista. Ei kovin kummallista niistäkään, vähän kuvia millaisista osista ne on kasattu jne, ihan perussettiä siis.

Tällä hetkellä itselläni on menossa hidas kaupanhieronta kaluston päivittämisen suhteen. Sinänsä ihmeellinen tilanne, että myyjä ei oikein osaa päättää mitä tehdään. Toivottavasti kaupat saadaan tehtyä! Jos näin käy, niin kalustopäivityksestä kerron varmasti tarkemminkin.

Sukeltamassakin olisi kiva käydä, nyt viikonloppuna olisi tarkoitus jonkinlainen plutaus lähteä tekemään. Kohde on vielä auki, Ojamo se ei näillä näkymin ole.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Täyttöpaikka-asiaa

Aktiiviselle sukeltajalle toimiva kaasuhuolto on yksi harrastuksen kulmakivistä. Palkkatyössä olevana OC-sukeltajana (OC = open circuit) kaupalliset täytöt ovat kauhistus, joihin turvaudun vasta kun muut vaihtoehdot on käytetty. Kaupalliset täytöt ovat erinomainen ratkaisu jos haluaa helpon vaihtoehdon ja on valmis maksamaan sinänsä yksinkertaisesta hommasta, mutta ainakin oma talous pistää hanttiin tuossa maksukohdassa. Aqua Worldin hinnastosta katselin, että nitrox-täytöt maksavat heillä 1,2 euroa / tilavuuslitra. Tyhillä tupla-12:lla ean32-täytön hinnaksi tulisi siis 28,8 euroa! Täyttäessäni itse tyhjät säiliöt (2x12/232) ean32:lla käyttäen seuran kompressoria hinnaksi tulisi hiukan vajaat 4,5 euroa. Selvyyden vuoksi korostan vielä, etten valinnut Aqua Worldia esimerkiksi suinkaan mustamaalatakseni yritystä, vaan koska heillä on hienot ja selkeät sivut kunnon hinnastoineen. Tämän lisäksi olen kuullut monen sukeltajakaverini kehuvan Aquaa, joten nimikin on jäänyt mieleen... :)

Omalla kohdallani siis omatoimisuus on kunniassa, joten arvostan kunnollista täyttöpaikkaa. Syyskuussa Riihimäen urheilusukeltajien täyttöpaikka teki minuun sen verran hyvän vaikutuksen, että liityin seuraan lähes samoin tein. Seuraavassa muutama kuva paikasta selityksineen.

Gasblendereiden työpiste.

Blendauskopperossa on oma tietokone, jolla pyörii kotimainen, käytössä erinomaiseksi osoittautunut Wannabe Gas Blendin Software. Tuolla ohjelmalla on helppo laskea tarvittavat kaasumäärät niin osapainetäytöille kuin käytettäessä jatkuvaa virtausta tai näiden yhdistelmiä. Kuvassa näkyy alahyllyllä myös boosteri, jolla voidaan siirtää varastosäiliöstä kaasua säiliöön, jossa pullopaine on korkeampi kuin varastosäiliössä. Boosteri saa käyttövoimansa ihan tavallisesta paineilmasta.

Varsinainen täyttöpaikka.

Täyttöpaikka on yleisilmeeltään siisti, kaikelle on oma paikkansa. Loisteputkivaloilla on saatu aikaan tasainen ja riittävän hyvä valaistus, joten hämärässä nyhjäämiselle ei ole tarvetta. Henkilöt, joilla on oikeus käyttää seuran kompressoria, mutta jotka eivät saa tehdä seoskaasutäyttöjä, voivat tehdä paineilmatäyttöjä omatoimisesti. Halutessaan nitroksia tai trimiksiä kaasun sekoituksesta huolehtii joku seoskaasuryhmän jäsenistä. Käytännössä tx:ää käyttävät taitavat olla järjestään luokitettuja myös gasblendereiksi.

 Kaasun analysointi imupuolelta. Ylälaidassa näkyvä musta putki menee maauimalan vesiliukumäelle eikä liity seoskaasuihin mitenkään...


Seoskaasutäyttöjen kannalta kuvassa näkyvä viritys on erittäin käyttökelpoinen ratkaisu. Kuvassa ylhäällä vasemmalla oleva putki menee ulos, eli sieltä tulee säiliöihin menevä ilma. Helium lisätään imuilmaan ensimmäiseen t-kappaleeseen (ylempänä oleva) liitetyn letkun kautta. Normaalistihan ilman happipitoisuus on noin 21 %, mutta kun siihen sekoitetaan heliumia, happiprosentti laskee. Oikealla näkyvä keltainen mittari kertookin happiprosentin heliumin lisäämisen jälkeen. 180 asteen mutkan jälkeen olevasta t-kappaleesta lisätään happea ja vasemmalla oleva toinen happianalysaattori kertoo happiprosentin hapen lisäämisen jälkeen. On tärkeää, että rakennettu putkisto on riittävän pitkä kaasujen kunnollisen sekoittumisen varmistamiseksi. Sekoittumista voidaan tehostaa mm. tekemällä putkeen mutkia, jolloin kaasun kulkuun tulee "ylimääräisiä" pyörteitä.

Kuvassa meneillään olevassa täyttötilanteessa happiprosentti on laskettu heliumilla seitsemään (ylempi mittari) ja nostettu sen jälkeen kahteen kymmeneen lisäämällä happea riittävä määrä. Lopputuloksena kannuissa oli täytön jälkeen 21/35 trimiksiä.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Open Junior European Championships

Tulipa vietettyä sukelluspainotteinen viikonloppu, joka kuitenkin poikkesi totutusta lähestulkoon täysin. Olin nimittäin yksi VA-kuvaajista, jotka kuvasivat Riihimäellä järjestettyjä, Riihimäen urheilusukeltajien isännöimää nuorten uppopallon EM-kisoja. Uppopallo oli minulle vielä lauantaiaamuna lähestulkoon tuntematon laji, joka yllättäen paljastuikin odotettua mielenkiintoisemmaksi.


Kuvauskalustona kisoissa palveli GoPron Hero 2 -kamera, joka oli pakattu 3D Hero System -koteloon. Koteloon on asennettu läpivienti pitkällä datakaapelille, joten kisoissa pystyttiin tarjoamaan reaaliaikaista vedenalaiskuvaa uimahallin kahviossa olevan dataheittimen kautta. Tietoteknisistä järjestelyistä kiitokset saa Riihisoft.

Uimahallin kahviossa saattoi katsoa kuvaa pelistä.

Itse kuvaaminen oli melko simppeliä puuhaa, eniten joutui keskittymään pysymiseen pelialueen rajan ulkopuolella. Itse kuvasin lauantaina kaksi ottelua, joissa molemmissa tuli oltua tasan 50 minuuttia pinnan alla. Sunnuntaina kuvasin Suomen ja Norjan kolmannen erä sekä Saksan ja Ruotsin välisen finaalin kokonaisuudessaan. Pakko myöntää, että aika räväkästä lajista on kyse ja itse pysyttelen edelleenkin huomattavasti rauhallisemman laitesukelluksen parissa... :) Oli kuitenkin hienoa tutustua tähänkin lajiin, kouluttajan roolia ajatellen sain tästä viikonlopusta arvokasta kokemusta ja ihan "tavallisen sukeltajan" näkökulmasta viikonloppu tarjosi hyvää seuraa, hyviä näkkäreitä sekä poikkeuksellisen kiinnostavaa sukellusta kaakelilaguunissa.


Kisoista kuvattua videomateriaalia löytyy Riihimäen urheilusukeltajien sivuilta.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Ojamon kaivoskartat

Arkistolaitoksen sivuihin olen tutustunut muutamaan otteeseen aiemminkin silmäillessäni digitoituja aineistoja, mutta ainakin minusta arkistojen uumenista kaivettavan aineiston hakeminen on tehty turhan monimutkaiseksi. Saattaahan se johtua siitäkin, etten ole vain tottunut käyttämään arkistointijärjestelmää. Tällä kertaa olin kuitenkin varsin tyytyväinen löydöksiini, eli digitoituihin Ojamon kaivoskarttoihin.

Ymmärtääkseni samoista lehdyköistä on taiteiltu Ojamollakin olevat opasnarukartat, joten sinällään mitään mullistavaa ei ole luvassa. Noista Astia-verkkopalvelusta löytyvistä kartoista voi kuitenkin silmäillä kaivoskarttoja rauhassa omalta tietsikalta ja mikäänhän ei estä nikkaroimasta noista vaikka monikerroksista versiota, jossa tasot olisivat sijoitettuina toisiinsa nähden oikeisiin paikkoihin. Pitemmittä löpinöittä, kartat löytyvät täältä. Mikäli käy niin huonosti, että linkki ei enää toimikaan, niin karttoja voi etsiä Arkistolaitoksen Astia-verkkopalvelusta klikkaamalla kohtaa "Aineiston haku ja tilaaminen" ja kirjoittamalla aukeavaan hakukenttään vaikkapa "Ojamo kaivoskartat". Tuloksista kun vielä etsii sellaisen laatikon, jossa alalaidassa on teksti "Näytä digitoidut asiakirjat", niin alkaa olla jo aika lähellä onnistumista.

Kaivoskartassa on 60 sivua sisältäen niin vertikaaliset kuin horisontaaliset kuvat alueesta. Esim. 28-taso on jaettu kahdelle lehdelle (sivut 6 ja 23) ja seuraava taso löytyy niin ikään kahdelle sivulle jaettuna (loogisesti sivut 7 ja 24). Pikaisella vilkaisulla horisontaaliset kartat löytyvät kartaston alkusivuilta ja syvyyssuuntaa havainnollistavat vertikaalikuvat alkavat sivulta 33.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Asiaa sukellusvaloista

Tämänkin kertaisen aiheeseen sain kimmokkeen tuolla Facebookin Vesipäiden  kesken käydyistä keskusteluista. Tämä lamppuasia tuntuu olevan vuosi toisensa jälkeen ns. kuuma, kun tunnelmavaloihin tympääntyneet sukeltajat alkavat harkitsemaan tehokkaamman valaisimen ostoa. Kanisterivalaisimeen siirtyminen onkin iso askel monelle sukeltajalle, onhan kyseessä varsin kallis investointi. Itsekin vatvoin kannuvalon ostamista pitkään ja hartaasti, mutta kertakirpaisun jälkeen en ole ostostani katunut.

Sukeltaminen Suomessa on, julkisuudessa sitkeästi elävistä väitteistä huolimatta, antoisaa. Kylmät ja usein pimeät vedet vaativat tietysti varusteilta enemmän kuin etelän lämpöisissä vesissä sukeltavilta, mutta sehän on aivan luonnollista. Erilaiset olosuhteet vaativat erilaisia varusteita. Omalla kohdalla isoin sukellusmukavuuteen vaikuttanut hankinta on ollut kuivapuku, hyvänä kakkosena tuleekin kunnollisen valaisimen hankinta.

Sukellusvalaisimet voidaan jakaa monella eri tapaa, mm virtalähteen sijainnin, polttimon tyypin tai lampun valmistajan mukaan. Virtalähteenä käytetään yleisesti joko akkuja tai paristoja, jotka on sijoitettu joko samaan koteloon valopään kanssa tai erilliseen akkukoteloon. Selvennyksen vuksi mainittakoon, että yleensä paristoja tarvitaan valaisimeen useita, kun taas akkumalleissa on yksittäinen akkupaketti. polttimo, jolla valoa tuotetaan, on toinen tapa jaotella sukellusvalaisimia. Äkkiä mieleen tulevat ledit, halogeenit, hehkulamput ja hidit. Näistä hehkulamput ja halogeenit edustavat jo enemmän historiaa, kun taas ledit ja hidit nykypäivää. Ledien ja hidien eroista lisää myöhemmin. Lampun valmistajalla en niinkään tarkoittanut eri merkkejä, vaan onko kyseessä kaupallinen vai omin pikku kätösin (DIY) valmistettu tuikutin. Jos taidot riittävät, niin mikään ei tietenkään estä valaisimen värkkäilyä itse, kuitenkin useimmiten helpommalla selviää turvautumalla kaupallisiin tuotteisiin.

Kun puhutaan oikeasti tehokkaista valoista, joiden avulla voidaan kommunikoinnin ja mittareiden tarkistamisen lisäksi valaista ympäristöä, jätetään suosiolla pois valaisimet joiden virtalähde on sijoitettu valopään kanssa samaan pakettiin. Jäljelle jäävät siis ns. kanisterivalaisimet, joissa akku on sijoitettu erilliseen koteloon. Samoin rajataan pois historialliset halogeenit ja hehkulamput ja keskitytään valaisimiin, jotka on toteutettu hid- tai ledtekniikalla. Näin yksinkertaisilla toimenpiteillä on saatu rajattua markkinoilla olevista lukemattomista lamppumalleista suurin osa pois, jonka jälkeen alkaakin varsinainen valinnan vaikeus. Koska jokainen painottaa itselleen tärkeitä seikkoja ja myös mieltymykset vaihtelevat, en edes yritä tehdä tässä valintaa kenenkään puolesta. Alla kuitenkin seikkoja, joita kannattaa miettiä valaisinta hankkiessa ja eri lamppuja vertaillessa:
  • Hankintahinta
  • Valokeilan leveys
  • Akkukapasiteetti
  • Valaisimen käyttövarmuus
  • Huollon nopeus ja luotettavuus
  • Varapolttimoiden saatavuus ja hinta (HID)
Hid ja led ovat aika lailla samalla viivalla tehojen suhteen. Hidin vahvuutena on helpommin säädettävä valokeilan leveys, heikkoutena (sanan varsinaisessa merkityksessä) huomattavasti pienempi iskujen kestävyys ja polttimon lyhyempi elinkaari muutenkin. Harvoinhan sitä lampuilla mitään hakataan, mutta vahinko ei tule kello kaulassa. Hidien varapolttimot ovat sitten aika suolaisen hintaisia...

Vanha totuus "halvalla ei saa hyvää" pätee myös tässä asiassa. Kaveripiirissäni on muutamia jotka ovat hankkineet Puolassa tehtyjä Light for me -valaisimia. Osalla lamput ovat toimineet hyvin ja käyttäjät ovat olleet tyytyväisiä. Osalla kuitenkin puolanihmeet ovat hajonneet, mikä sinällään ei ole mahdotonta kalliimmillakaan merkeillä, mutta sitten onkin alkanut kestämään. Paras (tai pahin) huoltoreissu kesti 4 kuukautta, toisin sanoen kolmanneksen vuodesta! Oman tuikuttimen olen joutunut toimittamaan huoltoon kaksi kertaa (kerran akun kaapeleiden takia ja kerran laturin takia). Kaapeliongelma hoitui sillä aikaa kun kävin sekoittelemassa kaasuja ja laturin kanssa taisi mennä seuraavaan päivään kun ei ollut niin kiireellisestä tapauksesta kyse...

Oma lukunsa ovat sitten nämä kiinalaiset lamput, joita saa jopa alle satasella. Usein Snorkkeli.netissä olen törmännyt ajatukseen, jossa epäluotettava kiinalaislamppu hankitaan alkuun päävaloksi, ja mahdollisen paremman päävalon hankkimisen jälkeen kiinanihme siirrettäisiin varavaloksi. Tällaisen ajattelun logiikka ei kerta kaikkiaan kestä lähempää tarkastelua: eikö varavalon tulisi olla niin luotettava, ettei sen syttymisvarmuuteen saisi vaikuttaa ovatko Mars ja Jupiter konjugaatiossa tai miten kahvinporot sattuivat asettumaan suodatinpussissa? Pinnan alla laitteiden tekniset vaatimukset kasvavat ja kun puhutaan varajärjestelmistä, niin vaatimuksien tulisi olla vielä kovemmat!

Jos nyt jäi polttelemaan sukellusvalaisimen päivittäminen, niin kotimaisten valmistajien Scubamafian ja Northern Light Scuban tuotteista löytyy varmasti oikeanlainen ratkaisu. :)

perjantai 26. lokakuuta 2012

Mikä on hylkyrosvousta?

Edellinen kirjoitukseni aiheutti sen verran vilkasta keskustelua Dyykkiremmi Vesipäiden Facebook-sivulla, että ajattelin jatkaa aiheesta lisää.

Jos aika käy pitkäksi, niin voi tutkia mitä Suomen laki kertoo hylyistä, sekä niiden ja niiden kuljettaman lastin omistusoikeuksista. Itselläni ei ole vielä niin tylsää ollut, mutta nyrkkisääntönä hylyn lasteineen omistaa aina joku. Yli 100-vuotiaiden kohteiden kohdalla omistajana on valtio (Museovirasto / Puolustusvoimat) ja alle 100-vuotiaiden omistajana uppoamishetkellä omistajana toiminut taho, ellei alusta ja/tai lastia ole uppoamisen jälkeen myyty edelleen. Hylkytavaran nostoa ei siis ole kategorisesti kielletty, mutta nostotapauksissa tähän täytyy olla lupa omistajalta. Periaatteessa kaikki pohjalla oleva romukin on siis jonkun omistamaa eikä sitä saisi ilman lupaa nostaa. Käytäntö on tietysti toinen, esimerkkinä vaikka rantojen siivouksissa nostetut fillarit.

Jätetään tuollainen saivartelu ja siirrytään ihan oikeaan hylkysukeltamiseen. Oletetaan, että sukeltaja löytää jonkin vähäarvoisen esineen etsiessään hylkyä sukeltamalla, löytämättä kuitenkaan itse hylkyä. Toimiiko sukeltaja moraalisesti väärin, jos hän tuo tuollaisen yksittäisen esineen pinnalle? Vähäarvoisella esineellä ajattelen esim. jotain plokia, pulloa, lautasta tms. Yksinäinen esine jossain hylyn lähettyvillä voi tietysti antaa jotain lisäarvoa hylyn mahdollisen tutkimuksen kannalta (suurinpiirteinen uppoamisajankohta, irtotavaran ajelehtimisen suunta jne), mutta se edellyttää tuon esineen löytämistä. Mitä kauempana hylystä ollaan, sen epätodennäköisemmäksi juuri samaan kohtaan osuvan sukeltajan saapuminen käy. Lisäksi pohjalla voi olla pinnalta tipahtanut / tiputettu esine, jolloin se ei edes liity koko hylkyyn. Harvinaistako? Itse olen löytänyt mm. Klaus Oldendorffin läheltä Uwatecin pohja-aikamittarin sekä siihen kiinnitetyn leikkurin. Tuskinpa Klasulla oli tuollaisia uppoamishetkellä. Toin muuten nuo löydökset pintaan...

Varsinaisella hylyllä sukellettaessa irtain tavara on juuri sitä mitä sukeltaja todennäköisesti haluaakin siellä nähdä. Ikkunaventtiilit ikkunoineen, komentosillan varusteet, tuki tavalliset astiat ja tyhjät pullot, köydet, plokit, ruorit, ankkurit... Hienoja pinnan alla, aika ankeita nostettuina. Edmund on surkea esimerkki kuinka venyvä käsite moraali on: alkukesästä kuulin, että ruoria koossa pitävät messinkilaatatkin oli ruuvattu irti! Viime vuonna kerroin täällä huomanneeni ison, ruman kannun hävinneen samalta hylyltä, puhumattakaan muista tyhjistä pulloista. Kaikki siis melko isoja kohteita, joiden huomaaminen ei kovin kummoista vaadi. Hyi hyi! Mitä jos sattuisit huomaamaan hylyn vierellä pohjasta pilkistävän korun, tai sedimentin peittämän kolikon kannelta? Ottaisitko vai jättäisitkö? Toiveajattelua, että kerran löytynyt tuon kaltainen kohde pysyisi kohteella edes yhtä kesää!

Lain mukaanhan tässä ei ole mitään epäselvää, entäpä sukeltajan moraalin kannalta?

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Hylkyrosvoista

Viime kesänä puhuttiin paljon hylkyrosvoista ja asiaa käsiteltiin monissa eri tilanteissa useammankin puhujan toimesta. Moinen toimintahan on todella paheksuttavaa, koska onhan paljon mukavampaa sukeltaa kohteella jossa on runsaasti irtaimistoa ihailtavana.

Taisi olla viime sunnuntaina kun kuulin, että Muninilta on varastettu molemmat laivakellot. Taas yksi kohde, jolla en kerennyt käymään, ennen kuin joku mätäpaise kävi pilaamassa sen! Kuinkahan tämä rosvoiluaalto saataisiin loppumaan? Hyvät ideat ovat tarpeen, Museovirastokin kaipaisi niitä...

Itselleni tuli mieleen ajatus jonkinlaisesta rahastosta tai säätiöstä, joka jakaisi tuntuvia vihjepalkkioita tällaisissa tilanteissa. Totta kai vihjeen pitäisi olla "ratkaiseva", että palkkio napsahtaisi. Ja palkkion tietysti sellainen, että se houkuttelisi käräyttämään kaverin... Rahoitushan moisella puulaakilla olisi ongelmana, mutta onhan näitä kaikenlaisia rahankeruukampanjoita ollut niin Itämeren kuin Vrouw Mariankin hyväksi. Jos joku saa tästä ahaa-elämyksen, niin ei muuta kuin vapaasti kehittelemään vaan ideaa!

lauantai 20. lokakuuta 2012

Sukeltamista kaivoksissa

Viimeisestä blogipäivityksestä on taas vierähtänyt aikaa noin 2 ja puoli viikkoa. Piti oikein tarkistaa, olisin hattuvakiona tarjonnut reilua viikkoa edellisestä päivityksestä... Kiirettä on pitänyt niin töissä kuin sukellusrintamallakin, joten ainakin lämpöliivin sähköläpivienti on tullut testattua useampaankiin otteeseen.

Sähköläpiviennin asennus siis onnistui hyvin, vesi on pysynyt edelleenkin poissa puvun sisältä. Kovin hirmuisiin syvyyksiin en ole vielä asennuksen jälkeen mennyt (max. 36 m), mutta eipä se tilanne enää asennuksen vedenpitävyyden osalta siitä mihinkään muutu. Akkukotelon kansi on vielä vanha, joten pinnan alla on pitänyt tyytyä vielä kylmään lämpöliiviin, pinnalla lämmöt on saanut onneksi päälle kun on kytkenyt akun suoraan liiviin.

Ojamolla on pintavesi vielä lämmintä, taisi olla 10 tai 11 astetta viime torstai-iltana. Syvemmällä mennään perinteisen raikkaisiin lukemiin, eli neljään asteeseen. Näkyväisyydet ovat kuudessa metrissä parantuneet syyskuun alusta, mutta sadevedet ovat huonontaneet näkyväisyyksiä syvemmällä. Kolmenkympin alapuolella on kyllä sitten ihan kristallia, samoin Mesikämmenluolassa.

Kaunis syyspäivä Ojamolla 11.11.2012.


Olen tehnyt viisi viimeisintä sukellustani Ojamolla ja huomenna on tarkoitus katkaista Ojamo-putki käymällä Haverissa. Haverissa ei näkkärit kuulema ole olleet kovin kummoisia, mutta huomennahan se selviää. Kohta pitäisi lähteä Riihimäelle sekoittelemaan kaasuja, vähän on vielä sopivat miksit mietinnässä. Enköhän kuitenkin jotain keksi, ettei tartte udg:lla mennä. Ne jotka eivät tunnista lyhennettä, niin kyseessähän on paineilman lempinimi, joka tulee sanoista universal diving gas.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Lämpöliivi ja sähköläpivienti, kuvat

No niin, eihän tämä niin helposti käynytkään. Epänormaalit työajat pitivät tehokkaasti huolen siitä, että blogipäivitys ei ollut ensimmäisenä mielessä kotona ollessa. Kun lopulta sain tehtyä ryhtiliikkeen ja aloin siirtää kuvia puhelimesta koneelle, tulikin uusi viivytys matkaan. Nimittäin jostain syystä usb-portit eivät toimineet. Loppujen lopuksi vika poistui kun käynnistin tietokoneen uudelleen, mutta eihän näitä nyt huvikseen sammutella...

Pidemmittä selittelyittä kuitenkin lupaamani kuvat selittävine teksteineen:

Kubi UK -lämpöliivi. Piuhan päähän olen jo asentanut sähköliittimen.

Scubamafian sähköläpivienti ja E/O-cord -kaapeli.

Läpivientiä varten pukuun piti nakertaa luonnollisestikin reikä. Ennen saksiin tarttumista mallailin oikeaa paikkaa muutamankin kerran.

Liittimen sisuskalut juotin kiinni kaapeleihin, jonka jälkeen puristin liitokset kiinni. Lopuksi kontaktinasta työnnetään muoviseen runko-osaan niin, että se kiinnittyy paikoilleen.

Vulkanoituvaa teippiä ei välttämättä olisi tarvinnut, mutta kun sattui olemaan rulla sopivasti käden ulottuvilla, niin kiersin sitä muutaman kierroksen.


Sähköläpivienti asennettuna. Kun johtoa ei käytetä, pysyy se siististi taskussa poissa tieltä.

torstai 27. syyskuuta 2012

Lämmin ajatus talven edellä

Syyskuussa vietettiin meidän perheessä kesälomaa ja pääteemana oli Turkin matka. Viikko vierähti Finnmatkojen lapsiperheille suosittelemassa Pascha Bayssä nopeasti, päivät kuluivat pääasiassa rantavedessä ja uima-altaalla. Oli siellä rannassa jonkinlainen telttakatoskin jossa mainostettiin erilaisia vesiurheilulajeja, mm. sukellusta, mutta en tuntenut minkäänlaista poltetta päästä sukeltamaan. Lomasukeltajiksi minua ei siis juuri kannata luonnehtia... Mutta sen verran täytyy vielä palata tuohon hotelliin, että jos olet suunnittelemassa lasten kanssa lähtöä Turkin aurinkorannoille, niin Pascha Bay on todella hyvä valinta!

Loppulomallakaan ei tullut sukellettua yhtään, mutta nyt kun loma on lusittu niin pinnan allekin pitäisi taas päästä. Lisäpoltetta (toivottavasti ei sanan varsinaisessa merkityksessä) asiaan tuo uusimman varustekokonaisuuden testaus, joka onkin aiheena tämänkertaisessa kirjoituksessa. Kyseessä on lämpöliivi ja sen vaatiman sähköläpiviennin asennus pukuun.

Lämpöliivin valmistaja on Kubi UK ja läpivienti on toteutettu Scubamafian valmistamalla palikalla. Läpiviennissä on käytetty E/O-cord -liittimellä varustettua kaapelia, joten liittäminen ja irrottaminen onnistuvat tarvittaessa vaikka pinnan allakin. Puvun sisäpuolella liittimet ovat samanlaiset kuin akussakin olevat.

Läpiviennin sijoitin kuivapuvun oikeaan lahkeeseen hiukan taskun alalpuolelle. Yritin mallata paikan niin, että pukua pinnalla käytettäessä läpivienti jäisi hiukan jalan sivuun eikä olisi näin alttiina mekaanisille rasituksille. Esimerkkeinä könyäminen vedestä rantakivikossa (mitä en kyllä juurikaan harrasta), Truffen sisäänkäynnissä mönkiminen tai kumiveneeseen nousu vedestä. Läpiviennin ulkopuolelle jäävä kaapeli on pujotettu reisitaskun pohjassa olevasta purjerankaalla vahvistetusta reiästä, jolloin kaapelin voi pitää taskussa kun se ei ole kytkettynä akkuun. Läpivientikappaleen asennus on yhtä simppeli kuin p-valvenkin, eli pukuun tehdään reikä, läpivientikappaleen laippaan levitetään ohut kerros liimaa ja kierreosa työnnetään reiästä. Tämän jälkeen puvun sisäpuolelta kierretään mutteri kiinni, jolloin puku jää mutterin ja läpiviennin runko-osan väliin. Mutterin ansiosta liimaus ei vaadi mitään erillistä puristusta tai painoa onnistuakseen.

Lämpöliiviin asensin siis liittimen, joka sopii suoraan akkuun. Näin voin käyttää liiviä myös vaikkapa pelkän aluspuvunkin kanssa kytkemällä lampun akun suoraan liiviin. Ominaisuus, joka tulee varmasti tarpeeseen kylmään vuodenaikaan. Liittimien asennuskaan ei kovin kummoisia taitoja vaadi, periaatteessa johdon päät voisi kiinnittää ihan puristamallakin. Itse varmistin liitokset juottamalla, niin ei tarvitse ainakaan niiden takia kärvistellä kylmässä.

Ensi viikolla olisi tarkoitus viedä lampun valopää kannen vaihtoon, jolloin akkukotelossa on kaksi lähtöä katkaisijoineen: kiinteä kytkentä valolle ja E/O-cord lämpöliiville tai vaikkapa kuvausvalolle. Rahatilanteen mahdollistaessa täytyy vielä päivittää akkukin isompaan, ettei paloaika lopu kesken. Nykyisellä paloaika on reilut 4 tuntia pelkän valon kanssa ja noin puolet siitä jos valon rinnalla käytetään koko ajan lämpöliiviä.

Kuvat lämpöliiviprojektista pyrin laittamaan lähipäivinä omana artikkelina, kunhan pääsen kotiin purkamaan kuvat kotikoneelle ja katsomaan mitä kehtaa julkaista. Samoin testituloksista lupaan kertoa, kunhan olen päässyt testaamaan lämpöliiviä todellisissa oloissa.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Ojamolla ja Riksussa

Viime lauantain hylkyseikkailun jälkeen suunnattiin Tomin ja Juden kanssa kohti Ojamoa Lohjalla. Odotuksissa oli kirkkaammat ja tyynemmät vedet ja näiden suhteen ei tarvinnutkaan pettyä. Mukaan varattiin grillatavaksi makkaraa, tarkoitus kun oli tehdä kaksi dyykkiä. Ennakkotietojen mukaan sakkaraja kulki parissa kympissä.

Ensimmäisellä sukelluksella keskityttiin Tonttuluolan tutkimiseen ja reelin käyttöön. Mentiin 35-poijulta alas ja siitä kaltereille. Kaltereilta noustiin Tonttuluolalle menevälle opasnarulle ja mentiin luolaan "taaemmasta" sisäänkäynnistä. Sukellettiin luolassa rauhallisesti käyden lopuksi katsomassa yksinäinen pisto. Näkyväisyys oli katon alla hyvä ja sellaisena se pysyikin koko ajan. Tonttuluolasta lähdettäessä käytiin tutkintoluolan suulla, josta noustiin sukelluskellolle. Kellolta tehtiin lenkki fiskarille ja sieltä risteyspuun kautta kuuteen metriin. Kiinanmuurin kohdalla vesi oli aivan puuroa, käytännössä välillä mentiin 0-näkyväisyydessä. Sukelluksen loppuvaiheessa aurinkokin tuli esiin, vaikutus näkyi avopuolella todella hyvin. Piti oikein tarkistaa olan yli, tuliko joku kuvausvalojen kanssa taakse...

Pintautumisen jälkeenkin aurinko jaksoi paistaa, joten saatiin grillailtua makkaraa hyvästä syyskelistä nauttien. Grillin ympäristössä oli muuten jotain pieniä, sinimustia koppakuoriaisia aivan mustanaan. Mieleen tulivat Indiana Jonesin pillerinpyörittäjät, Suomen ankaran ilmaston vuoksi vain kitukasvuisiksi jääneinä. Pari kertaa noita koppiksia sai poistaa aluspuvulta mönkimästä, tiedä sitten olisivatko halunneet sukeltamaankin mukaan.

Toisen sukelluksen aloitimme jo dekopuulta, josta menimme K4:ään käyden katsomassa 2x2:n suuta. K4:ltä jatkoimme harjanteen yli K3:een kalliota seuraillen ja kuopan toista harjannetta pitkin kanjoniin. Kävimme kiertämässä veneen keulan kautta ja palasimme kanjonia pitkin harjanteen päässä olevalle kallioseinälle, josta nousimme taas kutosen lainille. Tämä oli minulle ensimmäinen kerta kun olin ykkösenä tuolla laiturin puoleisessa päässä ja olihan se hieno fiilis kun pystyi vetämään sukelluksen kuten se oli suunniteltukin.

Olin tyytyväinen molempiin sukelluksiin, erityisen hienolta tuntui huomata kuinka Ojamon avopuoli alkaa olla jo hanskassa. Kunhan saan tuon luokitussukelluksen hoidettua, niin kyllä tuolla Ojamolla tulee varmasti käytyä talven aikaan melko säännöllisesti ja parempien näkkäreiden aikaan avopuolen kokonaiskuvakin hahmottunee vielä lisää.

Suunnistuksen lisäksi näillä sukelluksilla huomasi kuinka helppoa on sukeltaa yhdessä samoin koulutettujen kavereiden kanssa. Kaikissa eteen tulleissa tilanteissa tiimi noudatti samoja pelisääntöjä, eikä tarvinnut ihmetellä, mitä pari alkoi temppuilemaan.

Päivän päätteeksi täytin vielä liittymiskaavakkeen Riihimäen urheilusukeltajiin.Syy, miksi päätin liittyä, oli hyvin yksinkertainen: hieno täyttöpaikka. Kiinteä kompressori automaattivesityksellä ja pressostaatilla, kaasun analysointi imupuolelta, hyvä valaistus ja muutenkin hyvät tilat täyttöjä varten. Hankintalistalla oleva boosterikaan ei kuulostanut huonolta! Tällaista on Hämeenlinnaan toivottu jo pidempään, mutta jotenkin sen saanti tuntuu olevan tuskainen prosessi.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Riihimäen urheilusukeltajien Intro 2 wreck

Riihimäen urheilusukeltajat järjesti viime lauantaina Intro to wreck -tapahtuman, jonka tavoitteena oli tarjota mahdollisuus tutustua ohjatusti hylkysukeltamiseen. Kohderyhmänä olivat siis sukeltajat, jotka eivät olleet aiemmin sukeltaneet hylyillä, tai olivat sukeltaneet niillä vain vähän. Tukialuksena toimi helsinkiläisen sukellusseura Sukeltajat ry:n m/s Maija ja kohteina olivat alkuperäisen suunnitelman mukaan Coolaroo ja hylkypuisto.

Vielä perjantaina merisää lupasi sukeltamisen kannalta hyvää keliä, mutta lauantaiaamu toi muassaan karun totuuden: tuulta 10-11 m/s suurin piirtein Tallinnan suunnalta. Aaltoennuste povasi merkitseväksi aallonkorkeudeksi metristä kahteen, iltapäivää kohti kiristyen. Suunnitelmia oli siis pakko muuttaa ja uudet kohteet valittiin tukialuksella yhdessä Maijan kipparin kanssa. Päätin, että ensimmäinen kohteemme olisi Ekenäs, joka oli suoja-alueella, suojaisassa paikassa noin puolen tunnin ajomatkan päässä. Toiseksi kohteeksi valikoitui Folkkarihylky.

Vallisaaren rantaan päästyämme kohde löytyi ja poijutettiin nopeasti. Varusteiden laiton katkaisi yllättäen miehekäs tömäys rannikkotykin ampuessa saaresta, laukauksen ääni sai hetkeksi jakamattoman huomion koko porukalta. No, toinen laukaus ei enää ollutkaan niin yllättävä ja siihen ne sitten jäivätkin. Porukka jaettiin kahteen osaan, veteen saatiin sekä kokeneempia, että kokemattomampia sukeltajia. Tukialus kierteli poijun lähistöllä ankkuroitumatta ollenkaan. Ensimmäisellä yrityksellä poiju ei osunut aivan hylylle, joten laivalla päätettiin nostaa poijun häkkyrä ylös ja kokeilla paikantaa kohde uudelleen. Tässä vaiheessa molemmat mukanani olleet parit olivat jo nousseet tukialukselle ja itse kelluin yksinäni meressä. Toisella yrityksellä poiju osuikin suoraan hylylle ja päästiin itse asiaan, eli hylkysukeltamiseen.

Harmillisesti pitkään jatkuneet kovat tuulet ja lähistön kova laivaliikenne olivat sotkeneet veden perusteellisesti niin, että hiukan kokeneemmatkin hylkydyykkaajat joutuivat toteamaan, ettei hylystä kyllä saanut kokonaisvaikutelmaa ollenkaan. Itse olin sen verran kartalla, että tiesin olleeni keulassa johon poijuköysi meni, sekä komentosillalla, mutta niiden väliseltä osalta onkin vaikeampaa sanoa missä menin. Näkyväisyydestä kertonee jotain sekin, että otin väärän tiimin johtooni ja onnistuimme vielä eksymään jossain vaiheessa toisistamme joksikin aikaa. Onneksi mukanani ollut pari käytti parinarua, jota kyllä itsekin suosittelin pinnalla. Näin jälkikäteen ajateltuna sen käyttö olisi ehkä ollut fiksua myös minulta, mutta toisaalta lähes nollanäkkäreissä kolmiodraaman naruhässäkkä saattaa aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä.

Folkkarihylyn suhteen tilanne oli vielä pahempi, sillä nyt ei ollutkaan enää saarta suojaamassa tuulelta. Aallokko oli jo melkoista keikutusta, varsinkin kun kannella odotteli laitepaketti päällä. Hylkysukeltamisen saloihin perehtyvistä ainoastaan yksi päätti lähteä kohteelle meidän kolmen kokeneemman kaverin lisäksi. Folkkarihylky oli poijutettu, joka helpotti hommaa suuresti. Maija ajoi poijun ohi, kun olimme ilmoittaneet olevamme valmiita "pudotukseen".

Menin mereen ensimmäisenä, ehkä noin viiden metrin päähän poijusta. Oltiin sovittu jo aluksella, että painutaan kuuteen metriin ja tehdään kuplatarkastukset jne siellä. Parini pääsi ensimmäisenä poijulle ja lähti sovitusti sukeltamaan siitä. Jude ja Tomi painuivat perään ja minä viimeisenä seurasin Tomin räpylöitä. Tähystin köyttä, mutta en sitä nähnyt. Päätin palata pintaan, mennä poijulle ja sukeltaa suoraan köyttä seuraten Teemun luo. Muuten hyvä suunnitelma, mutta pinnassa en nähnyt koko poijua. Hetken aikaa etsin poijua tai kuplia, kunnes huomasin ison kuplalautan aallon kupeessa noin kolmenkymmenen metrin päässä! Kohteella oli todella voimakas pintavirtaus, joka oli kuljettanut minut nopeasti noin kauas kohteesta. Ei muuta kuin uimaan vastavirtaan välillä aallokossa poijua tai kuplia tähystäen. Kun lopulta huomasin poijun kuplien lisäksi, homma helpottui. Ollessani poijulla huomasin toisen parin jo nousseen pintaan ja tukialuksen siirtyvän poimimaan heitä kyytiin.

Meni kuuteen metriin, jossa Folkkarihylyllä on iso kanisteri mahdollistamassa helpot turvapysähdykset huonossakin kelissä. Teemua ei näkynyt, joten päätin odottaa 5 minuuttia samalla tasaillen hengitystä. Normaalistihan kannattaa puuskuttaa pinnassa kaikessa rauhassa ennen kuin lähtee sukeltamaan, mutta keli ei oikein ollut sovelias moiseen...  Kun 5 minuuttia tuli täyteen, palasin takaisin pintapoijulle. Parini olikin juuri noussut alukselle ja toinen pari oli parhaillaan odottelemassa nousemista. Joku avulias veneilijä oli lähistöllä, liekö tuli katsomaan tarvitaanko apua, vaikka sukeltajalippu liehui selvästi näkösällä. Itse totesin olevani aika pieni musta piste aaltojen seassa, joten päätin parantaa näkyvyyttäni: täytin 1,8 metrisen suljetun poijun pinkeäksi ja lähdin menemään virran ja aallokon mukana kohti tukialusta.

Kotimatkalla kohti satamaa oli pakko harmitella kuinka huono tuuri oli sattunut kelien suhteen. Vaikka hylkysukeltaminen onkin joskus tällaista, ei ensi kosketuksen olisi kuitenkaan tarvinnut olla näin karu. No, kyllä tuostakin porukasta taisi joku jäädä odottelemaan seuraavaa kertaa (itseni lisäksi siis)... Tehtiin Juden ja Tomin kanssa Riihimäellä vielä kaasut seuraavan päivän Ojamon sukelluksille. Ojamon dyykeistä lisää seuraavalla kerralla.

maanantai 20. elokuuta 2012

Sukeltaminen Viron talousalueella (EEZ)

Kurttuputkessa oli Immi Wallinin kirjoitus sukeltamisesta Viron talousvyöhykkeellä. Koska Suomenlahdella eivät etäisyydet pohjois-eteläsuunnassa niin kauhean pitkiä ole, niin saattaa koskettaa loppujen lopuksi yllättävän moniakin sukeltajia. Ja sitten siihen itse lainaukseen:

Hei,

Ohessa lyhyt yhteenveto määräyksistä liittyen Viron aluevesillä ja talousvyöhykkeellä tapahtuvaan toimintaan. Huomioitava: Suomen ja Viron välillä ei ole kansainvälistä merialuetta. Viron määräykset ovat voimassa heti kun ylitetään Suomen talousvyöhykkeen raja.


Laki osoitteessa
http://www.legaltext.ee/et/andmebaas/tekst.asp?loc=text&dok=X60022K4&keel=en&pg=1&ptyyp=RT&tyyp=X&query=muinsuskaitse. Lain numero RT I, 21.03.2011, 8 (Muinsuskaitseseadus)

- kaikki vedenalaisten kohteiden etsintä millä tahansa menetelmällä on luvanvaraista


- löydetyistä historiallista tai arkeologista arvoa omaavista kohteista on ilmoitettava välittömästi Viron Muinaismuistovirastolle. (kohteen iällä ei ole merkitystä – mm. kaikki sota-aluksen ovat historiallista arvoa omaavia kohteita.) Vastaava viranomainen on Senior Inspector of Underwater Heritage Maili Roio, meiliosoite:
maili.roio@muinas.ee

- uusi löytö voidaan saattaa välittömästi väliaikaiseen suojeluun (temporary protection), jolloin sukeltamiseen tarvitaan lupa muinaismuistovirastolta.


- sukellusluvan voi hakemuksesta saada 18v täyttänyt henkilö, joka on saanut laissa määritellyn koulutuksen. Koulutukseen voi osallistua Virossa ja kursseista saa tietoa Viron Muinaismuistovirastosta.


- myös laillinen henkilö (seura, sukelluskeskus, yritys) voi hankkia toimintaluvan, jolloin vain ko. tahon edustaja/t käy kurssin. Tämä kurssin käynyt henkilö tulee olla aina mukana kun esim. seuran jäsenet sukeltavat kohteella jolle seuralla on sukelluslupa. Näin suojellulle kohteelle pääsee sukeltamaan myös ilman henkilökohtaista lupaa. Virossa on tällä hetkellä 4 palvelun tarjoajaa, jotka voivat viedä sukeltajia suojelluille kohteille, joihin palveluntarjoajilla on sukelluslupa. Myös suomalainen henkilö, seura tms. voi hankkia sukellusluvan. (Vaatimuksena kurssin suorittaminen Virossa.)


- jos löytöä ei julisteta suojelluksi, siihen sukeltamiseen ei tarvita lupaa, mutta kaikesta sukeltamisesta täytyy aina ilmoittaa rajavartiostolle (merivalvontakeskus VHF kanava 69) ja mikäli kohde sijaitsee laivaväylällä (esim. Tallinnan lahti) myös VTS:lle.


- listan suojelluista hylyistä saa Viron muinaismuistovirastosta
http://register.muinas.ee/ valitse mälestised -> nimi: vrakk. Rekisteri kaikista hylyistä (myös suojelemattomista) on tällä hetkellä työn alla.

Laittakaa vapaasti tämä tieto eteenpäin mahdollisimman laajasti. Olen tällä hetkellä Virossa ja juuri nyt käsitellään tapausta jossa suomalaiset sukeltajat ovat etsineet, löytäneet ja sukeltaneet hylyssä, joka on Viron talousvyöhykkeellä. Ko. sukeltajat eivät ole hakeneet etsintälupaa, he eivät ole ilmoittaneet löydöstä eivätkä hakeneet lupaa sukeltamiseen saati ilmoittaneet sukeltamisestaan. Toivotaan että asia käsitellään ilman oikeudenkäyntiä.


Terveisin,

immi

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Sukellusta ja kaiuttelua, pitkästä aikaa

Eilen tuli pitkästä aikaa käytyä seuran veneellä merellä, oliskohan peräti ollut ekaa kertaa tänä vuonna. Reissu suuntautui Hankoniemelle, sukelluskohteina olivat Eira ja Jenny. Valiant pistettiin vesille Lappohjasta ja ajettiin erinomaisessa kelissä Eiralle. Aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta ja aallokkoa ei ollut kuin nimeksi. Vauhtina tuollaiset reippaat 50 km/h (solmut kuuluu samaan sarjaan kuin sylit, mailit, jalat, unssit ja paunatkin) tuntui sopivalta ja matka taittui reippaasti. Kaiholla kyllä muistelin Calypson nelitahtikoneen lähes äänetöntä käyntiä...

Eiralla.

Eira oli poijutettu, ihan niin kuin oltiin odotettukin. Tosin se trossi joka on ollut aiempina vuosina "poijuköytenä" makasi edelleenkin pohjassa. Pitäisi varmaan ottaa seuraavalle kerralle nostosäkki mukaan ja kokeilla saisiko sen toisen pään taas pinnalle. Näkkärit eivät olleet parasta mahdollista Eiralla, mutta ihan mukavasti siellä silti näki. Suunnattiin komentosillalta kohti perää käyden matkalla ihastelemassa takamastoa vinsseineen ja sieltä edelleen aivan perään katsastamaan vararuori. Perästä pohjan kautta takaisin komentosillalle, jossa oli kiva fiilistellä ehjien ikkunoiden koristamalla käytävällä ja sukeltaa rappuset ylös komentosillalle. Pieni lenkki siinä savupiipun etupuolella ja peukut ylös nousun merkiksi.

Eira perinteisellä kaikuluotaimella.


Dekoissa vesi oli lämmintä ja puuroista. Levää oli aika lailla (venematkallakin kiinitettiin huomiota erivärisiin levälauttoihin) ja meduusoita oli myös aika paljon. Tosin ei lähimainkaan sellaista meduusasoppaa kuin joskus Brita Danilla... Kuudessa metrissä tapoin aikaa treenaamalla uudehkon pintapoijun ampumista. Aiemmin olen käyttänyt vain uloshengityskuplista alakautta täytettävää halpispoijua, kun tämä uusi on isompi (1,8 m) ja sen voi täyttää myös puhaltamalla tai liivin / puvun letkulla. Olenkin tykästynyt mahdollisuuteen täyttää poiju pukukaasupullosta, jolloin sen saa todella helposti kunnolla täyteen myös matalalta ammuttaessa.

Jennyllä.

Eiralta lähdettiin ajelemaan Jennylle, joka oli myös poijussa. Ankkuroiduttiin hyvän matkaa tuulen yläpuolelle ja laskettiin sitten vene tuulen mukana poijun viereen. Ankkuroidessa uudelle "kansimiehellekin" selvisi, että ankkuriliina kannattaa selvittää ennen kuin heitetään kuokka veteen. Onneksi tässä oli verrattain matalaa ja olosuhteet olivat muutenkin kohdillaan, joten kaikki meni lopulta mallikkaasti.

Valmistautumassa sukeltamaan.

Jennyllä oli aika kova pintavirtaus, mutta virta helpotti melko nopeasti pinnan alapuolella. Harmi vaan, että näkyväisyys oli huono itse hylyllä. Maitomaisessa vedessä hylystä ei saanut oikein kunnon vaikutelmaa, ankkuripelikin jäi ensi yrityksellä huomaamatta vaikka aika iso kohde onkin. Pieniä detaljeja kuitenkin sattui matkan varrelle muutamia: kirkas, isohko lasipullo viime vuosisadan alkuopuolelta, reikäiseksi syöpynyt kattila ja plokin kappale. Lastina lienee ollut jotain seipäitä. Tällä kertaa emme onnistuneet etenemään edes perään asti , koska sukellustiimin järjestys ei pysynyt aivan sovitussa ja yht'äkkiä huomasin olevani täysin nollanäkkäreissä. Siitä päätin palata takaisin päin kunnes pääsisin taas kartalle. Onnistuinkin taas hahmottamaan missä oltiin, mutta käytössä olleet kaasuvarannot alkoivat olla lopussa - olin näet liikkeellä 10/300:lla sinkkusetillä. Eihän siinä mitään, taas merkkejä peukkua valaisten ja nousuköyttä pitkin ylös.

Oltiin sovittu, että Teemu ampuu poijun ihan harjoitusmielessä. Näytin käsimerkin poijun ampumisesta ja selvensin sitä mölisemällä annostajaan samaa ja Teemu kaivoikin poijun esille. Poiju ja spooli eivät olleet vielä yhdessä ja pienen väärinkäsityksen myötä päädyin pyytämään poijun Teemulta. Tein kunnollisen lenkin narun päähän ja kiinnitin sen poijuun, puhalsin ilmat sisään ja laskin poijun pintaan. Pienen spoolin naru riitti juuri ja juuri ja lähdettiin sitten nousemaan poijuköyttä ylös. Pian piti viittoa Markolle, että ottaa spoolin ja hoitaa kelaushommat, sillä minun piti pitää köydestä kiinni... Ilman painovyötä olo oli turhan keveä vaikka liivi ja puku olivat niin tyhjänä kuin vain sain. Olisihan minulla ollut vyökin mukana veneessä, mutta muistin sen vasta kun paketti oli jo päällä ja laiskuuttani en viitsinyt riisua pakettia uudestaan. Kuivapuvun kanssa sinkkupaketissa on ollut yleensä normaali teräslevy kiinni, mutta tällä kertaa levynä oli sinkkupaketin alumiinilevy. Pelkän teräslevynkin kanssa paketti on vähän turhan kevyt kun kaasut on vähissä, nyt olisin ollut hätää kärsimässä ilman köyttä! Onneksi kaikki meni kuitenkin hyvin ja sainpa taas itsekin arvokkaan muistutuksen "helpon" sukelluksenkin vaatimista valmisteluista.

Daltonin veljekset vasemmalta oikealle: 2x20, 2x12 ja 2x10.

Jennyltä kurvailtiin Lillharuun tekemään muutama veto viistokaiun kanssa. Tähtäimessä oli Lillahrun hylky, mutta jäi tällä kertaa löytämättä. Matalikon kanssa tehtiin tosin tuttavuutta, onneksi aika lailla hallitusti. Pohja madaltui kuitenkin sen verran nopeasti, että katsoin parhaimmaksi sammuttaa moottorin ja nostaa sen vedestä siksi aikaa kun tuuli kuljetti meidät pois "vaarallisilta vesiltä".

Tältä näyttää merimerkki (vaalea viiva oikealla ylhäällä) viistokaiussa.

Lappohjassa ajoin vielä Antonion kohdalta, koska halusin nähdä saanko edes varmaa kohdetta onnistuneesti näytölle. Onnistuihan se ja heti ensi yrityksellä. :)

Antonio, tuo tuttu ja turvallinen viistokaikukohde.

lauantai 28. heinäkuuta 2012

Kaulamansetin vaihto, toteutus

Pari päivää sitten kävin hakemassa postista paketin Sukellusluolasta. Paketissa oli mmm. neopreeninen kaulamansetti ja Black Witch -neopreeniliima ja jotka olivat tilaukseni varsinainen syy.

Neopreenimansetti valmiina asennukseen. Sankkoa käytin pingottamaan puvun sopivan kireälle liimausta varten.



Olin siis jo poistanut vanhan mansetin aiemmin ja raapinut tulevaa kiinnityspintaa hiekkapaperilla. Ei siitä hiekkapaperilla hinkkaamisesta kyllä ainakaan silmin havaittavaa hyötyä ollut...


Ennen kuin aloin levittämään liimaa, suoritin mansetin esiasennuksen. Neopreenimansetissa toinen puoli on tekstiilipintainen ja tämän puolen on tarkoitus tulla sisäänpäin. Kun puku on nurinpäin, saattaa mansetti mennä helposti väärin päin, jos ei hommaa tee ajatuksen kanssa. Samoin kannattaa ajatella mihin haluaa mansetin sauman tulevan, luontevin paikka lienee niskan puolella. Asennusvaiheessa nämä on helppo tehdä oikein, valmista asennusta on inhottava lähteä purkamaan pelkän oman huolimattomuuden takia!


Kun olin todennut, että mansetti sopii ajatellulle paikalleen ja se pysyy siinä suht kivuttomasti, puhdistin pinnan liimausta silmällä pitäen asetonilla kostutetulla rievulla. Asetonihan haihtuu todella nopeasti joten liiman levityksen saattoi aloittaa oikeastaan saman tien puhdistuksen jälkeen. Black With on väriltään, yllätys yllätys, mustaa. Koostumukseltaan notkeaa ja helposti levittyvää, jopa sen verran juoksevaa, että liiman valumisen kanssa sai olla tarkkana. Liiman levitykseen käytin jäätelötikkua, kun niitä on sattumoisin kourallinen tai pari odottamassa yllättäviä käyttökohteita... Tuubin ohje kehoitti levittämään liimaa molemmille liimattaville pinnoille ja odottelemaan hetken ennen kuin liimattavat pinnat puristetaan yhteen. Niinpä levitin liimaa myös mansetin neopreenipuolellekin. Kun aloin pujottamaan huppua mansetin läpi, totesin liiman levittämisen mansettiin olleen hiukan huono idea. No, selvisin touhusta kuitenkin ilman isompia tahroja ja sain mansetin paikoilleen. Asettelin reunat nopeasti kohdilleen ja totesin liiman pitävän mansettia paikoillaan melko hyvin verrattuna tilanteeseen jossa liimaa ei ollut. Painelin reunan mahdollisimman hyvin kiinni ja odottelin nähdäkseni alkaako mansetti hiipimään pois paikoiltaan. Ei alkanut, joten jätin liimauksen kuivumaan yön yli.

Lopulta oli jäljellä enää koesukellus. Sunnuntaiksi oltiin kaavailtu merireissua, siellä olisi erityisen inhottavaa jos puku ei olisikaan tiivis. Siispä veteen olisi päästävä sitä ennen! Mielessä kävi jo pikainen iltasukellus vaikkapa Melkulle. Kun kävin katsomassa Ojamo-portaalista tulevia tapahtumia, huomasinkin saman päivän tapahtumaan olevan vielä yhden paikan jäljellä. Pikainen soitto vaimolle ja kysymys sopiiko pikku muutos illan suunnitelmiin ja sen jälkeen ilmoittautuminen. Kaasutkaan eivät olleet ihan optimia Ojamon avopuolelle, mutta en antanut pikku asian häiritä.

Dyykki Ojamolla sujui hyvin, sukellusaikaa tuli noi 3 varttia ja maksimi taisi olla rapiat 36 metriä. Kaulamansetti piti hyvin ja oli muuten äkkipäätään miellyttävämmän tuntuinenkin kuin lateksinen. Toki aluspuku oli vähän kostea sukelluksen jälkeen, mutta pinnalla ollessa oli aivan turkasen kuuma!

Kaiken kaikkiaan mansetin vaihto oli todella helppoa eikä vaatinut mitään erityisosaamista!

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Kaulamansetin vaihto, valmisteluja

Kuivapukuni kaulamansetti oli siis revennyt jo kahteen kertaan ja jeesusteippikorjaukset antoivat jo hiukan liikaa katu-uskottavuutta, kun mansetista lähes kolmannes oli päällystetty jesarilla. Tarkoitushan oli vaihtaa märkähuppu kuivahuppuun, mutta tilipussista ei koskaan tunnu irtoavan moiseen riittävästi kahisevaa. Tuolla kahden hupun systeemilläkin (puvun oma huppu + irtohuppu) tuntuu kuuppa pysyvän tarpeeksi kuivana ja lämpimänä, niin muut jutut kiilaa aina kuivahupun ohi... Joka tapauksessa, kahdesti revennyt kaulamansetti ei enää antanut odottaa aikaa parempaa, vaan jotain piti tehdä!

Ei muuta kuin Sukellusluolasta kaulamansettia tilaamaan. Kuvastossa oli tarjolla lateksi- ja neopreenimansetteja, ja koska neppariversio oli kalliimpi, niin kait sen pitää silloin olla parempikin... En kuitenkaan päättänyt mansetin tyyppiä ihan näin yksioikoisesti, vaan kävin lueskelemassa Snorkkeli.netistä ihmisten mielipiteitä neopreenimansetista. Kovasti tuntui olevan hyvä juttu, mm. kehuttiin olevan helppo pitkien hiusten kanssa eikä tartte pulata talkinkaan kanssa. Lämpimämpi ja helpompi taittaa kuin lateksimansetti, mutta kaikkein tärkeimpänä pidin kuitenkin sen kestävyyttä, jota joku kehui. Eli neopreenimansetti tilaukseen.

Tilausta odotellessa olikin hyvää aikaa irrottaa vanha ja risa mansetti puvusta. Uumoilin hommasta tulevan pitkän ja hermoja vaativan episodin, mutta toisin kävi. Olisikohan mennyt viittäkään minuuttia kun vanha mansetti oli raavittu roskikseen ja saatoin jättää hupun kuivumaan kunnolla. Pysyy muuten todella pitkään märkänä tuo hupun sisäpuolinen "tyviosa", kun mansetti estää ilman kunnollisen kiertämisen! Onneksi on nyt aikaa riittävästi kuivatella tuo liimauspinta.

Kunhan huppu ja liima saapuu, niin otan kuvia liimausprosessista ja laitan tänne työselostuksen "opiksi ja ojennukseksi kaikelle kansalle".

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Ojamon kuulumisia

Pitkästä aikaa sain aikaiseksi kirjoittaa blogiinkin, kun ei ole oikein viitsinyt tehdä tikusta asiaa...

Käytiin siis eilen Ojamolla kartuttamassa avovesikokemuksia luokitussukelluksia silmällä pitäen. Pukua päälle laittaessa repesi kaulamansetti koko matkalta, tein siihen pikaisen korjauksen jesarilla. Luotto ilmastointiteippiin ja irtohuppuun oli aika vahva!

Päästiin Jarkon kanssa enismmäisten joukossa veteen ja mentiin pintauintina vasemmalle poijulle ja siitä alas. Jallu oli evästänyt meitä ohjeilla kuinka löydetään poijulta risteyspuulle ja ihan hyvin noilla neuvoilla perille päästiinkin. Matkan varrella ihasteltiin fiskaria sekä autonromua, kummatkin olivat minulle uusia kohteita. Fiskarin kohdalla hienointa oli se, kuinka hyvin sen näki kokonaisuudessaan, kun vesi oli niin kirkasta!

Risteyspuulta lähdettiin seuraamaan Tonttuluolalle menevää opasnarua ja käytiin vilkaisemassa vähän miltä siellä näytti. Löytyi arkku ja tonttu ja joku nalle tms siinä arkun päällä. Toinenkin exit käytiin katsomassa, ihan harjoituksen vuoksi. Tonttuluolalta lähdettiin jatkamaan matkaa, tarkoituksena käydä katsomassa Mesikämmenkin. Jallu ja Vesa mesoivat jotain kaltereilla, joten käytiin katsomassa sielläkin, ennen kuin jatkettiin eteenpäin. Matkalla bongattiin joku iso luolan suu, oliskohan ollut tutkintoluola (paikallistuntemus ei enää riitä), mutta ei sitä sen enempää hämmästelty. Vähän ennen kuin oli pakko kääntyä takaisin päin löytyi luolan suu jota luulin Mesikämmeneksi. Myöhemmin tosin selvisi, että kyseessä olikin Mutatunneli.

Paluumatka mentiin aika ripeää tahtia, dekokaasut vaihdettiin 21 metrissä ja siitä eteenpäin homma olikin pelkkää uimista opasnarua seuraten. Kutosessa oli todella huono näkkäri, mutta onneksi myös vesi oli lämmintä. Syvyyksissä oli raikkaat 4 astetta, olihan siellä vilukin jo ehtinyt vähän tulla...

Sukelluksen kestoksi tuli 73 minuuttia ja maksimisyvyys 28,3 metriä. Mansetinkorjaus piti vedet ulkopuolella, eli siltäkin osin mainio sukellus. Kaiken kaikkiaan sukelluksesta jäi todella hyvä fiilis ja Jallun kanssa jo puhuttiin, että yritetään hankkia luolatäppää ensi kuussa. Täytyy vielä yrittää käydä ennen sitä mahdollisuuksien mukaan Ojamolla sukeltamassa, jos työt vain antaa periksi.

torstai 5. heinäkuuta 2012

Ajatuksia Italian sukellusonnettomuudesta

Italiassa, tarkemmin sanottuna Palinurossa, sattuneessa sukellusonnettomuudessa menehtyi 4 sukeltajaa viime lauantaina. Sukellusryhmä oli ollut sukeltamassa luolassa, kun jostain syystä ryhmä oli harhautunut väärään paikkaan.

Tapaus on herättänyt runsaasti keskustelua mm. internetin  keskustelufoorumeilla. Ei liene yllätys, että tapahtunutta kommentoidaan vahvan tietämyksen antamalla syvällä rintaäänellä vailla kunnon tietoja tapahtuneesta. Kaiken maailman besserwisserit kertovat miten homma olisi pitänyt tehdä jne, mutta jälkiviisaushan on helppoa. En kuitenkaan jaksa uskoa, että ilman luolakoulutustakaan olevat sukeltajat ovat ajautuneet vahingossa kiven sisään, vaan kyllä sinne on ihan tietoisesti menty. Ja se on se suurin virhe koko jutussa: on sukellettu yli omien rajojen!

Äkkiseltään luolasukellus vaikuttaa ihan simppeliltä jutulta, erityisesti pinnalta. Mennään tunnelia pitkin jonnekin ja tullaan takaisin joko omia jälkiä tai jostain toisesta uloskäynnistä. Vielä helpompaa, jos seurataan jotain narua! Näinhän se oikeastaan onkin niin kauan kun kaikki menee hyvin: varusteet toimii, vesi on kirkasta ja tiedetään missä ollaan - helppoa kuin heinän teko. Mutta sitten kun kakkaa tulee tuulettimeen niin kaikki muuttuu äkkiä paljon vaikeammaksi! Jokainen sukellusta kokeillut tietää painottomuuden tunteen jonka kokee sukelluksella. Tämä "painottomuus" yhdistettynä rajoittuneeseen näkyväisyyteen voi aiheuttaa helposti suuntavaiston menetyksen, jolloin äsken tiedetty suunta ei ehkä olekaan enää se jota nyt kuvitellaan oikeaksi. Esimerkiksi tällaisessa tilanteessa korostuu koulutuksen sekä sopivien ja toimivien varusteiden merkitys.

Sinkkukamoilla on kiva sukeltaa, jos sukellukset ovat ns. virkistyssukelluksia. Kun suora pintaan nousu on estynyt (olipa kyseessä luola, jääkansi taikka dekojen tarve), ei sinkkupaketti ole mielestäni oikea valinta. Turistikohteilla harvemmin on kai varaa valita millaisen varustekonfiguraation ottaa käyttöön, mutta aina voi valita myös sukelluksen peukuttamisen jo pinnalla. Kun ensimmäistä kertaa teimme Ranskassa sokkoexitiä touch contactilla (eli maskit peitettynä ja "käsi kädessä"), meillä meni noin kolme varttia matkaan, johon olimme sisään mentäessä käyttäneet korkeintaan 15 minuuttia. Kovassa tilanteessa kaasua olisi kulunut varmaan aika lailla reippaammin kuin tuossa harjoituksessa.

Pidetään järki päässä kun sukelletaan. Vaikka sukeltaminen kivaa onkin, niin ei sen takia kuitenkaan kannata kuolla!

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Sukellus ja seuratoiminta

Uusimmassa Sukeltaja-lehdessä Matti Anttila kertoo pääkirjoituksessa, että valtaosa suomalaisten sukeltajien peruskurssikorteista suoritetaan ulkomailla. Lisäksi Matti toteaa, että Sukeltajaliitto on aloittanut kampanjan saadakseen nämä joko kortin tai intron ulkomailla tehneet henkilöt tutustumaan myös kotimaan sukellusseuratoimintaan. Tavoitteena oikein mainio, sillä mitäpä tuossa tutustumisessa kukaan menettäisi?

Itse olen ollut seuratoiminnassa mukana niin rivijäsenenä, kouluttajana kuin johtokunnassakin, joten jonkinlainen kuva toiminnasta on syntynyt omakohtaisista kokemuksista. Suurinta osaa seurojen jäsenistä ei se seuratoiminta kiinnosta, vaan pieni ydinporukka pyörittää seuran hallintoa, taloutta ja muita kulissien takaisia toimintoja. Toisaalta tuntuu, ettei suurinta osaa jäsenistä tunnu kiinnostavan edes sukeltaminenkaan...

Luonnollisesti vakituisimmat sukelluskaverit ovat myös seurakavereita. Jonkin verran tulee kuitenkin sukellettua seurojen ulkopuolelle jääneiden tai jättäytyneiden kanssa. Monesti olen ihmetellyt miksi sukellusseuraan ei liitytä jo pelkästään taloudellisten näkökohtien takia: kaupalliset täytöt kun ovat aivan järkyttävän kalliita! Kenties seuralla on myös tarpeellista kalustoa sukellusreissujen järjestämistä varten. Taloudellisten näkökohtien lisäksi tarjoutuu mahdollisuus löytää hyviä sukelluskavereita. Sitä  seuratoimintaa ei ole pakko tehdä, vaikka olisihan se mukavaa niitä raatajia kohtaan, jos vähän jelpattaisiin... Kukin kuitenkin itse päättää miten paljon haluaa osallistua seuran toimintaan.

Facebookissa toimiva Dyykkiremmi Vesipäät on mielestäni hieno esimerkki innostuneiden harrastajien aktiivisuudesta ja osoittaa, ettei sukellustoiminta välttämättä tarvitse kovin monimutkaista organisaatiota taakseen. Kysehän on Vesipäiden osalla järjestäytymättömästä sukellusporukasta, jolle Facebook tarjoaa hyvän tavan sopia reissuja ja kysellä näkkäreitä, sukelluspareja yms. Reissuja on järjestetty niin Suomenlahdelle, Saaristomerelle kuin sisämaahankin, sekä mm. Norjaan ja Viroon. Tälläkin hetkellä taitaa olla Malesian-reissu suunnitteilla...!

Summasummarum: Sukelsipa sitten seurassa tai seuran ulkopuolella, niin hyvässä seurassa on mukava sukeltaa! :)

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Itämeri

MTV3:lla pyörähti eilen käyntiin uusi, useita sukeltajia varmasti kiinnostava sarja nimeltä Itämeri. Jos ensimmäinen jakso unohtui katsoa, niin pelko pois, sillä ohjelman voi katsoa myös Katsomostakin. Sarjan päähenkilöinä ovat Heikki Paasonen ja Juha Flinkman.

Kuten Flinkman jo Tampereella kertoikin, ohjelma ei keskity pelkästään sukeltamiseen. Itse en koe tuollaista kuitenkaan ongelmana, sillä onhan Itämeri muutenkin kiinnostava alue. Ensimmäisessä osassa Heikki lähti purjelaivalla kohti Isokaria, jossa päästiin kurkistamaan vähän pinnan allekin. Purjelaivalla kuvatut pätkät saivat vanhan haaveen purjelaivalla reissaamisesta heräämään henkiin... Taas tuli katseltua Suomen purjelaivasäätiön sivuilta mahdollisuuksia osallistua purjehduksiin Karibialla tai vaikka Atlantin yli suuntautuvilla legeillä. Täytyy myöntää, että olin hiukan kade kun toiset pääsevät tekemään tommoista duunia niin kuin Heikki!

Mutta palataanpas takaisin Itämeri-sarjaan... Ohjelma on hienosti tehty, se on hyvällä asialla ja ennen kaikkea se on aidosti mielenkiintoinen ja opettavainenkin. Jään innolla odottamaan mitä seuraavissa jaksoissa on luvassa (ainakin ahtojäiden alla kuvatut sukelluspätkät olivat makeita, kun Roope esitteli niitä Mansesta maailman merille -tapahtumassa).

Loppuun vielä hieno uutinen Venäjältä: Laukaanjokeen ja edelleen Suomenlahteen suuria fosforipäästöjä laskeneen Fosforit-tehtaan toimenpiteet ovat tehonneet ja fosforitaso Laukaanjoesta on pienentynyt 90 prosentilla viime syksystä! Kuitenkin perivenäläiseen tapaan EuroChem, Fosforitin emoyhtiö, kiisti fosforipäästöt heti tuoreeltaan. Lopputulos on kuitenkin tärkeintä, vaikka EuroChemin toiminta tuntuukin oudolta. Tässä vielä linkki Hesarin artikkeliin.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Ojamolla

Kävin eilen sukeltamassa Ojamolla. Tavoitteena oli tutustua tuonne avopuolen maisemiin, kun viime syksynä vesi oli niin puuroa kuin olla voi. Ei siellä matalalla näkkäreillä juhlittu nyttenkään, parin kympin jälkeen kyllä kirkastui. Toinen sukelluksen tavoite oli selvittää kuinka pikakorjattu mansetti piti vettä.

Mentiin Heikin kanssa uimalla valkoiselle poijulle ja siitä alas. Kun pohja tuli vastaan, arvoin hetken aikaa minne suuntaan lähtisin. Käytiin tutkintoluolan suulla, siitä palattiin takaisin poijulle ja seurattiin vesiputkea kaltereille. Kaltereilta vesiputkea seuraillen pohjoisrannalle, jossa jonkun aivopierun takia lähdin seurailemaan oikealle menevää opasnarua. Aikamme seurailtiin narua, kunnes käytiin pinnalla katsomassa missä ollaan. No, Meriturvan ja Luksian puoleisessa päädyssä oltiin ja lyhyen neuvonpidon jälkeen päätettiin palata noin kuuteen metriin ja etsiä line jota seurata laituriin. Näin tehtiinkin ja helppohan se oli sitten narua seurailla. Sukellukselle tuli pituutta 63 minuuttia ja maksimisyvyys oli karvan vajaat 37 metriä.

Seuraavan kerran Ojamolla on jo varmasti helpompi sukeltaa, kun on joitain maamerkkejä mistä lähteä etenemään. On se vaan niin eri asia lukea ja kuunnella neuvoja jostain mitä ei ole ennen nähnyt, kuin kuunnella neuvoja kun on jotain mihin ne saa liitettyä mielessään. Ojamon luolaluokituksiin vaaditaan mm. viisi avovesisukellusta kaivoslammessa. Näiden tarkoituksena on juurikin se, että sukeltaja saa avopuolen tuntemusta. Tätä tarvitaan mm. mikäli pintaan nousu on estynyt esim. jääkannen takia.

Kaulamansettikin piti vettä, vaikka olikin korjattu pikaliimalla ja ilmastointiteipillä... Mansetti repesi lauantaina Klaus Oldendorffille tehdyn dyykin jälkeen, jäi sillä reissulla toinen sukellus tekemättä. Repeämä on niskassa ja mansetti repesi koko matkalta aivan liimaukseen asti. En tiedä oliko paikkaus kuinka vettäpitävä, kun irtohupun kanssa varsinaiseen huppuun ei juuri vettä tule. Nyt taitaa olla sopiva hetki sanoa hellät jäähyväiset märkähupulle ja siirtyä kauan haaveilemaani Loitsikan kuivahuppuun...

torstai 7. kesäkuuta 2012

Sukellus- ja perheloma?

Ranskalaisten vesien jälkeen kotimaassa ei olekaan tullut paljon plutailtua. Reilu viikko sitten oli peruskurssin ekat avovedet Melkulla, siellä tuli oltua reippaat 3 tuntia vedessä. Viikonloppuna olisi ollut avovesileiri Kaatialassa, mutta olin töissä ja jouduin skippaamaan harrasteet. Ensi viikonloppuna olisi tarkoitus suunnata merelle, kohde on perinteiseen tapaan vielä auki...

Mutta sitten tuohon otsikon aiheeseen! On tullut joskus luvattuta kotona, että seuraava reissu on sitten perheen kanssa toteutettu ja suuntautuu jonnekin lämpimään. Tämmöinen lupaus tuli annettua ennen kuin lähdettiin livarille Punaiselle merelle (tosin se reissu meni Egyptin kansannousun vuoksi mönkään ja suuntautui Narvikiin) ja Ranskassakin tuli käytyä sen jälkeen. Nyt on siis tarpeen lunastaa lupaus, jolloin minun ja kuplattoman tulevaisuuden välistä poistuu paha karikko.

Kohteen valinta ei ole helppo, mielenkiintoisia paikkoja kun olisi vaikka kuinka. Onneksi karsintaa on helppo suorittaa, kun tsekkaa tilin saldon, ottaa huomioon pienen ja  vilkkaan tytön lähes pohjattoman kärsivällisyyden virikkeitä täynnä olevalla lentomatkalla ja pitää mielessä kristallinkirkkaana sen, että kohteessa tulee olla a) lämmintä ja b) hiekkaranta. Ai niin, ja syksyllä pitäis jo päästä... Näillä kriteereillä valikoituivat kohteet aika helposti joko Bulgariaan tai Egyptiin. Bulgaria houkuttelisi myös, mutta se aurinko painaa vaakakupissa aika paljon. Eli Egyptiin ja pelotta päin faaraon kirousta!

Eilen illalla katseltiin hotelleja ja mitä kaikkea sitä nyt matkaa suunniteltaessa nyt katsellaankaan. Finnmatkoilla oli tarjolla vähän kaikenlaisia retkiä ja sieltähän se sitten pomppasi silmille: sukellusretket! Itse olin ajatellut toteuttaa tämän reissun ihan kokonaan perhelomana, matkalaukkuun vähän sukellusvermeitä ja parina, korkeintaan kolmena päivänä dyykkaamaan. Vaimolla oli myös ajatus, että tämä on perheloma - tosin vaimon kuvitelmissa oli, että minä pysyisin "kuivilla" koko reissun.

Saa nyt nähdä miten asia meillä ratkeaa. Jonkin verran meinasin Punaakkerilla sukeltaa, eihän lomasta muuten jäisi mieleen kuin piinava polte pinnan alle. Toisaalta on se keljua, jos tyttö joutuu liian usein odottamaan isiä leikkikaveriksi - silmäterän ehdoilla kun mennään. Onneksi (JO!) neljän vuoden kuluttua voidaan ruveta katselemaan jotain junior scuba diver -juttua...

lauantai 19. toukokuuta 2012

Ranskan kuulumisia

Sukellukset Ranskassa on nyt tämän reissun osalta sukellettu ja kurssi on koetta lukuunottamatta taputeltu.

Majoituimme siis Payracin kylässä, jonne matkustimme autolla. Turusta lautalla Tukholmaan, josta alkoikin reilut 30 tuntia kestänyt ajomatka läpi Ruotsin, Tanskan ja Saksan. Saksassa ajelimme lähes Sveitsiin saakka, Ranskan puolelle tulimme Mullhousen kohdalta. Movanossa oli sen verran tuhdinpuoleinen lasti, että ylämäkiin vauhti hiipui, mutta onneksi muuta liikennettä ei yöaikaan ruuhkaksi asti ollut.

Ensimmäiset sukellukset teimme siis Landenousiin, niistä ei tässä enää sen enempää. Maanataina oli vuorossa pari kurssisukellusta Resseliin; ohjelmassa oli kaasunjakoa, sokko-exitiä, lost linea sun muuta kouluttajan keksimää kivaa. Resselissä keljuin homma oli tavaroiden kantaminen, sillä vaikka auton saikin lähes viereen, oli tien ja joen korkeusero huomattava. Resselin suuaukko sijaitsee aika savisen joen pohjalla. On aika hieno fiilis kun sukeltaa avovedessä lähes nollanäkkäreissä ja tulee tunnelin suulle missä vesi kirkastuu lähes kristalliksi. Resselissä Timolla meni korva, jonka johdosta hän joutui keskeyttämään sukelluksen ja pääsi veteen vasta keskiviikkona.

Tiistaina kävimme Truffessa, joka oli ehdottomasti koko reissun hienoin kohde. Kun luolaan pääsee ahtautumaan sisään aukosta, jossa rinta raapii pohjaa ja pullot kattoa, eteen aukeaa kiemurteleva luola. Nyt vesi oli korkealla ja Truffessa pääsi sukeltamaan reilut 300 metriä. Sen jälkeen vuorossa olisi ollut jonkin verran patikointia ilmataskussa ennen seuraavan pätkän alkua. Välillä tunneli oli niin kapea, ettei siellä mahtunut käyttämään edes sammakkopotkua. Suosittelen katsomaan Velin tekemän videon Truffesta!

Paluumatkalla Truffesta kävimme tutustumassa Padiracissa sijaitsevaan upeaan kuivaluolaan nimeltä Gouffre de Padirac. Lippu maksoi 9,80 euroa ja kierros antoi rahalle täyden vastineen. Suosittelen tutustumaan paikkaan, jos siellä suunnalla sattuu olemaan!

Keskiviikkona oli taas Resselin vuoro, jonne teimme Jarkon kanssa pari sukellusta. Ensimmäisen sukelluksen jouduimme kääntämään, kun mod tuli vastaan tunnelin syventyessä, toisella kävimme katsomassa ilmataskussa olevia kiipeilypaikkoja köysineen. "Isot pojat" kävivät penettämässä vähän kauempana, Janin ja Vesan sukellukselle kertyi tiimaa jotain viiden ja kuuden tunnin väliltä.

Torstaina oli vuorossa viimeiset kurssisukellukset, jotka tehtiin Trou Madamessa. Edettiin luolassa noin 680 metriä, kunnes Repa käänsi sukelluksen. Pullopaine oli minulla vasta 190 bar, mutta kun joku kääntää sukelluksen, niin se on sitten siinä. Paluumatkalla jaettiin taas kaasua, vaihdettiin maskia ja tehtiin vastaavia temppuja, kunnes noin 200 metrin kohdalla oli apneauinnin vuoro. Eli pari jäi pitämään linesta kiinni ja toinen ui noin 20 metrin päähän. Siellä maski pois naamalta ja annostaja pois suusta ja linesta kiinni pitäen sukellus parin luo ja kaverilta annostin pois suusta ja omaan käyttöön. Tämän jälkeen pari saatteli moniongelmaisen sukeltajan takaisin alkupisteeseen jossa tilanteen nollaus ja tehtävien vaihto. Yllättävän hyvin näki ilman maskiakin (siis valokehän ja parin luona boltsnapin kiiltelyn) ja muutenkin tuo harjoitus meni mielestäni tosi hyvin. Olihan siinä vähän säätämistäkin, mutta hengissä oltaisiin kuitenkin pois päästy.

Tuonne Trou Madameen on melkoinen viidakkopolku, jota pitkin kamat roudataan. Reitin vierellä kulkee puro, joka tulee sieltä luolasta. Tuon puron varrella oli idyllinen suvantopaikka, jossa oli naisten jalkineita vaikka kuinka paljon. Kenkien käyttäjiä ei kuitenkaan näkynyt missään. Käyttäjät löytyivätkin istumassa hipihiljaa luolan sisäänkäynnin edessä tuijottaen luolan sisään. Kun joku meidän porukasta oli kysynyt mikä homman nimi oikein on, niin selvisi että he olivat kokemassa jotain mystisiä luolahenkiä tai vastaavaa. Meitäkin kehotettiin tarkkailemaan sukelluksen aikana tunnemmeko läsnäoloa tai näemmekö jotain ihmeen luolaolentoja... Merkillistä touhua! Tuo kantomatka oli muuten sellainen, että Jari meni nurin ja sai jalkaansa pienen vekin, onneksi ei sen pahempaa käynyt Jarille. Myös Timo meni nurin ja häneltä meni sekä polvi että nilkka pakettiin tuon takia. Kantamalla piti tuoda mies pois polulta takaisin autolle. Timon sukellukset oli siis Ranskan osalta siinä!

Viimeisenä päivänä lastattiin auto valmiiksi ja lähdettiin tekemään vielä yksu sukellus Truffeen. Edellisen päivä luolavoodootkin tulivat vastaan hiukan ennen Truffea. Kai sielläkin sitten saattaa saada yliluonnollisia fiboja... Vesi ainakin oli laskenut noin 30 senttiä ja näkkärit olivat hiukan huonommat kuin tiistaina. Käytiin kuitenkin taas linen päässä ja Jarkko otti videota sukellukselta.

Truffesta suuntasimme Pariisiin, jossa minä ja Jarkko jäimme pois ja loppuautollinen suuntasi kohti koti-Suomea. Jarkko lähti tänään kotiin lentämällä ja minä jäin vielä yhdeksi yöksi tänne muodin pääkaupunkiin hengailemaan. Reissukuvia tulee Picasaan, kunhan kerkeän laittamaan jotain. Äsken siirsin kovalevylle reilut 500 kuvaa, eli jotain karsintaa pitää tehdä. ;)

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Ekat dyykit Ranskassa

Torstaina pyyhkäistiin Hämeenlinnasta Turkuun ja lautalla Tukholmaan. Puuduttavan, reilut 30 tuntia kestäneen Tukholma - Payrac ajomatkan jälkeen käytiin katsomassa Saint Sauveurin lampea sekä kuivaluolaa ja Truffen lätäkköä. Maisemat ovat täällä kyllä todella upeita ihan pinnan päälläkin, mutta sukeltamaanhan tänne on kuitenkin tultu...

Tänään käytiin tekemässä pari kurssisukellusta Landenousessa, keli on aika kesäinen: aurinkoa pilvettömältä taivaalta ja lämpötila oli iltapäivällä 22 astetta varjossa. Ekalla sukelluksella treenattiin varavalo-exittiä, toimintaa sukeltajan kadottua sekä kadonneen linen etsintää. Pientä säätämistä oli havaittavissa, mutta kokonaisuutena kuitenkin kohtuullisesti mennyt suoritus. Veden lämpö oli 13 astetta ja sukelluksen kesto oli vähän reilut 60 minsaa.

Pinta-ajan jälkeen käytiin tekemässä toinen sukellus, jolla teemaa jatkoivat lost line- ja lost diver -harjoitukset, varavalo-exitin sijaan tehtiin tällä kertaa sokko-exit. Sukellusaikaa tuli pari minuuttia vaille 80 minuuttia. Vartin matkaan meni sokkona noin 40 minuuttia, mutta päästiin kuitenkin kunnialla ulos. Sukelluksena tämä oli parempi kuin ensimmäinen, vaikka ei sekään toki huono ollut.

Huomenna olisi tarkoitus lähteä silttaamaan Resseliin, jossa jatketaan samoilla tempuilla. Kuvia on tullut otettua pinnan päältä aika reilusti, mutta tällä nettiyhteydellä en viitsi niitä alkaa kovin paljoa latailemaan. Kotiin päästyäni pitää varmaan laittaa Picasaan jonkinlainen galleria reissun kuvista.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Intro to cave Ranskassa

Nyt alkaa olemaan pitkään odotettu hetki käsillä, sillä huomenna on tarkoitus lähteä kohti etelä-Ranskaa. Tiedossa on siis viikon verran sukeltamista luolaolosuhteissa, alkuun kurssilaisena ja loppuviikosta (toivottavasti) ihan jo kurssitettunakin. Minulla reissu jatkuu sen jälkeen vielä pienellä Euroopan kiertueella, kun tulen junalla Ranskasta Saksaan ja sieltä edelleen Puolaan. Puolasta sitten kotimaan kamaralle siirrynkin lentämällä.

Forecan 10 päivän ennuste näyttää Payraciin suhteellisen lämmintä, päivälämpötilat vaihtelevat kahdeksantoista ja kolmenkymmenen asteen välillä. Luolien olosuhteista saa osviittaa näppärästi vaikkapa Cave Conditions -sivustolta, yleistietoa voi etsiä vaikkapa Cave Atlaksesta tai täältä.

Luvassa on siis tarinaa millaista tuolla Ranskan maalla on sukeltaa sekä toivottavasti jonkin verran kuviakin. Saattaa tosin mennä vähän toista viikkoakin ennen kuin alkaa matkakertomusta pukata, riippuen internet-tarjonnasta...

maanantai 30. huhtikuuta 2012

Mansesta maailman merille

Loppuviikko menikin niin sukelluspainotteisesti, että vasta tänään sain ryhdistäydyttyä ja aloitettua tämän lupaamani seminaariraportin. Perjantaina käytiin tekemässä Heinolassa virtasukellus päiväsaikaan, ilta meni Hämeenlinnassa peruskurssin allasharjoituksissa. Lauantaina oli aiheena oleva seminaari, josta menin suoraan Riihimäelle peruskurssin allasharjoituksiin ja sunnuntai menikin käytännössä kokonaan tuolla Hangon suunnalla. Sukellusreissuista sitten myöhemmin, nyt siis seminaarin ruodintaan...

Tapahtuma oli siis osa Tampereen urheilusukeltajien 40-vuotisjuhlaa ja pitopaikkanana oli Tampere-talo. Tilaisuuden ensimmäisenä puhujana toimi Alex Nieminen, joka kertoi millainen paikka on Palau. Tosin ennen varsinaiseen aiheeseen siirtymistä hän käsitteli merien suojelua ryydittäen esitystä aika julmienkin kuvien avulla. Niistä päällimäisenä jäi mieleeni Sea Shepherdin kuva, jossa vene kelluu verestä kirkkaanpunaisessa vedessä jonkin teurastuksen päätteeksi... Palaun suhteen Alex keskittyi enenmmän pinnan yläpuoliseen toimintaan, saariston kauniisiin maisemiin ja siellä tarjolla oleviin aktiviteetteihin. Kuvia esityksessä oli paljon, mahtui joukkoon joku videokin. Oikeastaan vasta esityksen viimeiset 10 minuuttia käsittelivät sukeltamista Palaulla, jossa sukellusolosuhteisiin virta kuuluu olennaisena osana. Pinnan alta voi esityksen perusteella odottaa löytävänsä kristallinkirkkaan veden lisäksi huomattavan paljon erilaisia kaloja pikkusinteistä aina haiparviin asti, sekä tietenkin korallia. Oma lukunsa on sitten hankalan matkan takana oleva Jellyfish lake, jossa on meduusoja todella paljon. Järvessä ei asu ollenkaan niiden vihollisia, joten niiden polttava myrkky on aikojen saatossa laimentunut ihmiselle vaarattoman miedoksi. Alexin esitelmän perusteella Palau vaikuttaisi olevan varsin varteenotettava kohde, mikäli tykkää biosukelluksista joilla näkee kaloja ja koralleja.

Naisellinen näkemys sisälsi myös shoppailun...

Seuraavana vuorossa oli Mia Pietikäinen, joka kertoi millaista on lomailla ja sukeltaa Meksikossa. Esitys alkoi vauhdikkaalla videolla Meksikosta, ihan pinnan päältä kuvattua tavaraa siis. Miankin esityksessä pääpaino oli lomailulla, jossa oman osansa saivat niin turvallisuus, ruokailu, shoppailu kuin yöelämäkin. Mia painotti useaan otteeseen Meksikon olevan otollinen perhekohde, vaikka perheessä olisi ainoastaan yksi sukeltaja. Itseäni tuollainen tieto lämmittää, sillä onhan sitä kotona helpompi saada lupa sukellusreissuun, jos muukin perhe voi lähteä lomailemaan samalla kertaa.

Sukelluspuolelta Mia kertoi cenoteista, joissa moni suomalainenkin sukeltaja on hankkinut luolakoulutusta. Cenotet ovat Meksikossa suosittuja vapaa-ajankohteita, joissa viihtyvät niin paikalliset kuin turistitkin. Tarjolla on luolasukeltamisen lisäksi kuivaluolailua ja jopa kokonaisia seikkailupuistoja, jotka ovat rakennettu cenoteiden yhteyteen. Varoituksen sanana sopii mainita, että tuolla sukellettaessa koulutuksen merkitys korostuu, sillä cenotet ovat hyvin sokkeloisia ja eksymisen riski on todellinen. Tässä taannoin Meksikossa oli hukkunut kolme sukeltajaa, jotka olivat eksyneet viimeiseksi jäänellä reissullaan. Loppuun Mia näytti vielä sidemount-videon, joka oli kuvattu Meksikossa: vesi oli kirkasta ja luolastot näyttivät todella houkuttelevilta!

Ennen Antti Apusen esitystä oli lounastauko. Keittolounas kuului seminaarilipun hintaan ja kyllähän kanasoppa maukasta olikin. Lounaan jälkeen kävin vielä pikaisesti tutustumassa Taursun järjestämään juhlanäyttelyyn, jossa oli aistittavissa historian siipien havinaa. Täytyy todeta, että kyllä ennen on menty aika hiuksia nostattavilla vehkeillä... ;)

Antin puheenvuoron teemana oli Sukellus pimeyteen -kirjan tekoprosessi. Esitelmän aikana Antti näytti valokuvia, jotka valottivat hyvin sitä tosiasiaa, etteivät kirjan valokuvat ole syntyneet ihan sattumalta vaan ovat edellyttäneet niin hyvää suunnittelua kuin kovaa sukeltamistakin. Joskus suunnitelmat ovat toteutuneet jopa liiankin hyvin, kuten Antin kertomus mutavyöryn kuvaamisestakin hyvin osoitti. Esityksen lopuksi Antti näytti vielä maistiaisia Hangon evakuonnista kertovasta dokumentista. Antin esitystä oli miellyttävä seurata, sillä kaikesta näki että mies on puhunut yleisön edessä ennenkin ja ote oli sekä varma että sopivan humoristinen.

Antti Apunen

Flinkmanin Juha Badewannesta paneutui aiheeseen, miksi Itämerellä ja Suomenlahdella on niin paljon hyvin säilyneitä hylkyjä kuin niitä on. Esityksen aikana ei jäänyt epäselväksi, että äänessä oli mies joka tiesi mistä puhui. Itämeren olosuhteita lähdettiin penkomaan ympäristöolosuhteiden kautta, jonka jälkeen luotiin pikainen katsaus laivojen uppoamisen syihin: niin myrskyihin kuin sotiin. Badewannen dokumentistakin oli luonnollisesti puhetta, kesän aikana sen pitäisi tulla National Geographicsilta ulos, kotimaisilta kanavilta sitä ei päästä aivan niin pian näkemään. Juhan innostunut ja innostava kerronta sai ainakin minulta jakamattoman huomion, sillä onhan hyvää puhujaa kiva kuunnella. Kun aihe on näin äärettömän kiinnostava ja sana hallussa kuten Juhalla, niin vaikeata olisi esitystä saada floppaamaan. Esityksen loppupuolella nähtiin vielä Badewannen tuottamaa videomateriaalia, joten kun tauko alkoi, olivat fiilikset korkealla.

Juha Flinkman

Valitettavasti jouduin lähtemään tauon jälkeen Riihimäen suuntaan, sillä peruskurssin allasharjoitukset odottivat. Kuulematta jäi siis Rixan esitelmä Haverista, sekä Juhani Valannon esitelmä Näsijärven historiasta. Seminaari oli ehdottomasti hintansa arvoinen ja uskon muunkin yleisön olleen kanssani samaa mieltä.