Riihimäen urheilusukeltajat järjesti viime lauantaina Intro to wreck -tapahtuman, jonka tavoitteena oli tarjota mahdollisuus tutustua ohjatusti hylkysukeltamiseen. Kohderyhmänä olivat siis sukeltajat, jotka eivät olleet aiemmin sukeltaneet hylyillä, tai olivat sukeltaneet niillä vain vähän. Tukialuksena toimi helsinkiläisen sukellusseura Sukeltajat ry:n m/s Maija ja kohteina olivat alkuperäisen suunnitelman mukaan Coolaroo ja hylkypuisto.
Vielä perjantaina merisää lupasi sukeltamisen kannalta hyvää keliä, mutta lauantaiaamu toi muassaan karun totuuden: tuulta 10-11 m/s suurin piirtein Tallinnan suunnalta. Aaltoennuste povasi merkitseväksi aallonkorkeudeksi metristä kahteen, iltapäivää kohti kiristyen. Suunnitelmia oli siis pakko muuttaa ja uudet kohteet valittiin tukialuksella yhdessä Maijan kipparin kanssa. Päätin, että ensimmäinen kohteemme olisi Ekenäs, joka oli suoja-alueella, suojaisassa paikassa noin puolen tunnin ajomatkan päässä. Toiseksi kohteeksi valikoitui Folkkarihylky.
Vallisaaren rantaan päästyämme kohde löytyi ja poijutettiin nopeasti. Varusteiden laiton katkaisi yllättäen miehekäs tömäys rannikkotykin ampuessa saaresta, laukauksen ääni sai hetkeksi jakamattoman huomion koko porukalta. No, toinen laukaus ei enää ollutkaan niin yllättävä ja siihen ne sitten jäivätkin. Porukka jaettiin kahteen osaan, veteen saatiin sekä kokeneempia, että kokemattomampia sukeltajia. Tukialus kierteli poijun lähistöllä ankkuroitumatta ollenkaan. Ensimmäisellä yrityksellä poiju ei osunut aivan hylylle, joten laivalla päätettiin nostaa poijun häkkyrä ylös ja kokeilla paikantaa kohde uudelleen. Tässä vaiheessa molemmat mukanani olleet parit olivat jo nousseet tukialukselle ja itse kelluin yksinäni meressä. Toisella yrityksellä poiju osuikin suoraan hylylle ja päästiin itse asiaan, eli hylkysukeltamiseen.
Harmillisesti pitkään jatkuneet kovat tuulet ja lähistön kova laivaliikenne olivat sotkeneet veden perusteellisesti niin, että hiukan kokeneemmatkin hylkydyykkaajat joutuivat toteamaan, ettei hylystä kyllä saanut kokonaisvaikutelmaa ollenkaan. Itse olin sen verran kartalla, että tiesin olleeni keulassa johon poijuköysi meni, sekä komentosillalla, mutta niiden väliseltä osalta onkin vaikeampaa sanoa missä menin. Näkyväisyydestä kertonee jotain sekin, että otin väärän tiimin johtooni ja onnistuimme vielä eksymään jossain vaiheessa toisistamme joksikin aikaa. Onneksi mukanani ollut pari käytti parinarua, jota kyllä itsekin suosittelin pinnalla. Näin jälkikäteen ajateltuna sen käyttö olisi ehkä ollut fiksua myös minulta, mutta toisaalta lähes nollanäkkäreissä kolmiodraaman naruhässäkkä saattaa aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä.
Folkkarihylyn suhteen tilanne oli vielä pahempi, sillä nyt ei ollutkaan enää saarta suojaamassa tuulelta. Aallokko oli jo melkoista keikutusta, varsinkin kun kannella odotteli laitepaketti päällä. Hylkysukeltamisen saloihin perehtyvistä ainoastaan yksi päätti lähteä kohteelle meidän kolmen kokeneemman kaverin lisäksi. Folkkarihylky oli poijutettu, joka helpotti hommaa suuresti. Maija ajoi poijun ohi, kun olimme ilmoittaneet olevamme valmiita "pudotukseen".
Menin mereen ensimmäisenä, ehkä noin viiden metrin päähän poijusta. Oltiin sovittu jo aluksella, että painutaan kuuteen metriin ja tehdään kuplatarkastukset jne siellä. Parini pääsi ensimmäisenä poijulle ja lähti sovitusti sukeltamaan siitä. Jude ja Tomi painuivat perään ja minä viimeisenä seurasin Tomin räpylöitä. Tähystin köyttä, mutta en sitä nähnyt. Päätin palata pintaan, mennä poijulle ja sukeltaa suoraan köyttä seuraten Teemun luo. Muuten hyvä suunnitelma, mutta pinnassa en nähnyt koko poijua. Hetken aikaa etsin poijua tai kuplia, kunnes huomasin ison kuplalautan aallon kupeessa noin kolmenkymmenen metrin päässä! Kohteella oli todella voimakas pintavirtaus, joka oli kuljettanut minut nopeasti noin kauas kohteesta. Ei muuta kuin uimaan vastavirtaan välillä aallokossa poijua tai kuplia tähystäen. Kun lopulta huomasin poijun kuplien lisäksi, homma helpottui. Ollessani poijulla huomasin toisen parin jo nousseen pintaan ja tukialuksen siirtyvän poimimaan heitä kyytiin.
Meni kuuteen metriin, jossa Folkkarihylyllä on iso kanisteri mahdollistamassa helpot turvapysähdykset huonossakin kelissä. Teemua ei näkynyt, joten päätin odottaa 5 minuuttia samalla tasaillen hengitystä. Normaalistihan kannattaa puuskuttaa pinnassa kaikessa rauhassa ennen kuin lähtee sukeltamaan, mutta keli ei oikein ollut sovelias moiseen... Kun 5 minuuttia tuli täyteen, palasin takaisin pintapoijulle. Parini olikin juuri noussut alukselle ja toinen pari oli parhaillaan odottelemassa nousemista. Joku avulias veneilijä oli lähistöllä, liekö tuli katsomaan tarvitaanko apua, vaikka sukeltajalippu liehui selvästi näkösällä. Itse totesin olevani aika pieni musta piste aaltojen seassa, joten päätin parantaa näkyvyyttäni: täytin 1,8 metrisen suljetun poijun pinkeäksi ja lähdin menemään virran ja aallokon mukana kohti tukialusta.
Kotimatkalla kohti satamaa oli pakko harmitella kuinka huono tuuri oli sattunut kelien suhteen. Vaikka hylkysukeltaminen onkin joskus tällaista, ei ensi kosketuksen olisi kuitenkaan tarvinnut olla näin karu. No, kyllä tuostakin porukasta taisi joku jäädä odottelemaan seuraavaa kertaa (itseni lisäksi siis)... Tehtiin Juden ja Tomin kanssa Riihimäellä vielä kaasut seuraavan päivän Ojamon sukelluksille. Ojamon dyykeistä lisää seuraavalla kerralla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti