sunnuntai 28. elokuuta 2011

Königin Luisella

Eilinen päivä tarjosi mahdollisuuden toteuttaa suunnitelmissa ollut sukellus Königin Luisen hylylle Helsingin edustalla. Laskimme veneen vesille ja lastasimme sen Koivusaaren satamassa. Tavaraa oli sen verran paljon viidellä sukeltajalla mukana, että päätimme laittaa puvut päälle jo rannassa. Lauantai oli lämmin päivä ja Weezle Extreme+ päällä takasi, ettei kylmä päässyt tulemaan missään vaiheessa...

Koivusaaren satamassa.

Vene lastattuna.

Menomatkalla aallokko oli suht' korkeaa ja matkanteko kuoppaista. Lopulta pääsimme kohteelle, joka ei tietenkään ollut poijutettuna. Ei muuta kuin viistokaiku päälle ja etsimään ja kyllähän se hylky sieltä melko pian löytyikin.

Königin Luise ja haamukaiku.

Ankkuroitumista varten etsimme hylyn ihan perinteisellä kaikuluotaimella, jolla syvyyden äkillinen muutos oli helppo havaita. Tämä vaikutti korkeassa aallokossa käyttökelpoisemmalta tavalta kuin viistokaiutus.

Königin Luise on suoraan alapuolella ja näkyy hyvin vasemmalla puolen perinteisessa kaikuluotainnäytössä.

Könärihän on katkennut kahtia niin, että peräosa makaa ylösalaisin ja keula on oikein päin noin 90 asteen kulmassa perään nähden. Alus on vanha kylpylälaiva, joka toisessa maailmansodassa päätyi Kriegsmarinelle pakko-otettuna ja muutettiin miinalaivaksi.

Jani, Marko ja Veli menivät ensimmäisessä ryhmässä ja minä jäin odottelemaan Elmerin kanssa vuoroa. Ensimmäisen ryhmän palattua kuulimme, että ankkuriliina menee suoraan potkureille. Sieltä Jani oli vetänyt lainin keulan reelinkiin, ankkuripelin viereen.

Lasketuminen meni hyvin, eihän tuossa alasmenossa juuri muuta olekaan kuin mahdolliset paineentasausongelmat. Potkurit olivat hiukan pienemmät kuin oli kuvitellut, mutta ihan miehekkäät rupellit kuitenkin. Syvyyttä potkureilla oli hiukan päälle 39 metriä. Seurasimme lainia kohti keulaa, josta löytyikin massiivinen ankkuripeli ankkureineen. Sen jälkeen kävimme ihastelemassa vielä keulatykkiä (syvyys noin 39 metriä), jonka tähtäyslaitteistot ovat vielä hyvässä kunnossa. Sen verran tuota uintimatkaa on perästä keulalle (peräosalla on mittaa noin 55 metriä), että emme kerenneet käydä katsomassa komentosiltaa tai toisen puolen ankkuriakaan, vaan jouduimme lähtemään takaisin perään. Hyvä olikin, että jäi muutama minuutti ylimääräistä ennen sovittua nousuaikaa, sillä laini vastusteli Elmerin irroituspyrkimyksiä ansiokkaasti. Rauhallisella työskentelyllä naru kuitenkin saatiin irti ja pääsimme aloittamaan nousun. Tarkoitus oli, että olisimme lopuksi siirtäneet veneen ankkuria, joka oli mennyt kölin ja potkuriakselin välistä. Valitettavasti aika ei tähän riittänyt vaan jouduimme jättämään ankkurin sinne minne se oli sattunut tippumaan.

Dekot sujuivat hyvin, pientä virtausta oli havaittavissa kuudessa metrissä. Onneksi vain sen verran, että joutui hiukan uimaan pysyäkseen paikoillaan. Kokonaissukellusajaksi tuli 75 minuuttia ja maksimisyvyydeksi reilut 45 metriä. Veneeseen päästyämme Jani ja Marko uurastivat ankkurin kimpussa Velin koettaessa avittaa ajamalla. Lopulta jouduimme jättämään ankkurin liinoineen sinne, sidoimme tietysti köyden päähän poijun merkiksi.

Kaiken kaikkiaan sukellus oli hieno, vaikka näkyvyys olikin pikkuinen pettymys. Kalustotappioitakin tuli, onneksi ei sattunut omalle kohdalle. Kyllä tuollainen stage laittaa harmittamaan, kun menee pohjaan omia aikojaan... Kyllä Königin Luisella menee käymään vielä toisellakin kertaa, jos ei muuta niin hakemaan tuo ankkuri takaisin. :) Tietysti kiinnostaa se komentosiltakin ja perän kävelytasanteetkin jäivät nyt katsomatta.

tiistai 23. elokuuta 2011

Räjähdys Sukelluskeskuksessa Helsingissä

Onnettomuudet sen kuin jatkuvat, tällä kertaa onneksi vältyttiin kuolonuhreilta. Helsinkiläisessä sukellusliikkeessä tapahtui tänään räjähdys, joka todennäköisesti sattui seoskaasua valmistettaessa. Rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa sijainneen liikkeen kuusi ikkunaa olivat kaikki särkyneet paineaallon voimasta, mutta liikkeessä olleelle toiselle henkilölle ei ollut tullut ainakaan vakavia vammoja.

Iltalehden artikkeli aiheesta.

No niin, nyt (klo 22.40) on tullut lisää (korjattua) tietoa koskien erityisesti tuota happisäiliön räjähtämistä: "Säiliötäytön yhteydessä tapahtui kompressorissa voimakas leimahdus.
Leimahduksen aiheuttama paineaalto rikkoi liikkeen ikkunat.
...Timo, joka oli tapahtumahetkellä kompressorihuoneessa sai palovammoja lähinnä käsivarsiinsa.
Vammoja hoidetaan tällä hetkellä sairaalassa, mutta Timo voi tilanteeseen nähden hyvin ja lähettää terveisensä.
Myymälän puolella ei sattunut juurikaan aineellisia vahinkoja, rikkoutuneita ikkunoita lukuunottamatta.
Helsingin Sukelluskeskus aukeaa keskiviikkona normaalisti ja myös kurssit jatkuvat normaalisti.

Onnettomuuden tutkinta on kesken, mutta se tiedetään jo nyt että onnettomuus EI johtunut ilma- tai happisäiliön räjähtämisestä kuten joissain tiedotusvälineissä on väitetty.
"

Tämä toimii varmaan jonkin aikaa gas blender -kursseilla varoittavana esimerkkinä puhtaan hapen käsittelyssä tarvittavasta huolellisuudesta. Usein ollaan kaveriporukassa ihmetelty, ettei näitä happionnettomuuksia satu enemmän esim. metalliteollisuuden puolella, jossa käsitellään hitsaushappea. Vai onko joku nähnyt kuinka duunari ennen hapen kanssa työskentelyä vaihtaa rasvaiset haalarit ja hanskat "happipuhtaisiin" varusteisiin, saati että muistaa availla happilekan venttiilin hitaasti jne...?

Pikainen googlettelu johti minut lukemaan MuroBBS:ssä käytyä keskustelua Sukelluskeskuksen räjähdyksestä. Ei voi kuin ihmetellä, kuinka "asiantuntevia" kommentteja ihmiset laittavat aivan olemattomilla tiedoilla, esimerkkinä mainittakoon vaikkapa väite, jonka mukaan "happi on sama kuin ilma." Ei ole ihme, että sukeltajien kuvitellaan nykyäänkin käyttävän happipulloja, tuollainen "tieto" kun tuppaa kelpaamaan toisille ihan totena. Viimeksi tänään eräs mies puhui minulle happipullosta, kun näki minulla pullon paikkaria. No, sellaista se on ja siihenkin kai tottuu.

maanantai 22. elokuuta 2011

Sukeltaja menehtyi Porkkalassa

Iltalehti uutisoi tänään sukeltajan menehtyneen Kirkkonummella sattuneessa sukellusonnettomuudessa. Ikävä uutinen, ja tämä olijo kolmas kuolemaan johtanut sukellusonnettomuus Suomessa tälle kesälle. Todellakin synkkä kesä tältä osin!

Olisi hyödyllistä saada tietää mitkä ovat näiden onnettomuuksien taustat, ettei tarvitsisi turvautua ainoastaan lehdistön antamiin tietoihin, joihin en ainakaan itse jaksa suhtautua kovin luottavaisesti. Jos lajia harrastamaton, tai vielä pahempaa, tuntematon kirjoittaa siitä, tekstiin voi helposti tulla merkittäviäkin asiavirheitä. Ja kun oikeaa tietoa ei ole tarjolla, alkavat ihmiset helposti arvailla tapahtumien kulkua. Sinänsä ymmärrettävää, mutta ei kuitenkaan välttämättä hyväksyttävää toimintaa.

perjantai 19. elokuuta 2011

Kuivapuvun hanskoista

Tässä taannoin minulta kysyttiin mielipidettä kuivapuvun hanskoista ja päädyin pohtimaan asiaa - jälleen kerran. Koska tuo hanska-asia on yksi iäisyyskysymys sukelluspiireissä, niin ajattelin naputella tännekin omia mietteitä aiheesta, jos niistä vaikka olisi jolle kulle lukijalle hyötyä.

Kuivapuvun kanssahan voidaan käyttää joko kuiva- tai märkähanskoja. Kuivahanskat voivat olla kiinteät, eli niitä ei voida irrottaa puvusta, tai sitten erilaisilla mansettirenkailla varustettuja irtohanskoja. Itselläni on tuollaiset Vikingin valmistamat mansettirenkaat bajonettikiinnityksellä. Jokaisessa tyypissä on omat hyvät ja huonot puolensa.

Märkähansikkaat ovat kaikkein yksinkertaisin ja helpoin ratkaisu. Kuivapuvun tiiviydestä huolehtivat tällöin rannemansetit, hansikas ainoastaan suojaa käsiä ja tarjoaa kohtuullisen lämmittävyyden. Lämminveriset sukeltajat voivat käyttää tällaisia neopreenihanskoja kylmissäkin vesissä, itse en moista lähtisi kokeilemaan. Märkähanskojen etuja ovat niiden suhteellisen edullinen hankintahinta ja se, että ennen sukellusta sukeltaja voi pitää sormensa paljaana "viimeiseen asti". Toisin sanoen sorminäppäryyttä vaativat tehtävät on helpompi hoitaa, kun sormet ovat paljaana. Edullisia haskoja voi pitää pakissa varalla vaikka muutamatkin, jolloin sukellukset eivät kaadu hanskojen rikkoontumiseen tai katoamiseen.

Kiinteät kuivahanskat ovat, kuten nimikin jo sanoo, kiinteä osa pukua. Tällaisessa puvussa ei ole rannemansetteja, koska hansikkaiden ja puvun välistä saumaa ei ole tarkoitettu avattavaksi. Tämä onkin mielestäni kyseisen hansikastyypin suurin etu: yksi vuotokohta vähemmän puvussa. Toinen etu on se, etteivät hansikkaat voi unohtua kotiin, jos puvun on muistanut ottaa mukaan. Huonona puolena kiinteillä kuivahanskoilla on se, että sukeltaja menettää osan sorminäppäryydestään pukuun pukeutumisen jälkeen, esimerkkinä olkoon vaikkapa alentajan o-renkaan paikalleen laitto. Onnistuu kyllä hanskat kädessäkin, mutta ilman hanskoja se on kuitenkin helpompaa. Myös rikkoutuneen hanskan korjaaminen kenttäoloissa korostuu, kun hanskaa ei voi vaihtaa ehjään. Yleisin rikkoontumistapa lienee jonkinlainen pisto tai pieni viilto, jonka kkorjaaminen on onneksi suht' helppoa.

Viimeisimpänä ovat mansettirenkaalliset kuivahanskat, jotka näin näppituntumalla ovat yleisimmin kuivapuvuissa käytetty ratkaisu Suomessa. Näissä hanskoissa tekninen toteutustapa vaihtelee valmistajien ja mallien mukaan, mutta perusperiaate on sama. Hanska voidaan irroittaa puvusta, mutta sukelluksen aikana hanskan ja puvun liitoskohta on vesitiivis. Etuina tällä ratkaisulla on tuo arvostamani sorminäppäryyden sailyttäminen puvun pukemisen jälkeenkin ja vaurioituneen hanskan helppo tai helpohko vaihto ehjään. Hanskoina olen itse käyttänyt Motonetistä ostamiani sinisiä kumihanskoja, jotka maksavat noin vitosen pari. Hanskatyypin huonona puolena sen sijaan on jälleen yksi vuotava saumakohta lisää. Mansettirenkaat myös haittaavat jonkinverran toimintaa pinnalla, erityisesti laitetta puettaessa tai riisuttaessa. Itse olen leikannut puvuistani mansetit pois, jolloin kaasun kulkeutuminen muualta puvusta hanskoihin helpottuu ja sormien pysyminen lämpimänä on todennäköisempää. Mahdollisessa hanskan rikkoontumisessa pinnan alla kastuu tietysti koko puku, mutta olen pitänyt tätä riskiä pienempänä pahana kuin käsien palelemista.

Mansettirenkaallisissa hanskoissa puvun hihaan kiinnitetään yksi rengas ja hanskaan toinen rengas. Nämä muodostavat yhdessä vesitiiviin liitoksen, joka on toteutettu yleensä joko bajonettikiinnityksellä tai kierteillä. Jonkinverran on tullut vastaan myös kiinni painettaviakin ratkaisuja. Renkaiden kiinnitys hoituu yleisimmin niin, että joko rannemansetin kumi tai hanskan materiaali (riippuen laitetaanko rengasta hanskaan vai hihaan) puristetaan varsinaisen renkaan ja lukkorenkaan väliin. Tämä ei vaadi liimoja ja erikoisia työvälineitä ja on tehtävissä myös karuissa kenttäolosuhteissakin. Mansettirenkaallisten hanskojen lisäksi markkinoilla on myös renkaattomia kuivahanskoja, jossa hanskassa itsessään on mansetti, joka hoitaa tiivistyksen varsinaista rannemasettia vasten. Renkaiden puuttumista lukuun ottamatta tämä hansikatyyppi toimii käytännössä samoin kuin mansettirenkaallinenkin hanska.

Jos sukeltaa vain enemmän tai vähemmän lämpimissä vesissä, pärjää melko varmasti märkähanskoilla. Jos sukellukset tapahtuvat kylmässä vedessä ja / tai ne kestävät huomattavan pitkään, kannattaa hankkia kuivahanskat. Tarkempi valinta riippuu ihan omista mieltymyksistä, melkoisella varmuudella kaikkien mallien kanssa kyllä pärjää. Ennen valintaa aloittelijan kannattaa rohkaista mielensä ja kysellä kokeneemmilta sukeltajilta mielipiteitä ja mahdollisuutta kokeilla erilaisia malleja.

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Viistokaikuharjoituksia

Käytiin eilen Eiralla ja samalla reissulla piti tietysti harjoitella kaiuttamista. Veneenä oli seuran pienempi rib-vene, jonka ajo-ominaisuudet jäivät todella kauaksi Valiantista. Tosin reissun loppupuolella, tyynessä vedessä veneen pyörittely oli lapsellisen helppoa verrattuna ison Valiantin kääntelyyn. No, joka tapauksessa, Eiralla oli sen verran aallokkoa, ettei viistokaikuominaisuudesta ollut käytännössä mitään hyötyä, ainakaan kun anturi on peräpeilissä kiinni. Kaiutin Eiraa niin myötä-, vasta- kuin sivuaallokossa, mikään ei tuottanut toivottua tulosta. Asetuksia en hirveästi räplännyt, mikä tietysti nyt jälkikäteen harmittaa.

Aallokko aiheutti runsaasti häiriöitä Eiralla.

Eiralta palasimme Lappohjaan, jossa aallokkoa ei ollut kuin nimeksi. Vaikka kuivapuku tuntui lämpimässä auringonpaisteessa aika hiostavalta, halusin kaiuttaa hetken aikaa Antoniollakin.


Viistokaikua tutkivan kipparin aika ei käynyt pitkäksi, mutta sukellusryhmän loppuosa alkoi vaatia pikaista pääsyä maihin ja siitä edelleen kotimatkalle. Eihän siinä muu auttanut kuin ajaaa vielä viimeisen kerran kohteen yli ja kohti ramppia.

Vene on kulkenut tässä suoraan kohteen yli. Alalaidassa näkyvä kaiku on sama laiva ennen veneellä tehtyä u-käännöstä.

Täytyy myöntää, että Eiran surkean tuloksen jälkeen Antonion kuviin oli hyvä lopettaa. Jäi hyvä fiilis, kun sai onnistuneitakin kuvia. Olisi mielenkiintoista nähdä miten kuva olisi muuttunut Eiralla, jos anturi olisi saatu uitettua edes muutaman metrin syvyyteen pois aallokon aiheuttamasta pahimmasta höykytyksestä. Päätös kalan rakentamisesta vain vahvistui!

perjantai 12. elokuuta 2011

Hanko kutsuu

Huomenna on tarkoitus lähteä Hankoon, ykköskohteena tietysti Eira, jos kelit vain sallivat. Aamupäivälle ainakin luvataan ihan kohtuullista keliä, iltapäivällä aallonkorkeus sitten vaan kasvaa iltaa kohti mentäessä. Jos saisi tehtyä yhden dyykin Eiralla ja toisen sitten jossain vähän suojaisammassa paikassa. Onneksi Hangossakin tuota valinnan varaa riittää. Tällä kertaa joudutaan lähtemään seuran pienemmällä kumpparilla, kun Valiant on seuran ständillä Elomessuilla Hämeenlinnassa. Onneksi saatiin kuitenkin viistokaiku mukaan! Toivottavasti kelit antavat myöten, että saan kunnon vk-kuvaa.

Viistokaiusta puheen ollen, on alkanut poltella sen suhteen parikin hankintaa. Kimin hylkysivustolta bongasin mainion artikkelin kalan rakentamisesta ja tietenkin tuo kiinnostaisi kovasti. Harmi vaan, että Humminbird 1197c SI -viistokaiun anturi maksaa noin 2-3 kertaa sen mitä noihin pienempiin Humppareihin, eli noin 250-300 euroa. Siihen vielä jatkokaapeli päälle... Toinen viistokaikuun suoraan liittyvä hanke olisi DrDepth -ohjelman hankkiminen viistokaikuominaisuudella, joka sekin kustantaisi sen 300 euroa. Poijutuksessa käytettävät satelliitit ovat jo tilauksessa, tosin ei millään kiireellisellä aikataululla. Satelliitit valmistaa Konepaja R. Saarman. Kunhan aika koittaa, kirjoitan niistäkin jonkinlaista esittelyä.

tiistai 9. elokuuta 2011

Myynnissä Ursuitin suihkuverho

Laitetaan nyt myyntiin vanha kuivapukuni, Ursuit Heavylight Cordura FZ. Puku on siis etuvetskarilla varustettu, kuten mallinimen "FZ" kohtakin kertoo (front zipper) ja vetoketju on vaihdettu Ursukilla alkuvuodesta, samalla kertaa pukuun vaihdettiin kaulamansettikin. Operaatio maksoi noin 260 euroa eikä puvulla ole sen jälkeen sukellettu kuin maksimissaan kymmenen kertaa.

Heavylight edestä.

Pukua on paikkailtu liimailemalla ja pahimmat vuodot olenkin saanut kuriin. Jostain haarasaumasta se vuoti vielä maaliskuussa, ennen kuin liimasin haarasaumat melko isolta alalta. Viimeisimmän liimauksen jälkeen en ole puvulla sukeltanut, eli saattaa pitää vettä tai sitten ei. Myyn joka tapauksessa "vuotavana", niin ei tule ikäviä yllätyksiä.

Heavylight takaa.

Puku on sen verran vanha, ettei siinä ole ollut uutena kuin 1 reisitasku, vasempaan reiteen on liimattu siististi DTD:n tasku (joka on muuten sivumennen sanoen PALJON parempi kuin originaali). Molemmissa taskuissa on narulenkit tavaroiden kiinnittämistä varten.

DTD:n tasku vasemmassa reidessä.

Puvun tiedot yhteenvetona:
-Ursuit Heavylight cordura FZ
-Koko M, saapas 42
-Kaksi reisitaskua (1 kpl orginaali Ursuit ja 1 kpl DTD:n tasku)
-Uusi vetoketju
-Uusi kaulamansetti
-Ei rannemansetteja (uudet rannemansetit tulee mukaan)
-Katu-uskottava ulkonäkö
-Hinta 300 euroa

Puku sijaitsee tällä hetkellä Riihimäen seudulla, Matkahuollolla kulkee kauemmaksikin. Sovittaa voi ennen ostamista, mutta sukeltaa ei (ne puuttuvat rannemansetit). Yhteyden saa vaikka kirjoittamalla viestin tuohon kommenttikenttään tai soittamalla / tekstaamalla 050 - 3498 041.

maanantai 8. elokuuta 2011

Sukellus sameuteen

Sunnuntaina oli tarkoitus käydä joko Alcalla tai Raimo-Ragnarilla, mutta sääennusteet povasivat 7-9 m/s tuulta ja aallonkorkeuttakin parin metrin molemmin puolin. Itse olin jo valmistautunut sukeltamaan suojaisissa lahdissa olevia matalia hylkyjä, mutta sukelluspari ehdotti lauantaina Beatris-hylkyä Iniössä, Turun suunnalla. Lauantai meni töissä, eikä juuri kerennyt sen tarkemmin kohteeseen paneutumaan ennakkoon. Hiukan ennen puoltayötä sitten kotona pääsin kaivelemaan tietoja hylystä ja sen sijainnista. Kuvitelmat lähes hylyn vieressä olevasta venerampista romuttuivat kun katsoin tien Googlen street view:llä. Onneksi venesatama löytyi lähes yhtä läheltä. Pakkasin vielä sukelluskamat autoon valmiiksi ja sitten pääsinkin nukkumaan.

Vajaan viiden tunnin levon jälkeen muistin ottaa latautumassa olleen lampun akunkin matkaan ja nokka kohti Hämeenlinnaa. Hämeenlinnasta lähdettiin Markon autolla matkaan, mukaan otettiin Valiant, vaikka meitä olikin vain kolme sukeltajaa. Ajomatkalla päästiin katselemaan harvinaisen komeita autoja, olihan Forssassa vuosittainen Pick-nick.

Veneramppikin löytyi helposti ja ei muuta kuin vene vesille ja sukellusreleet kyytiin. Laiturilla sitten huomasin alentajien jääneen kotiin ja hetken aikaa näytti että jäänkin pintamieheksi. Onneksi Markolta löytyi autosta myös sinkkusetti, josta kaapattiin minulle regusetti (en muista sukelsinko edes peruskurssilla sanka-alentajalla). Loppujen lopuksi siis päästiin lähtemään matkaan kaikki kolme varustautuneina sukellusta varten. Venematkaa taisi olla jotain 5 km suuntaansa, joten laitettiin jo rannassa puvut päälle.

Kohde löytyi helposti viistokaiulla, vaikka kunnon kuvaa en onnistunutkaan saamaan. Syytän siitä aallokkoa, joka ainakin minun taidoilleni oli liian voimakas. No, hylky kuitenkin löytyi ja se oli pääasia (olisi kyllä kiva joskus harjoitella tuota kaiuttamista ihan tyynelläkin).

Ensimmäinen viistokaikukuva Beatriksesta, tämä on ajettu kohti vasta-aaltoa.


Tämän vedon ajoin muistaakseni sivuaaltoon, joka oli paljon helpompaa.


Perinteisellä kaikuluotaimellakin hylky näkyi näin selkeästi


Itse sukellukset (2 kpl) olivat hyvin samankaltaisia epäonnistumisia. Selkeä harppauskerros oli noin 14 metrissä ja näkyvyys oli parhaimmillaankin melko heikko koko matkan. Pohjalla ankkuri hoiti silttauksen. Mutapohjassa liikkunut ankkuri kettinkeineen loi vaikuttavan maitomaisen sakkakerroksen joka söi näkyvyyden aivan kokonaan. Ei siis ihme, että molemmilla kerroilla ryhmä hajosi ja sukellukset jäivät lyhyiksi. Huonoimmillaan näkyvyys oli nolla, ankkurin liikkeelle saama mutapilvi heijasti valoa niin, että olisi voinut kuvitella sukeltavansa suuressa maitosammiossa... Toisen sukelluksen lopuksi päädyin laivan perässä olevalla hyttirakennelmalle, jossa oli hiukan parempi näkyväisyys. Harmi vaan, että jouduin lopettamaan sukelluksen juuri siihen.

Vaikka sukellukset Beatriksella jäivätkin tulokseltaan laihoiksi, en vielä hylkää kohdetta kokonaan. Kyllä tuokin hylky ansaitsee toisen mahdollisuuden paremmalla kelillä. Lisäksi reissulla tuli tutustuttua Saaristomeren suomiin mahdollisuuksiin, jos keli Porvoo / Porkkala -akselilla ei salli sukeltamista. Loppujen lopuksi Hämeenlinnasta merelle haluttaessa ajomatkaa tulee aina melko lailla. Kustaviin matkaa tuli hiukan reilut 200 km, Pellinkiin, Söderbyhyn matkaa on noin 150 km Ja Merikylään Porkkalaan noin 140 km.

perjantai 5. elokuuta 2011

Kiireet jatkuu

Joo, eipä tässä voi muuta kuin ihmetellä miten nopeasti nuo päivät katoavat!

Viime viikon keskiviikkona tuli käytyä pitkästä aikaa Raimo-Ragnarilla. Lähdettiin merelle Söderbystä, joka oli tuttu paikka jo viime vuodelta. Meri oli lähes pläkä, vain kevyt maininki keinutteli Markon ribbiä. Raimo-Ragnar oli poijutettu, taisi olla ensimmäinen tämän kesän poijutettu hylky näillä kumivenereissuilla.

Styrjon laituri Söderbyssä.

Veneen voi laskea luonnonrampilta veteen.

Näkymä veneväylälle.

Näkyvyys oli huono pinnalta noin 13 metriin asti, josta alaspäin vesi oli selvästi kirkkaampaa. Aivan pohjassa kolmen kympin kieppeillä oli sakkaa. Alkusukelluksella keskittyminen itse hylkyyn hiukan herpaantui, kun vara-annostaja (Apeks ATX40) alkoi hiukan puhaltamaan. Ei mitään ihmeellisiä toimia tarvinnut tehdä, kun oli saanut ensin vian paikallistettua: pulloventtiili kiinni ja hetken päästä taas auki.

Itse hylky tarjosi yllätyksen, koska se tuntui melko pitkään aivan vieraalta laivalta. Loppupuolella sukellusta alkoi tulla tuttujakin paikkoja vastaan, skailetin ympäristöä olisi voinut tutkia vähän tarkemminkin, mutta piti lähteä kohti pintaa. Sukellukselle tuli mittaa tasan 70 minuuttia, josta noin vartti meni dekoissa kuudessa metrissä. Kutosessa oli muuten melkoisen kova virtaus, joka yhdistettynä huonoon näkyvyyteen pakotti keskittymään köyden näkyvissä pitämiseen. Muutamat viimeiset minuutit roikuin köydessä, kun alkoi tympimään koko ajan tapahtuva räpiköinti.

Raimo-Ragnar tarjosi jälleen hienon sukelluksen ja uskallanpa väittää, että se kestää vielä aika monta dyykkiä ennen kuin alkaa käydä turhan tutuksi.