keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Sukellus ja statistiikka

Vuosi lähenee loppuaan ja pian alkaa sukellusfoorumeille ilmestyä statistiikkaa vuoden sukelluksista. Ei siinä mitään pahaa ole, itsekin tykkään katsella missä ja miten ja kuinka paljon on tullut sukelleltua. Omalla kohdallani en kuitenkaan koe, että nämä tilastot ovat se jokin sukeltamisessa, ovatpahan vain mukava lisämauste. En tykkää asettaa itselleni tavoitteita tyyliin "ensi vuonna vähintään 100 sukellusta", vaan varaan itselleni oikeuden sukeltaa tai olla sukeltamatta jos siltä tuntuu. Pakkopullaa sukellukset eivät saa olla, onhan kyseessä puhtaasti harrastus jonka tarkoitus on olla mukavaa!

Ennemminkin panostan sukellusten laatuun kuin määrään, esimerkiksi Melkulle en ihan helpolla saa lähtökipinää, kun siellä ei sukelluksellisesti ole minua houkuttelevia nähtävyyksiä ja kokemuksia. Toisaalta hyvä dyykki ei riipu syvyydestä tai pitkästä sukellusajasta, vaan matala ja suhteellisen lyhytkin sukellus voi olla nautittava. Kiikunlähteellä maksimisyvyys oli nelisen metriä, mutta muutoin sukellus oli vihaisine mummoineen kaikkineen oikein hauska ja näin ollen ilman muuta ylöskirjaamisen arvoinen.

Aina aika ajoin pulpahtaa pintaan keskusteluissa lokikelpoisten sukellusten määritelmä. Mietitään porukalla kirjataanko hallikertoja lokiin vai ovatko ne jotenkin vääränlaisia sukelluksia. Itse en hallikertoja pääasiassa loggaa, ellei kyseessä ole ollut jotenkin mieliinpainuva tapahtuma. Esimerkiksi Open Junior European Championships -uppopallokisojen kuvaukset olivat sen verran erilaista hallipuuhastelua, että kirjasin nämä sukellukset ylös. En sukelluskertojen määrän ylös hinaamisen takia, vaan koska halusin mahdollisuuden lukea myöhemmin millaiset fiilikset tuolloin olivat.

Samaten pähkäillään mikä on sukelluksen minimipituus tai -syvyys, että sen kehtaa taltioida... Eikö sen sukelluksen voi logata jos siltä tuntuu, kyselemättä muilta? Joskus olen kuullut, että Padilla on oikein määritelmänsä millainen sukellus katsotaan sukellukseksi. Piti muistaakseni olla vähintään joku aika, tai vaihtoehtoisesti kulua tietty määrä kaasua... PÖH!

Itse en näe lokikirjan pitoa mitenkään pakollisena ja mielestäni on ihan jokaisen oma asia pitääkö lokia vai ei. Mahdollisia ulkomaan reissuja varten tapahtuva päiväkirjan pito tuntuu jotenkin teennäiseltä, tosin saattaahan se sukellusuran alkuvaiheessa olla ihan paikallaan jos tuommoisia reissuja tekee. Rebekouluttajani kertoi, että häntä itseään harmittaa kun ei ole tullut kirjattua sukelluksia, koska niistä olisi helppo tarkistaa esim. minkä verran painoja on tullut käytettyä eri puolilla maailman vesiä.Ja saattaahan joku joskus kiinnostua vanhasta päiväkirjasta, kuten Daily Mailin juttu osoittaa!

Omalla kohdallani on ollut mielenkiintoista seurata mm. sukellusaikojen ja -syvyyksien muuttumista harrastuksen edetessä ja lelujen hinnan kasvaessa. Alun noin puolen tunnin sukelluksista olen edennyt nykyiseen puolentoista - kahden tunnin dyykkeihin. Käytyjen kohteiden kirjo on kasvanut, ja suosikkikohteetkin ovat muuttuneet ajan kuluessa. Yllättäen eniten sukelluksia on tullut tehtyä Melkulla, tosin Porkkalan seutu tulee heti siinä perässä Ojamon jäädessä pronssisijalle. Näin talven kynnyksellä uskon Wanhan suosikin, Jyrängön virran nousevan taas omissa tilastoissani, kun ei tuota rebetäppää Ojamolle vielä ole.

Kun niitä tilastoja laittaa julkiseksi, ei ole tarvis ruoskia itseään kuinka vähän on tullut sukellettua. Suurimmalle osalle kun "Born to dive - forced to work" on totta... ;)

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Seikkailu Porkkalassa

Kesällä sattui tapaus, jossa lähes vapaa viikonloppu ja sopivan kesäinen keli kohtasivat toisensa ajallisesti. Moinen yhdistelmä tarjosi oivat puitteet pidennetylle sukellusreissulle Porkkalaan.

Lauantai-iltana huristelin Porkkalan Merikylään, jossa Marko oli jo odottelemassa käytyään päivällä Calypson järjestämällä Sundsborgin sukellusreissulla. Kuumassa iltapäivässä laskettiin vene veteen, mutta sitten alkoikin homma tökkimään: kone kävi, mutta vaihde ei kytkeytynyt. Moni olisi jo luovuttanut, mutta Marko otti kopan auki ja alkoi etsimään vikaa. Pikku hiljaa irroitettujen osien määrä kasvoi jo lopulta vikakin löytyi. Vaihteensiirtoakselin päässä olevan ulokkeen hitsaus oli pettänyt ja korjaus vaatisi siis uudeleen hitsaamisen. Mielessä alkoi kangastelemaan Vetokannaksen kirotun tylsä pinnanalainen maisema, mutta Marko päätti hypätä autoon ja käydä hitsaamassa osan "jossain". Jos ei muualla, niin sitten työmaalla Espoossa.

Porkala Marin
Moottoriremonttia ilta-auringossa.
Markon ollessa hitsausreissulla kävin katselemassa maisemia keittokatoksella sekä Vetokannaksella. Väkeä oli paljon, telttoja nousia kuin sieniä sateella. Olin oikeastaan ajatellut nukkuvani jossain keittokatoksen maastossa, mutta tässä vaiheessa hylkäsin ajatuksen. Onneksi Markokin soitti pian, että osa on saatu hitsattua ja alkaisi moottorin kokoaminen.

Porkkala
Maisemia keittokatoksen rannasta.

Loppujen lopuksi saatiin (tai Markohan sen teki, minä vain seurasin sivusta) motti kasaan ja päästiin lastaamaan venettä. Laiturissa ollut isompi aluskin paljastui sisältävän sukeltajia, joten niitä näitä rupatellessa saatiin vene lastattua ja lähdettiin tekemään yösukellusta. Vielä rannasta lähdettäessä oli tarkoituksena mennä Salmenin kupeeseen, mutta veneessä Marko ehdotti Sundsborgia. Sinne siis, kun siellä kerran oli poijukin. Poiju löytyi helposti ja veteen päästiin auringon punan juuri haipuessa taivaanrannassa. Venekin pysyi ankkuriliina löysällä aika lailla paikoillaan huolimatta vielä melko reippaasta aallokosta, sillä pintavirtaus oli juuri vastakkaiseen suuntaan. Oikeastaan ainoa epämiellyttävä asia tilanteessa oli vasemmasta kuivahanskan peukalosta sisääntihkuva vesi...

Auringonlasku Sundsborgilla.
Poijuköysi johdatteli meidät laivan perään ja näkyvyys oli huono. Onneksi osasin odottaakin sitä, eihän tämä kuitenkaan ollut eka dyykki kyseiselle kohteelle. Lähdimme kiertämään alusta vastapäivään eli oikeaa laitaa kohden keulaa. Keulassa oli huomattavasti parempi näkkäri, ankkuripeli ja ankkurit olivat selvästi erotettavissa isompinakin kokonaisuuksina. Keulan tutkimisen jälkeen lähdimme palailemaan takaisin päin, ja valitettavasti näkkäreiden huonontuminen oli taas edessä. Märkä peukalo alkoi jo lähettelemään singnaaleita halusta päästä pinnalle, joten valinta ei ollut vaikea kun tulimme poijuköydelle ja Markon kysyessä "Mitäs nyt": peukku pystyyn ja paluu pinnalle.

Sen verran isoa aallokko oli vieläkin, että jäin pitelemään Markon Inspirationia Markon kiivetessä veneeseen, jonka jälkeen riisuin oman JJ:n ja työnsin sen ponttoonin viereen nostettavaksi paattiin. Kun kamppeet oli saatu nostettua kyytiin, nousin veneeseen ja aloitimme hämärässä matkan kohti Merikylää.

Perillä oli tarkoitus huuhtoa rebejen loopit ja keuhkot vesipisteellä, mutta eihän sieltä saanut vettä. Siispä pikainen kamojen pakkaus yötä varten ja sitten nukkumaan. Aamulla ei olisi kello soimassa, mutta arvelin auringon takaavan melko aikaisen heräämisen omalta osaltani.

Noin 7.30 heräsinkin auringon kuumentaessa majapaikkana toiminutta autoani (oli muuten yllättävän hyvä nukkua siellä), joten aloin valmistautua päivään kuivattelemalla edellisyönä kostuneita varusteita. Aluspuku oli kostea hiestä, ja vasen hanska siitä vuodosta. Varahanskat eivät tietenkään olleet mukana, joten tein hätäpaikkauksen Liquisolella. Sitten vain odottelemaan Markon heräämistä.

Edellisenä iltana olin kysellyt lisää porukkaa mukaan ja sunnuntaille saatiinkin vahvistukseksi mukaan Vesa. Suunnitelmat kahdesta dyykistä muuttuivat yhdeksi sukellukseksi aikataulun paukkuessa jo rannassa, mutta mikäs kiire sitä valmiissa maailmassa on? Kesäisessä viikonloppusäässä varsinkaan.

Koska loppuryhmä ei osoittanut intohimoja mihinkään tiettyyn kohteeseen, päätin valita määränpääksi Salmenin hylyn, jolla en ollut käynyt. Kohdetta puolsi lisäksi se, että se oli mukavasti saarten suojassa eikä tarvinnut jättää venettä melko kovaan tuuleen yksinään. Laskeuduttuamme pohjaan ei näköpiirissä ollut hylkyä. Jotenkin olin jo osannut varautua tähän, joten pistin reelin kiinni ankkuriin ja ei muuta kuin kehäetsintää, joka kuitenkin tuotti vesiperän. Juuri ennen ankkuria huomasin pohjalla menevän jonkinlaisen ohuen, kotiloiden peittämän  köyden, jota lähdin seuraamaan. Aikani loppupäätä etsittyäni jouduin toteamaan kyseessä olevan vain pelkän verkkomytyn, joka makasi kivien koloon survoutuneena ja pohjakasvillisuuden peittämänä. Tässä vaiheessa näytin, että palataan takaisin ankkurille ja noustaan pintaan.

Sen verran verkon tutkiminen oli pohjaliejua pöllyttänyt, että verkon paulan seuraamisessa oli täysi työ muutamien metrien ajan. Kun pääsin silttipilvestä kirkkaampaan veteen jäin odottamaan ryhmää kokoon. Tovin yksin odoteltuani lähdin katsomaan mikä Markoa ja Vesaa viivyttää, mutta eihän herroja löytynytkään! Ohi eivät olleet varmasti menneet ja narun tämä pää loppui verkkomyttyyn... Arvelin, että kaverit olivat nousseet pintaan poijun kanssa, joten uin takaisin ankkurille ja nousin liinaa pitkin veneelle.

Aallokko oli noussut selvästi terävämmäksi, eikä pinnalla näkynyt minun lisäkseni muita. Heitin sukellusvarusteeni pois ja klippailin ne veneestä tarkoitusta varten laskettuun naruun kiinni ja nousin veneeseen. Tähystelin hetken Vesan kuplia, mutta auringon kimallellessa aallokon rikkomasta veden pinnasta ei kuplia näkynyt. Ajattelin ilmoittaa kavereille pintautumisestani käynnistämällä moottorin. Tsekkasin kuplat veneen ympäriltä (ei ollut) ja starttasin: kone vastasi ainoastaan naksahtamalla. Toinen yritys tuotti yhtä laihan tuloksen. Kokeilin käynnistää plotterin, mutta turhaan. Johtopäätös oli selvä, olin yksin merellä sähköttömässä veneessä.

Onneksi Vesa ja Marko nousivat muutaman minuutin kuluttua pintaan, joten ryhmä oli taas kasassa. Nostaessani ankkuria Marko kaivoi veneen pohjalta melat. Vene näytti liikkuvan helposti myötätuuleen, tarkoituksena oli meloa aiemmin näkemämme veneen luokse, joka oli ankkuroitu saaren rantaan suojan puolelle. Välissä oli enää vain pieni niemi, kun sen toiselta puolen alkoi kuulumaan keskimoottorin hyvin tunnistettava päkätys. Pian näimmekin kuinka vene puksutteli hidasta vauhtia pois päin rannasta. Lähes saman tien puuveneen moottori kuitenkin sammutettiin ja Marko tiedusteli kantavalla äänellä saataisiinko apuvirtaa. Vastauksena meille kerrottiin, että sähköä löytyy, mutta heillä ei jäähdytysvesi kierrä koneessa.

Eihän siinä mitään, melottiin kumppari komean puuveneen kylkeen kiinni ja alettiin ratkomaan tilannetta. Ehdotin Vesalle, että käy katsomassa onko naapuriveneen imusiivilä tukossa. Sehän sopi ja kohta Vesa molskahti laidan yli ja siirtyi puupaatin pohjan alle. Naapuriveneessä oli kaksi pariskuntaa ja taisivat olla aika otettuja kun sukeltajat lähtivät noin vain tutkimaan vierasta venettä... :) Loppujen lopuksi saatiin kumpparin moottori apusähköllä käyntiin, mutta keskimoottorin jäähdytysvettä ei saatu kiertämään. Onneksi nyt oli jo yksi toimiva vene, joten köydet kiinni ja puupaatti hinaukseen. Kotimatka Merikylän satamaan sujui leppoisasti auringon lämmittäessä ja Markon ajellessa hitaasti hinausnopeutta, joten selkäkin säästyi normaalilta röykytykseltä.

Hirmuisella flaksilla palasimme siis Merikylään avustaen sankarillisesti toista venettä sen sijaan, että meidän veneemme olisi ollut hinauksessa! Puuveneen kippari halusi välttämättä vielä maksaa hinauksesta, vaikka olimmekin sitä mieltä, että tällainen "kuuluu palveluun" ja ilman sähköä olisimme olleet itsekin pulassa.

Vaikka sukelluksien suhteen viikonloppu ei ollutkaan niin loistokas, oli reissu kyllä mieliinpainuvan seikkailupainoitteinen. Ja taisi myös jäädä tämän vuoden viimeiseksi venereissuksikin, vaikka onhan tässä vielä reilu kuukausi vuotta jäljellä... Joka tapauksessa loppu hyvin, kaikki hyvin.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Sukellusta Plurassa

Loppusyksystä tuli tehtyä myös visiitti Pluraan, Norjaan. Reipashenkinen matka sisälsi ajoa tuollaiset 1400 km suuntaansa, paikan päällä tuli 3 sukelluspäivää. Menomatkalla kyseenalaistettiin jo koko touhun järkevyys, mutta kun torstaiaamuna pääsi kurkistamaan veteenmenopaikalta veteen ja näki kuinka kirkasta se on, niin mennyt ajomatka tuntui ihan vaivan arvoiselta!


Plura

Ensimmäisellä sukelluksella laskeutuminen luolaan piti tehdä hitaasti, sillä paineentasauksen kanssa oli taas ongelmia hampaiden osalta. Kyse ei ole siitä, että hampaat olisivat huonossa kunnossa (päin vastoin), vaan tukkoisista onteloista. Kerran olen käynyt mokoman takia yksityisellä hammaslääkärillä, joka tsekkasi hampaat ja muisti sen jälkeen minua vielä isolla laskulla. Se hampaista...

Luola aukeni laskeutumisen jälkeen mukavaksi saliksi, jonne klipattiin varuiksi happilekat odottamaan. Siitä sitten lähdettiin paikat tuntevien oppaiden johdolla tutustumaan Pluraan. Vesi oli kirkasta ja virtausta ei huomannut edes paluumatkalla. Syvyysvaihtelu on aika suurta, mikä ei tietenkään ole hyvä asia jos paineentasaus ei hoidu "tuosta vaan".

Plurassa menee avovedestä lähtevä kiinteä opasnaru, joka haarautuu noin 200 metrin jälkeen. Toinen reitti (Frog run) kulkee matalalla ja toinen tietysti syvemmällä. Matala Frog run kulkee pienen ilmataskun (Maiden chamber) kautta isoon ilmataskuun. Hiukan ennen tuota pientä ilmataskua lähtee tunneli ( The Spiral) alaspäin,  joka yhdistää nuo kaksi reittiä toisiinsa. Hieno laskeutuminen, joka taisi tulla ikuistettua videollekin.

Majoitusmökkimme ensimmäisenä päivänä.

Keli oli aika lämmin, muutamia asteita plussan puolella, joten valkoinen lumipeite suli ensimmäisen päivän aikana silmissä. Sulamisvedet valuivat tietysti luolaan nostaen virtausta ja mikä huonompaa, huonontaen näkkäreitä. Seuraavilla dyykeillä virtauksen huomasi kun lähdettiin tulemaan kohti exitiä; välillä räpylöitä ei juuri tarvinnut edes heilutella, kun pääsi jo eteenpäin vain lipumalla veden mukana.

Monimuotoiset pinnat tarjosivat paljon mielenkiintoista sukeltamista, mutta vielä sinne jäi paljon uuttakin tutkittavaa - hyvä niin. Itse asissa tänään Facebookissa oli linkki uutiseen, joka takaa ettei tutkittava lopu Plurasta ihan heti...

Lumet olivat sulaneet, aikaa edellisen kuvan otosta noin 20 tuntia. Pluran sisäänmenopaikka on suurinpiirtein kuvassa näkyvien satelliittilautasten
takana.
 Ensimmäisen dyykin jälkeen pidimme aina ruokatauon, joissa kokkina hääräili pääasiassa Jarkko. Lämpimässä mökissä hyvän ruuan jälkeen laiskuus meinasi ottaa helposti vallan. Kun vielä pimeäkin tuli suht' aikaisin, jäi ensimmäisenä päivänä iltasukellus tekemättä. Ehkä osuutensa oli myös edellispäivän pitkällä ajomatkalla ja sitä edeltäneellä pitkällä työputkella (onneksi vapaat olivat tälläkin kertaa vain järjestelykysymys). Ensi kesälle tehtiin jo varaus Pluran mökistä, jos silloin saisi järjestettyä paremmin aikaa (ja ehkä kelitkin olisivat suosiollisemmat).


Iltasukellusta.

Viimeiselle dyykille ei ollut hirveästi haluja mennä surkeaksi menneen näkyvyyden takia, ja kun minun happipullokin luvattiin tuoda pintaan, oli helppo jäädä rantaan kuvailemaan lumisateessa ja kantamaan lopuksi stageja autolle.

Avovedessä näkkärit pysyivät kohtuullisena koko ajan. Näin kirkasta rannassa oli viimeisen dyykin jälkeen.

Vaikka reissu lyhyehkö olikin, niin silti saatiin kasaan kuitenkin muutama todella hyvä dyykki, joista Jarkko on koostanut hienon videon.

Kotiinlähtöpäivänä kävin tarkastamassa vielä sukelluspaikan, ettei sinne unohdu mitään.

Ensi kesäkuussa olisi tarkoitus lähteä taas Lotin alueelle Ranskaan ja reissu onkin jo varattu. Sitä odotellessa panostetaan taas arktiseen sukeltamiseen, kun jäät joskus talven mittaan taas tulevat hankaloittamaan sukeltajan elämää.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Diversnight 2013

Tänä vuonna pääsin taas parin vuoden tauon jälkeen osallistumaan tähän kansainväliseen yösukellustapahtumaan. Ideanahan Diversnightissa on se, että mahdollisimman moni sukeltaja on tietyllä kellonlyömällä pinnan alla.

Dyykkiremmi Vesipäiden järjestämä tapahtuma oli Ojamolla ollen yksi Suomen 31:stä tapahtumasta ja keräten pinnan alle 22 sukeltajaa. Susan oli jakanut ryhmät jo valmiiksi niin, että paikallistuntemusta omaavia henkilöitä oli ripoteltu mahdollisimman moneen ryhmään.

Itse sukelsin Heikki K:n kanssa ja tarkoitus oli tehdä tuollainen reilun tunnin sukellus käyden Mesikämmen-luolassa kaltereiden kautta kurkaten. Päästiin lähtemään ihan hyvissä ajoin ja Kiinanmuurilla näkkärit olivat aika huonot, mikä ei varsinaisesti yllättänyt. Parissa kympissä vesi ei oikeastaan kirkastunut yhtään, mikä oli pieni takaisku. Edes kaltereilla tilanne ei korjaantunut, tosin kuulin myöhemmin sen johtuneen paikalla käyneistä silttikoneista. K2:n edustalla oli onneksi kirkkaampaa, mutta sieltä Mesikämmenelle oli kyllä siltattu sitten jo huolella. Meni vähän hakemiseksi, mutta perille kuitenkin päästiin ja sisällä luolassa olikin sitten kirkasta.

Paluumatkalla oli tarkoitus käydä katsomassa vene + auto + muut nähtävyydet, mutta paikalla pörränneen sankan joukon takia tyydyin suojaamaan luuppia ja maskia ympärillä kavitoivilta räpylöiltä ja siirtymään sinistä vesijohtoputkea pitkin pohjoisrannan opasnarulle. Sininen putki olikin koristeltu kemiallisin valotikuin, jotka olivatkin hienon näköisiä kun ryhmässämme saavutettiin yksimielisyys valojen pimentämisestä. Paluumatka meni mukavasti, harjoituksen vuoksi napittelin happea koko matkan kotirantaan. Alunperin olin ajatellut, että treenaan sukeltamista puolisuljettuna, mutta kun ei se tullut uuden parin kanssa puheeksi rannassa, niin en viitsinyt alkaa kuplimaan turhaan.

Dekotriangelilla kysyin Heikin paineita ja sen verran vähiin kaasu oli jo käynyt, että päätin ottaa suunnan kohti rantaa (toinen vaihtoehto olisi ollut käydä habitaatilla). Kokonaisajaksi tuli 61 minuuttia, maksimisyvyys noin 35 metriä ja vedenlämmöksi kone näytti 6 astetta. Koska tulimme pintaan viimeisinä, niin kauhean pitkiä afterdive-sessioita ei keretty pitää kun ryhmämme suuntasi takaisin kohti Hämettä.

Huonoista näkkäreistä huolimatta ihan antoisa ja mukava sukellus!

torstai 7. marraskuuta 2013

Sukeltaja kuoli Porkkalassa

Maanantaina levisi Facebookissa tieto sukeltajan menehtymisestä Porkkalassa. Kun vietin päivän ensimmäistä taukoa Hesassa, etsin tietysti lisää tietoa tapahtuneesta. Varsin nopeasti selvisi, että kyseessä oli tuttu sukeltaja. U-junassa oli aikaa miettiä tapahtunutta marraskuisessa sateesta harmaassa aamussa; hyväntuulisen ja innostuneen kaverin menetys pisti mielen vielä säätäkin harmaammaksi.

Nyt kun tapahtuneesta on kulunut muutama päivä, on kaveria muisteltu mm. Facebookissa lämpimässä hengessä jakaen muistoja hienoista yhteisistä tapahtumista. Laihana lohdutuksena voi todeta, että hän lähti ns. saappaat jalassa tehdessään sitä mistä piti.

Lepää rauhassa, ystäväni!

lauantai 5. lokakuuta 2013

Retki Lofooteille

Päivityksiin on päässyt tulemaan mittava tauko, sama juttu on käynyt myös sukelluksien suhteen. Syyskuu meni kokonaan kuivilla, mutta toivottavasti tilanne tästä paranee.

Viime päivityksen jälkeen kerkesin käymään Lofooteilla, Norjassa. Kyseessä oli muutaman päivän pikavisiitti pienellä porukalla. Sukellukset tehtiin pääasiassa M/S Hadselille, joka on vuonna 1958 noin 45 metriin uponnut reilut 44 metrinen charter-laiva. Koordinaatit olimme ottaneet Wannadive-sivulta, mutta ne edustivat valitettavasti "taiteilijan näkemystä asiasta". Toisin sanoen nuo sivuilta löytyvät koordinaatit ovat väärät, oikeasti Hadsel löytyy sijainnista N 67° 57.324' E 013° 08.938' (WGS84). Joka tapauksessa vesi oli uskomattoman kirkasta, hylky makaa kovalla pohjalla ja tarjoaa paljon nähtävää. Kalojakin hylyllä piisasi ihan pannulle asti ja mikä parasta, kohteella on paljon kaikkea irtotavaraa; kenkiä, pulloja, kannuja ja laseja jne. Toivottavasti ne pysyvät jatkossakin hylyllä.



Voi rebeä näinkin säilyttää...

 Kelit suosivat Reinessäkin.

Merimaisemaa etelän suuntaan.
Polaarinen päivä oli ohitettu noin viikkoa aiemmin, tämän pimeämpää ei kuitenkaan tullut.

Lofoottien reissulla sukelsin myös Narvikissa lentokentän kupeessa olevilla hävittäjillä. Sielläkin näkkärit olivat ihan ok, kuitenkin selkeästi huonommat kuin Lofooteilla. Muutenkin kohteena olleet laivat ovat niin karuja sukelluskohteita, että pisteet menivät lähes kaikki tuonne Lofoottien suuntaan. Narvikin kohteet ovat tietysti paljon lähempänä; sen verran Lofooteille menevä reitti on kiemurainen, että ajaminen Reinestä Narvikiin kesti noin 5 tuntia (matkaa on vajaat 350 km). Lisäksi Narvikissa oli aivan mahdottoman hyviä hampurilaisia tarjoileva Arild's Grillbar. Suosittelen pistäytymään!

Sää Narvikissa oli aika kiva. Hävittäjien hylyt ovat oikealla olevan rannan edustalla.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Sukellusreissu sumussa

Olisikohan kolme viikkoa takaperin pääsin pitkästä aikaa veteen ja tälläkin kertaa lähdettiin merelle hylkyjahtiin. Oltiin liikkeellä Markon ribillä, mutta poikkeuksellisesti mukana oli muitakin kuin me kaksi, nimittäin Jouni ja Kristiina Riihimäeltä. Koska merisää lupasi sunnuntaiksi hyvää keliä (2-5 m/s) ja kelin piti olla muutenkin aurinkoista, halusin käydä Kalbådagrundille oletettavasti 1700-luvun lopulla uponneella hylyllä, jolla olen sukeltanut kerran aiemminkin. Silloisella sukelluksella hylyllä oli mm. ehjä lasipullo ja kiinnosti olisiko se vieläkin tallella. Toinen sukellus oli tarkoitus tehdä Chrysantilla, ettei Jounin ja Kristiinan tarvitsisi pelkästään veneessä istua.

Aamulla lähdettiin Riihimäeltä hyvissä ajoin eli ennen kahdeksaa kohti Emäsaloa. Aurinko paistoi ja lupasi hienoa päivää muutenkin. Emäsalossa törmättiin kuitenkin mereltä puskevaan sumuun, eli ihan auringonpaisteessa ei päästy laittamaan venettä vesille tiuhaan parkkeerattujen autojen täyttämältä veteenlaskupaikalta. Onneksi aamupäivä oli kuitenkin vielä suht' aluillaan, joten merisumun haihtuminen päivän edetessä tuntui todennäköiseltä.

Sankassa sumussa suunnattiin kohti Kalbådagrundia ja ainakin minulla oli mielessä Sköldvikin öljynjalostamon tankkeriliikenne. Sumu ei osoittanut ohentumisen merkkejä ja näimmekin matkalla ainoastaan yhden aavemaisesti sumun seassa häämöttäneen saaren, muuta vesiliikennettä ei näkynyt ollenkaan. Matka tuntui pitkältä kuin nälkävuosi, kun maisema ei tuntunut vaihtuvan ollenkaan. Onneksi aallokko oli tosi pientä, tosin aika isoa maininkia oli kovien tuulten jälkeen vielä tarjolla. Lopulta päästiin perille hylyn koordinaatteihin ja päästiin etsimään hylkyä kaikuluotaimella. Selkeää piikkiä ei syvyydessä näkynyt, joten aikamme hylkyä haeskeltuamme päätimme ajaa mahdollisimman tarkasti koordinaatteihin ja heittää poiju siihen.

Oli suorastaan helpotus kun vesi muuttui viileäksi laskeuduttaessa alaspäin. Pinnalla oleva höttökin vaihtui hyvään näkyvyyteen, harmi vaan että hylkyshotti oli tasaisella pohjalla. Pinnalla sovitun mukaan pistin reelin siihen kiinni ja aloitimme kehäetsinnän. Vedin narua kelalta muistaakseni 40 metriä suoraksi ja sitten vaan uimaan rinkiä. Aika liki hylkyä varmaan oltiin, sillä yksi kylkilaudan pala sekä yksi paksumpi, työstetty puupatikka sieltä pohjasta löytyi, mutta ei hylkyä. Vesiperän jälkeen palattiin takaisin veneelle ja sumuun. Ankkurin noston jälkeen lähdimme ajemlemaan takaisin kohti Suomen rannikkoa ja seuraavaa kohdettamme Chrysantia.

Sumu jatkui tasaisena lähes rantaan asti ja sitten se hälveni aivan hetkessä. Yhtäkkiä olimmekin aurinkoisella merellä, ja taaksepäin katsoessa sumusta ei näkynyt pian mitään. Mutta kyllä siellä sumua oli, sillä Kilpilahteen saapuvat tankkerit töräyttelivät sumusireenejään vielä muutamien satojen metrien etäisyydellä Chrysantista, kunnes isot laivat putkahtivat ihan yht'äkkiä sumusta. Chrysantin päälläkin sumutilanne vaihteli aivan kirkkaasta lähes nollanäkyvyyteen asti sumulaikkujen liikkuessa kohti rantaa.

Chrysantilla Jouni ja Kristiina tekivät kaksi sukellusta ja me Markon teimme yhden. Näkkärit olivat ihan ok, itse asiassa kohteen huomioiden ihan hyvät. Kiersimme hylyn pariin otteeseen ja kävimme tutkimassa vähän hylyn sisäosiakin. Sinällään pieni hylky on kiva, kun sen kaikki nähtävyydet ovat "lähellä".

Kun kaikki olivat saaneet sukellettua riittävästi, lähdettiin kiertämään vielä Emäsalon kärki, vene trailerille ja nokka kohti kotia. Vaikka koko päivä olikin mennyt "ihan sumussa", niin sen verran tehokas tuo merellinen aurinko on, että koko pää tuntui palaneelta (seuraavana päivänä varsinkin)...

Reissulta palattuani selvittelin tuota merisumun syvintä olemusta. Kyseessä on siirtymä- eli advektiosumu. Itse sumu syntyy, koska merivesi on kylmempää kuin ilma. Lämpimän ilman jäähtyessä veden pinnan tuntumassa siinä oleva kosteus alkaa tiivistyä pieniksi pisaroiksi joka näkyy sumuna. Advektiosumussa ilma liikkuu vaakatasossa, merisumun tapauksessa mantereelta virtaa lämpimämpää ja kosteaa ilmaa merelle, jossa sitten tapahtuu tuo sumun muodostuminen. Kun alemmat kerrokset ovat viilentyneet, alkaa sumu yleensä kulkeutua kohti rannikkoa tuulen mukana. Tällainen sumu ei kuulema hälvene ihan helpolla, vaan vaatii hälvetäkseen tuulen suunan muutoksen.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Internet ei toimi...

No toimiihan se internet sentään, mutta yhteys siihen oli puutteellinen kotikoneelta. Senpä takia blogin päivityksiin tuli miehekkään pitkä tauko, mutta sukeltamassa sentään olen käynyt ilman nettiäkin. Tulossa on siis juttua Kalbådagrundille suuntautuneesta sukellusreissusta sekä tapahtumarikkaasta retkestä Porkkalaan.

Ensi viikonloppuna olen lähdössä pitkästä aikaa Ojamolle, tosin ainoastaan avopuolelle kun ei ole rebetäppää. Avopuolellakin on kuulema ihan kirkkaat vedet, joten ei siinä mitään. Varmaan Ojamon kuulumisiakin tänne kirjoittelen viikonlopun jälkeen.

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Wellamolla

Oli taas vaihteeksi töiden puolesta vapaa viikonloppu, joten sukeltamaan piti jonnekin päästä. Näin kesäaikaan pyrin mahdollisuuksien mukaan merellisiin maisemiin katselemaan hylkyjä, mutta merisää näytti Suomenlahdelle huonoa keliä. Vähän kauemmaksi, eli Kokkolan edustalle Pohjanlahdelle, ennustettiin vain parin - kolmen sekuntimetrin tuulta. Viime talvena oltiin Markon kanssa suunniteltu, että siellä suunnalla sijaitsevalla Wellamolla pitää lähteä käymään, joten Marko pirautteli rebekurssikavereilleen ja alettiin selvitellä onnistuuko reissu. Hommat natsasivat hyvin ja lähtö varmistui perjantaina. Lähdimme ajelemaan vielä samana iltana kohti Pietarsaarta, josta oli tarkoitus jatkaa aamulla matkaa.


Lauantaiaamu valkeni aurinkoisena ja tukevan aamupalan jälkeen lastasimme veneen ja lähdimme kohden Wellamoa. Keli oli kuin morsian, tosin ajoviima oli sen verran kylmä, että hytissä oli kiva olla. Maisemat vaihtuivat tasaiseen tahtiin ja kohtuullisen pian oltiinkin jo kohteella. Paikalle saapui meidän lisäksemme myös pari pienempää venettä, kaiken kaikkiaan sukeltajia oli hylyllä yhteensä 7. Meidän venekuntamme jakaantui kahdeksi ryhmäksi niin, että Juha ja Jonne menivät yhdessä Rolfin kanssa ensimmäisenä ja minä jäin Markon kanssa pinnalle odottamaan omaa vuoroa.


Veneessä lämpömittari näytti varjossa +15 astetta ja kun tuultakaan ei ollut kuin nimeksi, veneessä kelpasi odotella ensimmäisen ryhmän paluuta. Ajelehdimme ilman ankkuria, mutta kohteella oleva poiju kysyi koko ajan näkösällä. Pari kertaa siirsin venettä lähemmäksi ja sitten tulikin vuoron vaihto. Hylkyshotti oli aivan hylyn vieressä ja päästyämme kannelle lähdimme laivan oikeaa kylkeä pitkin perää kohden.

Laivan potkuri on paikoillaan ja kävimmekin katsomassa sen ennen kuin nousimme kannen tasalle ja lähdimme etenemään hitaasti kohti keulaa. Takakannella on jonkinlainen konehytti, jonka alalaidan molemmilla puolin erottuu selvästi laivan nimi WELLAMO. Ennen keskilaivaa oli ehkä sukelluksen hienoin yksityiskohta, nimittäin puolipallon muotoinen kattoikkuna, joka koostui kaarevista lasiruuduista ja kiiltävistä messinkipuitteista. Ainoastaan yksi ruuduista oli särkynyt, muut olivat ehjiä, mutta tietysti likaisia. Keskilaivassa oli hyttirakennelma, jonka molemmin puolin oli rivit messinkisiä ikkunaventtiilejä. Messinki kiilsi lampun valossa aivan kuin se olisi vast'ikään kiillotettu. Loputtomassa meren hämärässä näkymä oli suorastaan tyrmäävän hieno, onneksi näitä ikkuinoita ei ole nostettu! Ikkunaventtiilien alla oli messinkiset kaidehela, monessa paikassa kaidepuukin oli tallella. Sen verran kurkistin hyttirakennelman sisään, että näin kuinka hienosti hyttikäytävä oli paneloitu niin seinistä kuin katostakin. Messingin kiiltoisen hyttirakennelman etupuolella oli taas jonkinlainen pikkukone, jossa oli myös silmää miellyttäviä, kimaltavia messinkiosia.

Jatkoimme matkaa kohden keulaa ja seuraava mieleen erityisesti jäänyt kohde oli ruoripylväs, joka oli, yllätys yllätys, valmistettu messingistä. Ruori hylyltä on nostettu jo aiemmin, mutta pelkkä pylväskin oli vielä vaikuttavan näköinen. Pylväässä oli kaiverrettu jonkinlainen ruorikulmaa osoittava asteikko, ja ylöspäin lähtevä akseli. Akselin yläpäässä oli näkyvillä hammastus, jossa akselin suunta muuttui kohti perää. Tämän vaakasuuntaisen akselin alapuolella oli kauniisti koristeltu penkki, yksityiskohta jonka olin nähnyt perjantaina etsiessäni tietoja hylystä. Ruoripylvään etuopuolella oli kompassiteline, mutta kompassikin oli tietysti jo nostettu. :(

Komentosillan alapuolella oli salonki, jossa kävimme sisällä. Salongin etuseinä puuttuu, joten sisälle oli helppo mennä. Salongin lattialla on sikin sokin hienoja tuoleja, joiden verhoilu on jo aikaa sitten hävinnyt, mutta kauniit veistokoristeet ovat vielä hyvässä kunnossa. Vasemmalla kyljellä seinällä oli nähtävästi jonkinlainen lämmitin ja salongin peräseinällä, oikeassa nurkassa oli messinkinen kahvinkeitin tai kenties samovaari. Katosta roikkui ohutta sähköjohtoa, joten kiinnitakertumisen riski oli olemassa ja niinpä emme jatkaneetkaan pidemmälle.

Keulassa oli jyhkeä ankkuripeli ja kaksi ankkuria. Ennakkotietojen mukaan Wellamolta olisi nostettu ankkuri 80-luvulla, joten ihmetystä herätti kun sekä oikealla, että vasemmalla puolella oli ankkurit. Tutkin tänään Turkusteamersin sivuilta löytyviä kuvia, huomasin vasemmalla kyljellä olevan eräässä kuvassa kaksi ankkuria. Liekö tukkiankkuri ollut varalla ja se olisi sitten se nostettu, patenttiankkurin jäädessä paikoilleen.

Keulassa näkyy hyvin patenttiankkuri, joka on vieläkin paikoillaan. Kannella, toisen ikkunaventtiilin kohdalla on mahdollisesti tukkiankkuri.

Keulasta lähdimme takaisin päin kohti nousuköyttä, matkalla etenimme siksakkia pitkin laivan kantta. Messinkisten ikkunaventtiilien kohdalla nousin hyttirakennelman katolle ja kurkistelin katon reiästä sisään hyttiin, jossa oli pesupöytä lavuaareineen ja peilikaappeineen. Nousuköydellä peukun nostaminen ei tuntunut kovin pahalta, vaikka katseltavaa olisi ollut vieläkin, sillä kylmä vesi alkoi tuntumaan jo sormissa.

Pintaa kohden mentäessä harppauskerroksen huomasi, olisikohan ollut jossain 17 metrissä. Kuudessa metrissä lämpöliivi kylmeni akun loputtua, onneksi sukellusaika oli siinä vaiheessa lähes lopussa ja en kerennyt alkaa palelemaan ennen kuin pääsin lämpimään auringonpaisteeseen veneeseen. Varusteita riisuessani kerkesin vielä näkemään hylkeenkin, joka oli tullut uteliaana katselemaan venettä.

Kaksi ryhmää vedessä, sekä yksi tukialus aurinkoisella merellä.

Sukellukselle tuli mittaa 102 minuuttia ja kyllä tämä meni suoraan top 3 -listalleni. Kotimatkalla vertailin mielessäni sukelluksia Wellamolle, kasuunihylylle ja Truffeen. Vaikea laittaa tiukkaa kolmen kärkeä järjestykseen, mutta kyllä tämä saattoi olla hienoin sukellus jonka olen tähän mennessä tehnyt! Kiitokset vielä sukellusparilleni Markolle, sekä Juhalle ja Jonnelle hyvästä seurasta ja yöpaikan tarjoamisesta. Wellamolla haluan käydä vielä uudestaankin.

maanantai 13. toukokuuta 2013

Kesäistä dyykkaamista

Viime postauksesta on mennyt parisen viikkoa ja siinä ajassa onkin kerennyt sukeltaa oikein mukavasti. On tullut käytyä Melkulla muutamaankiin otteeseen, vappuna Kaatialassa ja kerkesinpä kerran käymään merelläkin.

Kuten viime kerralla kirjoitin, niin puhe oli käydä sukeltamassa kolmen JJ-sukeltajan voimin Melkulla. Tämä suunnitelma toteutuikin ja Melkun mutapohjaa tulikin suunniteltuna sunnuntaina katseltua reilun tunnin verran Selviytyjä-Jarkon ja Repan kanssa. Ensin mentiin kivipakalle ja sitten etsittiin legendaarista kultaista tonttua. Kompassi pyöri ihan omiaan, onneksi en ollut "suunnistamassa" ja johtamassa meitä harhaan. Olen kyllä itsekin törmännyt Melkulla melko vahvoihin magneettikenttiin, jotka ovat sekoittaneet kompassin ihan kokonaan. Jotkut eivät usko näihin häiriöihin, mutta omin silmin kun on nähnyt miten kompassiruusu alkaa vaeltamaan suoraan mentäessä, niin pakko se on uskoa. Joka tapauksessa, ylös tultiin pintapoijun varassa melkein vastarannalta, eikä suinkaan ollut tarkoitus siellä nousta...

Vappuna yritettiin saada porukkaa lähtemään Kaatialaan, mutta osa oli sukeltamassa jossain muualla, ja iso osa oli juhlimassa. Käytiin sitten Markon kanssa tekemässä päivädyykki Kaatialassa. Monttu olikin aivan tyhjä, keli oli upea ja jäät olivat menneen talven muisto vaan. Näkkärit olivat jo huonontuneet, mutta silti tuli tehtyä ihan kiva sukellus.


Viime viikolla vedettiin Iso-Melkuttimella Riihimäen urheilusukeltajien peruskurssin avovedet helatorstaina ja sunnuntaina äitienpäivänä. Sää oli molemmilla kerroilla hyvä ja ihan omalla porukalla ei tarvinnut Melkulla olla. Joku oli laskenut torstaina puolenpäivä maissa paikalta peräti 17 autoa! Avovesisukellukset menivät kuitenkin hyvin huolimatta sameasta vedestä. Onnittelut kortitetuille ja kiitokset niin teoriatunneilla, kuin halli- tai avovesiharjoituksissa mukana olleille kouluttajille ja muulle organisaatiolle joka mahdollisti kurssin toteuttamisen.

Lauantaina kerettiin tekemään myös avovesikauden ensimmäinen hylkykeikkakin, kohteeksi valittiin vanha tuttu Eira. Sinnekin lähdettiin Markon kanssa kaksistaan, kun ei saatu porukkaa mukaan. Halukkaita kyllä oli, mutta mr. Murphy oli tällä kertaa päättänyt toisin... Keli oli aamusta sumuinen, enpä ollutkaan ennen merellä noin kovassa usvassa ollutkaan. Tuulta ei ollut kuin nimeksi, joten mikäs siinä oli lasketella kohti Eiraa. Kohteella seikkaili toinenkin rib-vene, olisikohan ollut Saaristomeren sukeltajat asialla. Marko sitä kysyi ja sai vastauksenkin, mutta kun tuo oma kuulo on kovin rajoittunut kahta huppua käyttäessä... Eiraa ei oltu poijutetu, mutta helpostihan se löytyi. Näkyväisyydet eivät olleet ihan parhaasta päästä, mutta sehän ei meidän sukeltamista haitannut. Vilu vaan pyrki tulemaan, vaikka vesi ei enää ihan jäistä ollutkaan ja käytössä oli lämpöliivit ja muut tekniset vekottimet. Pinnalla todettiin sumun jo vähän hälventyneen ja ankkurin takertuneen kiinni (vaikka oltiinkin katsottu sillä esteetön nousu). Kiirettä kun ei ollut, niin jäätiin makoilemaan ponttooneille ja vietettiin pinta-aikaa. Sumukin hälveni ja aurinko alkoi lämmittämään, huonomminkin olisi voinut aikaa viettää. Kun pinta-aika alkoi olemaan täynnä, Marko kokeili vielä vetää ankkuria ja niinhän se lähti kuin lähtikin kun veneellä vähän avustettiin. Ainakin tuli huilattua hyvin ennen ankkurin nostoa. :)

tiistai 30. huhtikuuta 2013

Melkulla

Lumet ovat jo sulaneet lähes kokonaan ja järvien jäätkin ovat koht'sillään enää menneen talven muistoja. On siis tullut talviloman aika! Nyt kun aikaakin taas on, pääsin sukeltamaankin. Viikonloput ovat olleet tässä kuussa todella työpainotteisia, vain kahdesti pääsin sukeltamaan "oikeasti". Allasolosuhteissa tehtyjä kurssisukelluksia en tähän laske.

Sunnuntaina saatiin peruskurssin allasharjoitukset loppuun, viimeiset harjoitukset tehtiin Veikkolassa Sukellus-Areenalla. Kyseessä oli minulle ensimmäinen käyntikerta kyseisessä paikassa, ja tykkäsin kyllä. Paikka tarjoaa hyvät mahdollisuudet perustaitojen treenaamiseen ja henkilökuntakin oli iloista ja palvelualtista. Uskon, että Riihimäeltä tullaan jatkossakin käymään Areenalla kurssien yhteydessä.

Ihan helpolla en itseäni saa kammettua Iso-Melkuttimelle sukeltamaan, mutta eilen oli siihenkin halua. Kävin Topin ja Teemun kanssa tekemässä vajaan tunnin mittaisen lenkin raikkaassa ja suht' kirkkaassa vedessä. Päivä oli aurinkoinen, mutta ei kovin lämmin kylmän tuulen takia. Järvi oli viellä jäässä, mutta en usko noiden jäiden kestävän montaa päivää.

Melkulle oli vedetty kiinteä opasnaru veteenmenopaikan edustalta kivipakalle. Kai se naru on siellä ollut jo aika pitkään, itse kävin Melkulla viimeksi 11. heinäkuuta viime vuonna jolloin sitä ei vielä ollut. Käytiin siis kivipakalla ja hiukan kauempana kelaa vetäen, jonka jälkeen palasimme takaisin päin ja kävimme kuuden metrin lavalla. Lavan alla möllötti iso made ja ympäristössä oli mukava ahvenparvi. Lavalta kävimme vielä tekemässä käännöksen renkailla, joista toisen läpi sukelsin. Onnittelin itseäni kuinka sulavasti menin renkaasta bailoutin kanssa edes koskematta siihen, mutta hiukan ennen aikaisesti. Tottahan olin jäänyt renkaaseen kiinni, vieläpä räpylän kantajousesta. Onneksi tiimi kykeni naurultaan minut vielä irroittamaan, jotta päästiin jatkamaan.

 Opasnarua seuraillen kohti portaita.
Kuva: Teemu Virtanen

Lavalla.
Kuva: Teemu Virtanen

Kaiken kaikkiaan oikein kiva sukellus. Rantamatalassa oli muutakin nähtävää kuin Predator ja sopivasta fiiliksestä piti huolen uuden laitteen kanssa seurustelu. Eilen oli vielä puhetta, että sunnuntaina kenties uudelleen, toivottavasti silloin olisi ainakin kaksi JJ:tä paikalla.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Miekat auroiksi, eli lyijyn valua

Ensi sunnuntaina olisi tarkoitus lähteä päiväreissulle Kaatialan kirkkaisiin vesiin ja vähän on pitänyt tehdä valmistelujakin reissua varten. Vanha v-paino tuplapaketista on hyödytön JJ:n suhteen, sillä v-painohan tulee tuplapullojen väliin. JJ:ssä on painoja varten puolestaan kaksi putkea, jotka sijaitsevat rungon molemmin puolin ja joiden korkit toimivat itseasiassa kantokahvan kiinnikkeinä. Näihin tuubeihin menee sisään mukavasti 28 millinen putki, joten sellaiseen on helppo valaa itse sopivat painot.

Työntömitta kourassa kiertelin tallissa ja mietin mihin olen jemmannut kaiken metalliromun, putket mukaanlukien. Pihan puolella on yksi kaapillinen puuhastelumateriaalia, mutta ulkosijoituksen haittapuolena on, että talvisaikaan joutuu heiluttelemaan lapiota kotvan aikaa ennen kuin kaapin oven saa auki. Matkalla kohti kyseistä kaappia silmäilin romulavalle menossa olevaa kuormaa ja mittailin yhden pyörän rungonkin ennen kuin huomasin vanhan vesikiertoisen kylpyhuoneen pyyhekuivaimen. Siinäpä olikin juuri sopivan paksuista putkea, ainoastaan hiukan liian lyhyinä pätkinä. Eipä mitään, tehdään vaikka neljä erillistä painoa jos tarve niin vaatii!

Hain tallista putkileikkurin ja aloin leikkaamaan kupariputkea. Terä puri hyvin, ja olin jo saanut putken lähes poikki, kun leikkuuterä yllättäen murtui. Onneksi sain rimpuiltua putken poikki risalla terälläkin, oikeastaan katkaisin myös seuraavankin putken epäkelvolla työkalulla. Valitsin leikkuukohdat siten, että sain putkien päätylaipoista valmiit pohjat valuhommia ajatellen. Jälki ei enää ollut niin kaunista, mutta sainpahan ainakin putkenpätkät sisään kuivumaan. Sisällä lyhentelin putket rautasahalla saman mittaisiksi ja tein niille yksinkertaisen puutelineen valua ajatellen.

Seuraavaksi aloin etsimään vanhaa valuastiaa, mutta olin varmaan jo heittänyt sen menemään. Lyijyähän voi sulattaa melkein millaisessa metallikipossa tahansa, mutta silmiin sattui pilkahdus vanhasta messinkisestä Sievert-puhalluslampusta, joka palveli enää varaosatarpeita. Siitä sainkin hyvän sulatusastian pienellä rautasahan käytöllä.

Näin oli tullut aika alkaa virittelemään vanhaa uskollista MSR Dragonfly -monipolttoainekeitintä, jolla lyijyn saa sulamaan nopeasti. Pumppasin polttoainepulloon painetta ja avasin pumpun venttiiliä aloittaakseni polttimen esilämmityksen, mutta havaitsin venttiilin juuressa polttoainevuodon. Käväisin hakemassa tallista varaosasarjan ja avasin pumpun venttiilin. Kaksi alkuperäistä o-rengasta, molemmat kovia, hauraita, osin jopa murtuneita ja turhankin selvästi vaihdon tarpeessa. Helppo juttu, mutta varaosapussukan o-renkaat eivät olleet sopivan kokoisia! Btw, Varuste.netistä näyttäisi saavan expedition-huoltosarjaa, mutta tuohon hintaan (reilut 50 eur) en o-renkaita ole valmis ostamaan.

Kevät on jo sen verran pitkällä, että olemme avanneet jo grillikauden. Siinähän minulla oli siis vaihtoehtoinen paikka sulattaa lyijyä. Virittelin sulatusastiani eli upokkaan kaasupolttimen päälle ja heitin muutaman .45 luodin koemielessä astiaan. Luodit sulivat lähes saman tien, joten heittelin uusia perään. Oli minulla isompiakin lyijykimpaleita, mutta en ollut viitsinyt pieniä niitä ja se olisi ollut välttämätöntä sulatuksen onnistumisen kannalta. Onneksi luoteja riitti ja samahan se loppuviimeksi on valaako niistä painoja vai ampuuko ne penkkaan... Lyijyn sulaessa virittelin valutelineen putkineen valmiiksi ja sen jälkeen ei ollutkaan enää kuin sulan lyijyn kaataminen putkiin. Homma onnistui hienosti ja lyijyäkin riitti.

Kun tangot olivat jäähtyneet, aloin sovittelemaan tuubeja Jesseen. Eihän ne nahtuneet, kun olivat romukasassa saaneet kipeätä ja eivät olleet aivan suoria. Aikani toista viilailtuani sain sen sujahtamaan paikoilleen kohtuu kivuttomasti, mutta toisen painon viimeistelyn jätin seuraavalle päivälle. Alkuun jaksoin sitäkin viilailla, mutta sitten otin pikkurälläkän hiomalaikalla ja sillähän homma alkoi sujumaan. Pinnan kromaus oli tietysti kärsinyt jo viilaksesta, mutta laikalla sainkin esiin nätin kuparipinnan ja niinpä tarjosin laikkakäsittelyn vielä jo valmiillekin putkelle. Eihän ne sieltä paikoiltaan mihinkään näy ja lakatakin pitäisi jos haluaisi säilyttää kiillon, mutta silti oli kiva tehdä noin.

Loppujen lopuksi sain juuri sopivat mittaiset tuubipainot ja mikä parasta, käytännön hintaa noille ei tullut mitään. Vielä täytyy valaa selkälevyn uraan sopiva p-paino, siitä projektista voisin yrittää ottaa jotain kuviakin.

torstai 4. huhtikuuta 2013

Dark side

Reilu vuosi sitten painiskelin rebekuumeen kourissa. Koneen valinta otti oman aikansa, mutta itselleni tärkeät speksit kutistivat valikoimaa, kunnes jäljelle jäi JJ-CCR. Viime vuoden loppupuolella vakituisin sukellusparini osti Inspiration Visionin, joten pakkohan sitä oli itsekin ryhdistäytyä ja siirtyä sanoista tekoihin. Joulun alla aloin etsimään käytettyä konetta, mutta sehän ei ollutkaan niin helppoa kuin luulisi!

Nyt tallissa nököttää oma JJ-CCR, pullot tosin ovat vielä tulossa kotiin maailmalta. Kurssikin on käyty ja hyväksytysti läpäisty, vielä kun pääsisi vesiinkin uuden koneen kanssa.

Etupuolesta ei valitettavasti ole vielä julkaisukelpoista kuvaa, mutta tuommoisen laitteen siis hankin.

Kurssin kävin Sveitsissä, vaikka hyvää koulutusta olisi ollut tarjolla Suomessakin. Kouluttajanani toimi Jari Toivonen, joka on pitkänlinjan sukeltaja ja rebemies. Päädyin lähtemään Sveitsiin, koska en ole mikään talvisukelluksen ylin ystävä ja tarjolla oli mahdollisuus tehdä kurssi hiukan lämpimämmissä oloissa järkevään hintaan. Keli oli Zürichissa todella huono oikeastaan koko reissun ajan, kuuteen päivään mahtui ainoastaan yksi poutapäivä. Muutoin tuli vettä tai lunta, samaan aikaan Suomessa nautittiin pääsiäisen aurikoisista keleistä. Näkyvyydetkin olivat aika huonot, mutta silti minulla oli kivaa reissussa ja tykkäsin ympäristöstä. Erityiskiitokset minun täytyy antaa Jarille ja Katjalle herkullisesta raclette-illallisesta, kyseinen ilta oli parasta pinta-aikaa Sveitsissä!

Kurssi oli IART:n level 1 sisältäen teoriaa muistaakseni 10 tuntia ja kuusi sukellusta (yhteiskestoltaan vähintään 300 minuuttia), sekä tietenkin paljon itse laitteen käpistelyä. Sukellukset koostuivat pääosin erilaisista rebeen liittyvistä harjoitteista, ohessa tasapainotuksen hallintakin kehittyi alun käsipohjaa uimisesta joksikin, jota pystyin itse jo ajattelemaan välttäväksi sukeltamiseksi. Paljon on kuitenkin vielä matkaa siihen, että saavutan rebreatherilla samanlaisen helppouden tunteen  tasapainotuksen suhteen kuin OC-kamoilla sukeltaessani. Harjoituksissa selkeänä painopisteenä olivat koneen manuaaliajo (siis hapen halutun osapaineen ylläpito manuaalisesti) niin kontrollerin kuin pelkän HUD:n kanssa, diluenttihuuhtelun teko sekä bailout-pullon käyttö. Viimeinen sukellus oli enemmänkin "pelkkä sukellus" kuin harjoitusdyykki, olihan tuohonkin jotain harjoitteita ympätty. Jossain vaiheessa tehtiin teoriakoekin, jonka selvitin liehuvin lipuin. Tosin koetta tehdessäni en ollut yhtään niin varma kuinka hyvin se menee...

Kaiken kaikkiaan rebekurssista jäi hyvät fiilikset ja ehkä se auttoi myös asennoitumaan laitesukelluksen peruskurssin oppilaan rooliinkin uudella tapaa kun joutui itse opettelemaan uudelleen kuinka sukelletaan.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Vuokrapullon vaihto

Alkuvuodesta tuli eteen tilanne, että Riihimäen urheilusukeltajien ensiapuhappipullon vuokrasopimus piti uusia, ja pullonkin katsastus oli mennyt viime vuonna umpeen. Kalustovastaavana otin pullon mukaan ja jonkun työpäivän jälkeen lähdin asioimaan RTP:ssä. Kuten tavallista, niin hommaan tartuttiin ripeästi ja pian seuralla olikin uusi vuokrasopimus tehtynä, mutta koska kyseessä oli viiden litran pullo, niin paikan päältä ei löytynyt uutta tilalle. Koska asialla ei ollut kiire, jätin pullon sinne ja sovittiin, että haen uuden kun Woikoski sen toimittaa. Oli kuulema harvinainen tapaus tuollainen viiden litran happileka.

Aikaa kului ja pullokin saapui. Kun taas sattui sopiva lopetusaika töissä, niin lähdin hakemaan pulloa seuran kompurahuoneelle. Kun myyjä kirjoitti hapen eränumeroa ylös, huomasin eränumeron alla tekstin "KÄYTTÖ ENNEN 6/2008". Huomautin asiasta, notta on vähän vanhaa happea, jonka jälkeen soitto Woikoskelle ja asioiden selvittely. Tilanne jäi vähän auki, sain kuitenkin tuon happipullon mukaan ja sovittiin vaihdosta uuteen turvapulloon teollisuussopimuksen hinnalla. Myöhemmin kompurahuoneella huomasin, että myös pullon katsastus oli mennyt umpeen viime vuonna. Mieleen hiipi ajatus, että onkohan tämä juuri se sama pullo jonka itse vein vaihdettavaksi. Nyt ei paljon Woikosken toimet vakuuta!

Tämmöiset tarrat oli 2013 haetussa pullossa: "KÄYTTÖ ENNEN 6/2008" ja "SEURAAVA KATSASTUS 2012"

Reilu viikko sitten sain puhelun juuri kun olin tullut junalla Pasilaan. Puhelu koski tuota turvapullon huomattavsti kalliimpaa sopimusta, jota ei sittenkään voisi antaa teollisuussopparin hinnalla. Koska minulla oli muutakin tekemistä juuri silloin, pyysin kaveria laittamaan sähköpostia niin voidaan käsitellä asia seuran kokouksessa. Eihän tuota sähköpostiakaan tullut ja asia haipui unholaan. Varmaan pitäisi lähteä taas käymään tuolla RTP:llä, niin saisi tämänkin asian pois päiväjärjestyksestä. Kyllä voi olla yksinkertainen vuokrapullon vaihto olla vaikeaa!

Lähetin asiasta asiakaspalautetta Woikoskelle, katsotaan mitä sieltä vastataan.

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Hylkysukellus 2013

Huh, tästä lupaamastani aiheesta alkoi jo tulla melkoinen mörkö, jonka tekemistä ei voinut enää lykätä kauemmaksi. Vaikka seurasinkin ohjelmaa tarkkana kuin kuin porkkana, niin ilman jonkinlaisia muistiinpanoja tämmöisen raportin koostaminen olisi aivan toivotonta. Siksipä otinkin tapahtumassa kuvia melkein jokaisesta kuvasta joka kankaalla esitettiin. Kuvia kertyi 150 kappaletta, toivottavasti muistan nyt mainita kaikki oleelliset asiat...

Tapahtuma alkoi kello 11.00 ja loppui hiukan kello 18 jälkeen. Ohjelman lomaan oli sovitettu myös reilu ruokatauko, joka olikin ihan hyvä ajatus. Juontajana toimi perinteiden mukaisesti Immi Wallin.

Oikealla Immi Wallin ja vasemmalla Maija Matikka.

Ensimmäisenä puhujana toimi tänäkin vuonna Maija Matikka Museovirastosta. Heti alkuun Maija kertoi edessä olevasta muutosta, maaliskuusta alkaen Kulttuuriympäristön suojelu- ja hoito-osastojen käyntiosoite on Sturenkatu 4 Helsingissä. Samassa yhteydessä käsiteltiin myös Suomen uusi jako vedenalaisen kulttuuriperinnön suojelutyön vastuualueiden osalta.


Lisäksi Maija käsitteli rakennus- ja kaavoitushankkeissa mahdollisesti tarvittavien selvitysten tekemistä hoitavia yrityksiä (lisää asiaa Museoviraston sivuilta), rekisteriportaalin nykytilaa ja viime vuonna tehtyjä hylkyjen ryöstelyn takia tehtyjä tutkintapyyntöjä. Tällä hetkellä vedenalaislöytöjä on 1678 kappaletta, joista rauhoitettuja (eli yli 100 vuotiaita) on 700.

Meriarkeologisen aineiston siirto osoitteeseen Sturenkatu 2A tapahtuu maaliskuussa 2013. Tähän liittyen arkistoa oli haluttu leikata kovalla kädellä, onneksi arkiston pienentämistä oli saatu rajattua.

Uusi ja mielenkiintoinen asia oli muinaisjäännösten hoitoon tarkoitettu avustus. Tukea voi saada:
  • Muinaisjäännösalueen kulumista vähentäviin toimiin
  • Saavutettavuuden parantamiseen
  • Kävijäinfrastruktuurin rakentamiseen
  • Muinaisjäännösten merkintään
Mielestäni erinomaisena kohteena voisi toimia sukellusseuran rakentama ja ylläpitämä poijukiinnityspaikka jollekin suositulle hylylle sekä esimerkiksi opasnarujen vetäminen kohteelle. Avustusta voi hakea niin yksityinen henkilö kuin seurakin. Lisää avustuksen hakemisesta täältä (ohjeet eivät kyllä ole VA-kohteille, mutta alkuun noilla varmaan pääsee).

Viimeisenä aiheena Maija esitteli merellisen kulttuuriympäristön strategian. Yleisvaikutelmana tyosta jäi, että tietoa olisi tarkoitus jakaa kaikille halukkaille. Myös merellisen kulttuuriympäristön säilyttäminen kaikkien nautittavaksi kuulostaa mielestäni hyvältä asialta. Vedenalaisen perinnön osalta tavoitteena on parantaa suojelua ja tietotasoa. Yhtenä esimerkkinä toimii hylkyjen dokumentointi kuvaamalla. Ohjeita sekä hylkyjen kuvaamiseen että hiukan muuhunkin löytyy täältä.

Toisena esitelmöitsijänä oli Sallamaria Tikkanen, myös Museovirastosta. Aiheena oli, yllätys yllätys, Vrouw Maria.


Ensin oli pakolliset perustiedot käsiteltävästä hylystä, jonka jälkeen Sallamaria käsitteli erilaisia mahdollisuuksia Vrouw Marian tulevaisuudesta. Yhteistä näille tulevaisuudenkuville oli se, että kohteelle ei pääse sukeltamaan. Vaikka esitelmä olikin mielenkiintoinen, vei tuo kylmä tosiasian terävimmän kärjen kiinnostukselta. Vaikka aineiston digitointi ja erilaiset virtuaaliympäristöt ovatkin sinällään ihan jees, on turhauttavaa jos sukeltajalle yritetään luoda "aitoa kokemusta" ainoastaan virtuaaliympäristössä. Totta kyllä, näin hylky saadaan avautumaan huomattavasti suuremmalle yleisölle.

Vrouw Marian tiimoilla jatkettiin seuraavassakin esityksessä, joka oli otsikoitu raflaavasti nimellä "Herkkuja ja myrkkyjä". Herkuista ja myrkyistä meille puhui Riikka Alvik.



Riikka paneutui Vrouw Marian lastiin, josta tietoa on löytynyt niin arkistolähteistä kuin sukeltamalla hankittunakin. Esitelmä käsitteli alkuun niin Vrouw Mariaa yleisesti sekä Katariina Suurta. Sen jälkeen pureuduttiin tarkemmin siihen, millaista lastia Vrouw Maria oli kuljettanut ja mitä siitä on nykypäivänä jäljellä. Lisäksi Riikka kertoi muutenkin, kuinka hylyn tutkimustavoitteissa oli onnistuttu. Esitelmän nimi muuten juontui osana lastina olleista väriaineista ja eksoottisista herkuista. Punainen väriaine krappi, jota näkyy yllä olevassa kuvassa, on muuttunut hajoamisen seurauksena myrkylliseksi. Herkkuihin voitaisiin lukea vaikkapa viinirypäleet sekä kahvi, jota alus kuljetti mukanaan.

Georg Haggrén oli perehtynyt 1600-luvun tuomiokirjoihin ja lähestyi kyseisellä ajanjaksolla sattuneita haaksirikkoja tältä suunnalta. Georg kertoi, että lähdemateriaalia on käytössä huomattavasti vähemmän kuin vaikkapa 1700-luvun vastaavissa sattumuksissa, jonka takia käsitellyllä aikajanalla oli isojakin aukkopaikkoja. 1600-luku ei ollut enää Hansan kukoistuskautta, mutta Itämerellä seilasi edelleenkin paljon kotimaisia, saksallaisia sekä hollantilaisia aluksia. Ja kun laivaliikennettä on, niin varmasti jotain silloin sattuukin.

1500-luvun lopun kartat eivät olleet kovin tarkkoja. Varsinainen Itämeren kartoitus alkoi vasta 1700-luvulla.

 Tämän esitelmän parhaiten mieleeni jäänyt tarina oli noin vuonna 1667 tapahtunut Antskogin rautalastia kuljettaneen kuutin "Itämeren ympäripurjehdus". Kyseinen kuutti lähti käsittääkseni Fiskarsin alueelta tarkoituksenaan purjehtia Riikaan. Laiva joutui kuitenkin myrskyyn ja ajautui Oxenhalseniin, Ruotsiin. Sieltäkään purjehdus Riikaan ei ottanut onnistuakseen, sillä taas myrsky vei kuuttia kohti Öölantia ja seuraava pysäkki olikin Kalmarissa. Kolmas yritys kohti Riikaa päättyi Danzigiin, nykyiseen Gdanskiin, laivan jouduttua merihätään. Poloisen kapteenin laiva oli jo niin heikossa hapessa, että tässä vaiheessa aluksesta jouduttiin luopumaan ja kuljettamaan rauta- ja puutavaralasti toisella laivalla Riikaan, jonne lopulta päästiinkin. Eli ei se aina mene niin kuin on suunniteltu!

Panu Hänninen kertoi vuorollaan hylkyihin keskittyneestä sukellusseurasta nimeltä Sukeltajat ry. Kyseessä on melko mittavat perinteet omaava sukellusseura, sillä se on perustettu samana vuonna kuin olen itse syntynyt, eli 1976. Alun seuran yleisen esittelyn jälkeen Panu kertoi hiukan seuran tukialuksista, nykyinen M/S Maija on itsellenikin tuttu. Alusten esittelyn jälkeen vuorossa olikin hiukan reissukertomuksia kohteista, joissa Sukeltajat ry:n porukka oli vuosien saatossa käynyt. Mukaan mahtui niin Park Plussan dokumentointia, Osmussaaren ympäristön kartoittamista, retkiä Scapa Flow'hun, Ahvenanmaalle, Narvaan sekä Tallinnaan. Lopuksi Panu loi vielä silmäyksen tulevaan, eli millaisia suunnitelmia seuralla on jatkon suhteen.

Ruokatauon jälkeen vaihtui esitelmien kieli englanniksi ja ensimmäisenä aloitti Ivar Treffner. Hän kertoi ajankohtaisesta aiheesta, nimittäin sukeltamisesta Viron vesillä. Homma ei olekaan niin yksinkertaista kuin Suomessa, sillä ilman lupaa ei parane lähteä sukeltamaan. Suurena erona Suomeen on lisäksi se, että kun Suomessa sukeltamista rajoittava laki on voimassa vain Suomen aluevesillä, niin Virossa vastaavat lait koskevat myös Viron talousvesialuetta.

Viron vesialueilla sukeltamisen ohjeet pähkinänkuoressa

Helpoin tapa sukeltaa Virossa on turvautua kaupalliseen tarjontaan, jolloin operaattori hoitaa tarvittavat lupa-asiat. Tuohon kymmenen päivän aikarajaan ymmärtääkseni puuhataan muutosta, koska onhan tuo todella pitkä aika. Ivar kertoi ymmärtävänsä asian sukeltajana, mutta lain mukaanhan viranomaisten pitää silti toimia.

Mielenkiintoisena kuriositeettina mainittakoon, että lähimmät painekammiot ovat Helsingissä, Turussa sekä Liepajassa. Voi tulla kallis lasku, jos ei ole vakuutukset kunnossa!

Seuraavana vuorossa oli edellisenä vuonnakin puhujana toiminut Marii Asmer. Marii teki yhteenvetoa virolais-ruotsaliasesta Shipwher-projektista, jota hän esittelikin edellisenä vuonna. Marii esitteli muutamien projektin kohteiden kuvia, joiden joukossa oli niin viistokaikukuvia, esinelöytöjä kuin tilannekuvia pinnalta ja pinnan alta. Kuvien ja tapahtumakuvausten lisäksi hän kertoi jättimäisestä vanhojen arkistojen digitointiprojektista. Eräänä tämän digitointiprojektin antina Viron hylkyrekisterissä onkin linkitykset alkuperäisistä arkistomateriaaleista tehtyihin digitoituihin asiakirjoihin.

Virolaisten puhujien jälkeen vuorossa oli Pascal van Erp Hollannista. Aiheena oli Ghost fishing, eli vesiin jääneet verkot. Englannin kielinen nimitys onkin aika osuva, sillä hävinnyt verkko jatkaa kalastamista vuodesta toiseen, piilossa pinnan alla. Nykyaikaiset verkot saattavat kestää kymmeniä, jopa satoja vuosia. Vedessä oleva verkko kerää saalista, joka kuolee verkkoon juuttuneena. Tämä raatokeskittymä puolestaan houkuttelee paikalle lisää kaloja sekä rapuja, jotka edelleen juuttuvat verkkoon. Noidankehä on valmis. Sen lisäksi, että "haamuverkot" tappavat vedeneläviä, ovat ne vaarallisia myös sukeltajille.


Pascal van Erp, Cas Renooij ja Peter Verhoog ovat olleet perustamassa Ghost fishing -järjestöä, jonka tarkoituksena on nostaa maailman merillä (ja miksei myös sisävesillä) olevia, kadonneita verkkoja. Lisäksi siinä sivussa levitetään tietoisuutta asiasta, koulutetaan ihmisiä aiheeseen sekä tutkitaan ja dokumentoidaan paikallisia vesiä. Vuoden 2009 jälkeen kalastusvälineitä (verkkoja, siimoja jne) on nostettu noin 6 tonnia vuodessa, lisäksi lyijyä noin 20 kg / sukellus. Hylyille tehtyjä "verkkosukelluksia" on vuositasolla noin 60 kappaletta. Kuulostaa vähäiseltä, mutta täytyy muistaa ettei kohteelle aina päästä keliolosuhteiden tai vastaavan seikan takia.
6000 kiloa on melkoinen määrä, varsinkin kun se nostetaan käsipelillä. Menetelmiä on kahdenlaisia: pienemmät verkot leikellään helpommin käsiteltäviksi paloiksi ja kerätään nostettaviin säkkeihin, ja isompien verkkojen kohdalla nostetaan koko verkko.

Tässä olisi oiva tapa siivota vedenalaista luontoa! Saataisiinkohan Suomeenkin aktiivinen ghost fishing -ryhmä, kai Suomenlahdellakin on haamuverkkoja riesana?
Seminaarin viimeinen ulkomaalainen puhuja oli Erik Rådström Ruotsista. Hän esitteli hylkysimulaation vuonna 1856 uponneesta siipirataslaiva Eric Nordevallista. Simulaation pohjana oli kohteena olleen laivan vankka tuntemus, jota Erik oli hakenut mm. mittaamalla ja dokumentoimalla uponneen aluksen. Itse asiassa hylky oli dokumentoitu niin hyvin, että alkuperäisestä laivasta tehtiin replika - joka esikuvansa tavoin upposi. Erik sanoikin olevansa ainoa ihminen maailmassa, joka on sukeltanut molemmilla aluksilla! Itse simulaatiosta minun on turha puhua sen enempää, kannattaa ennemminkin käydä katsomassa millaista jälkeä nykytekniikalla on saatu aikaseksi.

Viimeisenä vuorossa oli Jouni Polkko Badewannesta. Aiheena oli 1900-luvun alussa rakennettu panssarilaiva Pallada. Pallada ei itse asiassa ollut ensimmäinen rakennettu Pallada, sillä edellinen saman niminen sotalaiva menetettiin vuonna 1904 Port Arthurissa. Nyt aiheena ollut sotalaiva oli 137 metriä pitkä ja kuului Bayan-luokkaan yhdessä Bayanin ja Admiral Makaroffin kanssa.

Osmussaaren edustalla pohjaan juuttunut saksalainen Magdeburg aiheutti venälkäisille hämminkiä monellakin tapaa ennen kuin Pallada saapui paikalle. Lopulta venäläiset tekivät Magdeburgilta melkoisen tiedustelukaappauksen saatuaan haltuunsa Saksan laivaston viesti- ja koodikirjat. Venäläiset toimittivat nämä silloisille liittolaisilleen englantilaisille.

Palladan kohtaloksi koitui saksalainen sukellusvene U-26, joka upotti panssarilaivan Hangon edustalla.

Hylkyseminaari oli tänäkin vuonna erinomainen tietopaketti, eikä osoittautunut pettymykseksi. Tilat olivat isommat kuin edellisvuonna, mikä olikin hyvä asia. Myös kunnon ruokatauko oli plussaa, kun seminaaripäivällä oli mittaa kunnioitettavan paljon. Virallisen ohjelman jälkeen olisi ollut tarjolla epävirallisempaa illanviettoa irkkubaari Molly Malonesissa, sinne en valitettavasti päässyt.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Väliaikaa

Hernesaaren hylky houkutteli sen verran, että päätettiin järjestää Riihimäen urheilusukeltajien reissu kyseiselle kohteelle ensi kuun alussa. No, suunnitelmat muuttuivat kun eilen sain kuulla Facebookin välityksellä avannon paikalla liplattelevan jo avoveden. Ei siinä mitään, avovesi on kuitenkin jääkantta mukavampi!

Viime lauantaina pidettiin perinteinen hylkyseminaari Venemessujen yhteydessä. Kyseessä oli järjestyksessä kolmas kerta kun seminaari kokosi hylyistä kiinnostunutta väkeä messuille, ja tälläkään kertaa ei ohjelmassa ollut valittamista. Väkeä oli tupa täynnä, lippuja oli jaossa muistaakseni 400. Ja kuten Immi sanoi tapahtuman alussa, kaikille halukkaille riitti tikettejä.

"Aikainen lintu madon löytää" ja "aikainen sukeltaja luolan silttaa"... Ensimmäinen sananlasku lienee laajemmaltikin tunnettu, jälkimmäinen on kuulema ollut käytössä mm. Plurassa. Koska allekirjoitan molemmat väitteet, niin olin suht' ajoissa myös norkoilemassa ovella, joten sain valittua paikan toiselta riviltä suoraan valkokankaan kohdalta. Hyvältä paikalta oli helppo napsia kuvia ohjelman seuraamisen lisäksi, joten tännekin on pikapuoliin odotettavissa jonkinlaista seminaariraporttia viime vuotiseen tapaan muutamalla kuvalla höystettynä.

Jossain vaiheessa kevättä on tarkoitus kirjoittaa jonkinlaista tarinaa harrastuksen siirtymisestä pimeälle puolelle, toisin sanoen luvassa on asiaa rebreatherin hankinnasta ja kurssista.

maanantai 4. helmikuuta 2013

Hernesaaren hylyllä

Tuli eilen avattua vuoden merisukelluskausi, kun käytiin Helsingin edustalla, Hernesaaren kupeessa makaavalla hylyllä. Ajankohdasta johtuen sukellus tehtiin jäältä, eipä tuolla avoveden aikaan juuri viitsisikään kokeilla onneaan näkyväisyyksien suhteen. Onneksi avanto oli juuri hylyn päällä, ettei aikaa tuhraantunut kohteen etsimiseen. Tarkemmat koordinaatit löytyvät mm. Hylyt.netistä, poikkeuksellisesti en ottanut kohteelta itse koordinaatteja.

Pohjasta löytyvä laiva on noin 27 metriä pitkä ja 7 leveä puurunkoinen rahtilaiva. Se makaa oikein päin, hyttirakenteita ei ole tallella. Runko on muutoin muodossaa, ainoastaan keula on hiukan hajonnut. Rautaperäsin on paikoillaan, samoin peräkannella näkyy peräsinkoneiston ketjuja. Perässä vettä löytyi 13,7 metriä. Keulassa on ankkuripeli ja pätkä mastoa. Keula on hautautunut peräosaa syvemmällä pohjamutaan, pohjan syvyys oli 13,1 metriä. Kannella on kaksi suurta ruuman aukkoa ja kolmas, jossa oli enemmän rojua. En tiedä oliko kyseessä ruuman aukko vai esim. hytin paikka. Lisäksi keulassa oli yksi pienempi luukku ja perässä samoin. Laivan sisäosat ovat täynnä mutaa.

Mielenkiintoiseksi kohteen teki siellä oleva runsas esineistö. Tyhjiä kaljapulloja lienee tipahdellut pinnalta silloin tällöin, tai sitten aluksella on ollut lastinaan melkoinen läjä tyhjiä pulloja. Laivan omaa esineistöä oli kuitenkin myös paljon, mieleen tulee nyt ainakin pari posliinilautasta, lukuisia posliinisia kahvikuppeja, yksi teesiivilä, kannella ollut vanha saapas sekä wc-istuin.

Tekemällämme sukelluksella oli mittaa 42 minuuttia, jonka aikana hylyn ehti kiertää muutamaankin otteeseen. Matalasta syvyydestä johtuen kaasunkulutus pysyy hyvin aisoissa. Näkkärit olivat Helsingin edustalla olevalle kohteelle mielestäni erinomaiset. Kun rannaltakaan ei ole avannolle kuin reilut parisataa metriä, niin tarkoitus olisi käydä hylyllä uudelleen vielä tämän kevään aikana.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

20-tasolla

Oltiin taas eilen Ojamolla sukeltamassa. Tällä kertaa sukelsin yhdessä Richardin kanssa ja päätimme suunnata sukelluksen 20-tasolle, joka oli meille molemmille uusi tuttavuus. Kun tapahtumanjärjeställäkään ei ollut mitään sitä vastaan, niin ei muuta kuin toteuttamaan suunnitelma.

Menomatkalla kävin viemässä habitaatille yhden turvapullon happea, jonka jälkeen seurailimme opasnarua Kiinanmuurin kautta risteyskannolle. Matkan varrella näin muutamia ahvenia jotka olivat Kiinanmuurin päällä sekä Ojamolla hyvin viihtyviä rapuja. Risteyksessä on ankkuroituna iso pumppu, jonka ankkurikettinkiin jätin dekokannun odottamaan paluuta. Kun olin saanut dekopullon kiinnitettyä, alkoi Richard näyttää jotain erilaisia käsimerkkejä. Hetken aikaa meni ennen kuin ymmärsin, että ykkönen on hukannut kelansa. Hätä ei ollut tämän näköinen, sillä olihan minullakin kela mukana, jonka sitten ojensinkin lainaan.

Kaltereilta lähdimme kohti kiskokuilua Richardin vetäessä kelaa. Kun tulimme kiskoille, kiinnitin jo aiemmin taskusta kaivamani spoolin 28-tason opasnaruun ja tein jumpin 20-tason lineen, kuten olimme jo ennakolta sopineet. 20-tason opasnaru tulee 28-tason kattoon, joten kovin pitkää siirtymää ei tarvinnut tehdä.

20-tasolla vesi oli selvästi sakkaisempaa kuin 28-tasolla,jossa oli minun mielestäni erinomaisen kirkasta (joku kyllä moitti tuotakin vähän sameaksi dyykin jälkeen). Näkyväisyyttä oli kuitenkin niin paljon, että 20-tasolla olevat rakennelmat näkyivät hyvin. Oli hieno fiilis sukeltaa vanhoissa puurappusissa ja kuvitella millaista kaivoksessa on ollut silloin kun se on ollut toiminnassa. Katon rajassa kulkeva ruosteinen putki, hämyisesti erottuvat muuratut seinät ja kaivoksen puiset tukirakenteet tarjosivat selkeästi erilaisen sukellusympäristön kuin 28-taso. Kävimme tällä kertaa kääntymässä rappukäytävässä noin 15 metrissä, joskus olisi kiva nousta nuo rappuset aivan ylös asti. Portaikko johtaa kuulema pinnalle asti, mutta ulos asti sieltä ei pääse.

Paluumatka kiven sisästä ulos avopuolelle eteni ilman sen suurempia kommervenkkejä. Kaltereiden ulkopuolella sain kelani takaisin ja aloimme nousta hakemaan dekopulloani. Kohdassa josta rinne taittuu jyrkkään laskuun kohti kaltereita löysi Richard kelansa, joten varustetappioitakaan ei tullut. Risteyskannolta lähdimme uimaan kohti laituria seuraten ns. maisemareittiä, eli veneen ohi kanjonin laitaa seuraillen, kunnes vastaan tulee pohjalla kulkevia vesiputkia. Näitä putkia seuraamalla pääsee pohjoisrannassa kuuden metrin syvyydessä kulkevalle opasnarulle. Itse asiassa edellisen dyykin kohdalla kuljimme samaa reittiä, mutta silloin maisemien ihailu jäi vähemmälle: riesana oli tuolloin puhaltava dekopullon annostaja ja aivan sukelluksen loppupäässä tapahtunut päävalaisimen sammuminen. Tällä kertaa akku oli täynnä, joten saatoin huoleti käyttää valon lisäksi lämpöliiviä. Lämpöliivi tulikin tarpeeseen erityisesti avopuolella, jossa veden lämpö oli laskenut jo hyvin lähelle nollaa. Avopuolen kauttaaltaan kylmä vesi selittyy jo aiemmin mainituilla pumpuilla, jotka kierrättävät montun vettä.

Sukellus oli hieno ja tarkoituksena on, ettei tämä vierailu 20-tasolle ollut ainoa laatuaan.

lauantai 5. tammikuuta 2013

Tie kuplattomaan maailmaan on kivinen...

No niin, vuosi on vaihtunut joten ensin pikainen katsaus mitä tuli viime vuonna tehtyä sukelluksen saralla. Sukellusmäärä jatkoi hienoista nousuaan, kaikkiaan kirjasin sukelluksia 68 kappaletta kuluneelle vuodelle. Keskimäärin dyykit kestivät hiukan alle tunnin, kokonaisajaksi tuli 65 tuntia 39 minuuttia. Lähes kaikki sukellukset tein Suomessa, toukokuussa sukellettiin toki Ranskassa. Vuonna 2012 jäivät hylkysukellukset huomattavasti vähäisemmälle kuin 2011. Osasyynä tähän oli vakituisimman sukelluskaverin hillitön työputki ja tuulinen merisää lähes koko kesän (ainakin siltä se tuntui).

Sitten otsikon mukaiseen tilanteeseen, eli rebekuumeeseen. Ennen joulua aloin etsimään rebreatheriä ihan tosissani ja laitoin ostoilmoituksen Kurttuputkeen. Jo seuraavana päivänä sainkin linkin CCR Explorersissa olevaan myynti-ilmoitukseen ja ei muuta kuin hieromaan kauppoja. Hollantilaismiekkosta joutui patistelemaan pariinkin kertaan sähköpostilla, kun ei oikein tuntunut kaupankäynti kiinnostavan. Ilmoitin aika pian, että hinta on ok ja otan koneen jos päästään molempia tyydyttävään sopimukseen toimituksesta ja maksusta. Toimitustavaksi sovittiin UPS, mutta seuraavaksi tulikin viesti, jonka sisältö oli vapaasti käännettynä ja referoituna: " Myinkin koneen kaverille, sori." Tarpeetonta lienee sanoakaan, että harmitti enemmän kuin vähän.

Nielin tappion karvaan kalkin ja jatkoin etsintää. Kuluvan vuoden ensimmäisen päivän iltana tärppäsi Rebreatherworldissä: italialaisella kouluttajalla oli kaksi kappaletta koulutuskäytössä olleita koneita myynnissä. Taas sähköpostinjakajaa vietiin, kun kyselin vähän lisätietoja. Myyjä kertoi koneiden olevan hyväkuntoisia, mutta muutama muukin oli niistä kiinnostunut, mutta arpoo vielä. Ilmoitin välittömästi, että hinta on ok ja ostan toisen koneen jos sellainen on tarjolla. Parin päivän kuluttua minut tavoitti suru-uutinen, että molemmat koneet menivät jo.

Tällä hetkellä eräs britti(?) on ilmaissut voivansa ehkä luopua omasta koneestaan. Olen kysynyt mm. kuinka monta tuntia laitetta on käytetty ja toivonut jopa jotain kuvaakin kapineesta. Tuntuu olevan ylivoimaisen vaikea rasti. Paha tässä on tehdä järkevää tarjoustakaan ilman tietoa koneen kunnosta. Sehän on vähän samanlainen juttu kuin myisi autoa kertomatta auton vuosimallia ja ajokilometrejä.

Ehkä tässä vielä kuitenkin käy hyvin ja saan ostettua käytetyn JJ:n ennen kevättä. Huomenna olen joka tapauksessa menossa Ojamolle aloittamaan vuoden sukelluskauden, sekä juhlistamaan samalla viimeistä lomapäivää ennen töiden aloittamista.