keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Sukellus ja statistiikka

Vuosi lähenee loppuaan ja pian alkaa sukellusfoorumeille ilmestyä statistiikkaa vuoden sukelluksista. Ei siinä mitään pahaa ole, itsekin tykkään katsella missä ja miten ja kuinka paljon on tullut sukelleltua. Omalla kohdallani en kuitenkaan koe, että nämä tilastot ovat se jokin sukeltamisessa, ovatpahan vain mukava lisämauste. En tykkää asettaa itselleni tavoitteita tyyliin "ensi vuonna vähintään 100 sukellusta", vaan varaan itselleni oikeuden sukeltaa tai olla sukeltamatta jos siltä tuntuu. Pakkopullaa sukellukset eivät saa olla, onhan kyseessä puhtaasti harrastus jonka tarkoitus on olla mukavaa!

Ennemminkin panostan sukellusten laatuun kuin määrään, esimerkiksi Melkulle en ihan helpolla saa lähtökipinää, kun siellä ei sukelluksellisesti ole minua houkuttelevia nähtävyyksiä ja kokemuksia. Toisaalta hyvä dyykki ei riipu syvyydestä tai pitkästä sukellusajasta, vaan matala ja suhteellisen lyhytkin sukellus voi olla nautittava. Kiikunlähteellä maksimisyvyys oli nelisen metriä, mutta muutoin sukellus oli vihaisine mummoineen kaikkineen oikein hauska ja näin ollen ilman muuta ylöskirjaamisen arvoinen.

Aina aika ajoin pulpahtaa pintaan keskusteluissa lokikelpoisten sukellusten määritelmä. Mietitään porukalla kirjataanko hallikertoja lokiin vai ovatko ne jotenkin vääränlaisia sukelluksia. Itse en hallikertoja pääasiassa loggaa, ellei kyseessä ole ollut jotenkin mieliinpainuva tapahtuma. Esimerkiksi Open Junior European Championships -uppopallokisojen kuvaukset olivat sen verran erilaista hallipuuhastelua, että kirjasin nämä sukellukset ylös. En sukelluskertojen määrän ylös hinaamisen takia, vaan koska halusin mahdollisuuden lukea myöhemmin millaiset fiilikset tuolloin olivat.

Samaten pähkäillään mikä on sukelluksen minimipituus tai -syvyys, että sen kehtaa taltioida... Eikö sen sukelluksen voi logata jos siltä tuntuu, kyselemättä muilta? Joskus olen kuullut, että Padilla on oikein määritelmänsä millainen sukellus katsotaan sukellukseksi. Piti muistaakseni olla vähintään joku aika, tai vaihtoehtoisesti kulua tietty määrä kaasua... PÖH!

Itse en näe lokikirjan pitoa mitenkään pakollisena ja mielestäni on ihan jokaisen oma asia pitääkö lokia vai ei. Mahdollisia ulkomaan reissuja varten tapahtuva päiväkirjan pito tuntuu jotenkin teennäiseltä, tosin saattaahan se sukellusuran alkuvaiheessa olla ihan paikallaan jos tuommoisia reissuja tekee. Rebekouluttajani kertoi, että häntä itseään harmittaa kun ei ole tullut kirjattua sukelluksia, koska niistä olisi helppo tarkistaa esim. minkä verran painoja on tullut käytettyä eri puolilla maailman vesiä.Ja saattaahan joku joskus kiinnostua vanhasta päiväkirjasta, kuten Daily Mailin juttu osoittaa!

Omalla kohdallani on ollut mielenkiintoista seurata mm. sukellusaikojen ja -syvyyksien muuttumista harrastuksen edetessä ja lelujen hinnan kasvaessa. Alun noin puolen tunnin sukelluksista olen edennyt nykyiseen puolentoista - kahden tunnin dyykkeihin. Käytyjen kohteiden kirjo on kasvanut, ja suosikkikohteetkin ovat muuttuneet ajan kuluessa. Yllättäen eniten sukelluksia on tullut tehtyä Melkulla, tosin Porkkalan seutu tulee heti siinä perässä Ojamon jäädessä pronssisijalle. Näin talven kynnyksellä uskon Wanhan suosikin, Jyrängön virran nousevan taas omissa tilastoissani, kun ei tuota rebetäppää Ojamolle vielä ole.

Kun niitä tilastoja laittaa julkiseksi, ei ole tarvis ruoskia itseään kuinka vähän on tullut sukellettua. Suurimmalle osalle kun "Born to dive - forced to work" on totta... ;)

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Seikkailu Porkkalassa

Kesällä sattui tapaus, jossa lähes vapaa viikonloppu ja sopivan kesäinen keli kohtasivat toisensa ajallisesti. Moinen yhdistelmä tarjosi oivat puitteet pidennetylle sukellusreissulle Porkkalaan.

Lauantai-iltana huristelin Porkkalan Merikylään, jossa Marko oli jo odottelemassa käytyään päivällä Calypson järjestämällä Sundsborgin sukellusreissulla. Kuumassa iltapäivässä laskettiin vene veteen, mutta sitten alkoikin homma tökkimään: kone kävi, mutta vaihde ei kytkeytynyt. Moni olisi jo luovuttanut, mutta Marko otti kopan auki ja alkoi etsimään vikaa. Pikku hiljaa irroitettujen osien määrä kasvoi jo lopulta vikakin löytyi. Vaihteensiirtoakselin päässä olevan ulokkeen hitsaus oli pettänyt ja korjaus vaatisi siis uudeleen hitsaamisen. Mielessä alkoi kangastelemaan Vetokannaksen kirotun tylsä pinnanalainen maisema, mutta Marko päätti hypätä autoon ja käydä hitsaamassa osan "jossain". Jos ei muualla, niin sitten työmaalla Espoossa.

Porkala Marin
Moottoriremonttia ilta-auringossa.
Markon ollessa hitsausreissulla kävin katselemassa maisemia keittokatoksella sekä Vetokannaksella. Väkeä oli paljon, telttoja nousia kuin sieniä sateella. Olin oikeastaan ajatellut nukkuvani jossain keittokatoksen maastossa, mutta tässä vaiheessa hylkäsin ajatuksen. Onneksi Markokin soitti pian, että osa on saatu hitsattua ja alkaisi moottorin kokoaminen.

Porkkala
Maisemia keittokatoksen rannasta.

Loppujen lopuksi saatiin (tai Markohan sen teki, minä vain seurasin sivusta) motti kasaan ja päästiin lastaamaan venettä. Laiturissa ollut isompi aluskin paljastui sisältävän sukeltajia, joten niitä näitä rupatellessa saatiin vene lastattua ja lähdettiin tekemään yösukellusta. Vielä rannasta lähdettäessä oli tarkoituksena mennä Salmenin kupeeseen, mutta veneessä Marko ehdotti Sundsborgia. Sinne siis, kun siellä kerran oli poijukin. Poiju löytyi helposti ja veteen päästiin auringon punan juuri haipuessa taivaanrannassa. Venekin pysyi ankkuriliina löysällä aika lailla paikoillaan huolimatta vielä melko reippaasta aallokosta, sillä pintavirtaus oli juuri vastakkaiseen suuntaan. Oikeastaan ainoa epämiellyttävä asia tilanteessa oli vasemmasta kuivahanskan peukalosta sisääntihkuva vesi...

Auringonlasku Sundsborgilla.
Poijuköysi johdatteli meidät laivan perään ja näkyvyys oli huono. Onneksi osasin odottaakin sitä, eihän tämä kuitenkaan ollut eka dyykki kyseiselle kohteelle. Lähdimme kiertämään alusta vastapäivään eli oikeaa laitaa kohden keulaa. Keulassa oli huomattavasti parempi näkkäri, ankkuripeli ja ankkurit olivat selvästi erotettavissa isompinakin kokonaisuuksina. Keulan tutkimisen jälkeen lähdimme palailemaan takaisin päin, ja valitettavasti näkkäreiden huonontuminen oli taas edessä. Märkä peukalo alkoi jo lähettelemään singnaaleita halusta päästä pinnalle, joten valinta ei ollut vaikea kun tulimme poijuköydelle ja Markon kysyessä "Mitäs nyt": peukku pystyyn ja paluu pinnalle.

Sen verran isoa aallokko oli vieläkin, että jäin pitelemään Markon Inspirationia Markon kiivetessä veneeseen, jonka jälkeen riisuin oman JJ:n ja työnsin sen ponttoonin viereen nostettavaksi paattiin. Kun kamppeet oli saatu nostettua kyytiin, nousin veneeseen ja aloitimme hämärässä matkan kohti Merikylää.

Perillä oli tarkoitus huuhtoa rebejen loopit ja keuhkot vesipisteellä, mutta eihän sieltä saanut vettä. Siispä pikainen kamojen pakkaus yötä varten ja sitten nukkumaan. Aamulla ei olisi kello soimassa, mutta arvelin auringon takaavan melko aikaisen heräämisen omalta osaltani.

Noin 7.30 heräsinkin auringon kuumentaessa majapaikkana toiminutta autoani (oli muuten yllättävän hyvä nukkua siellä), joten aloin valmistautua päivään kuivattelemalla edellisyönä kostuneita varusteita. Aluspuku oli kostea hiestä, ja vasen hanska siitä vuodosta. Varahanskat eivät tietenkään olleet mukana, joten tein hätäpaikkauksen Liquisolella. Sitten vain odottelemaan Markon heräämistä.

Edellisenä iltana olin kysellyt lisää porukkaa mukaan ja sunnuntaille saatiinkin vahvistukseksi mukaan Vesa. Suunnitelmat kahdesta dyykistä muuttuivat yhdeksi sukellukseksi aikataulun paukkuessa jo rannassa, mutta mikäs kiire sitä valmiissa maailmassa on? Kesäisessä viikonloppusäässä varsinkaan.

Koska loppuryhmä ei osoittanut intohimoja mihinkään tiettyyn kohteeseen, päätin valita määränpääksi Salmenin hylyn, jolla en ollut käynyt. Kohdetta puolsi lisäksi se, että se oli mukavasti saarten suojassa eikä tarvinnut jättää venettä melko kovaan tuuleen yksinään. Laskeuduttuamme pohjaan ei näköpiirissä ollut hylkyä. Jotenkin olin jo osannut varautua tähän, joten pistin reelin kiinni ankkuriin ja ei muuta kuin kehäetsintää, joka kuitenkin tuotti vesiperän. Juuri ennen ankkuria huomasin pohjalla menevän jonkinlaisen ohuen, kotiloiden peittämän  köyden, jota lähdin seuraamaan. Aikani loppupäätä etsittyäni jouduin toteamaan kyseessä olevan vain pelkän verkkomytyn, joka makasi kivien koloon survoutuneena ja pohjakasvillisuuden peittämänä. Tässä vaiheessa näytin, että palataan takaisin ankkurille ja noustaan pintaan.

Sen verran verkon tutkiminen oli pohjaliejua pöllyttänyt, että verkon paulan seuraamisessa oli täysi työ muutamien metrien ajan. Kun pääsin silttipilvestä kirkkaampaan veteen jäin odottamaan ryhmää kokoon. Tovin yksin odoteltuani lähdin katsomaan mikä Markoa ja Vesaa viivyttää, mutta eihän herroja löytynytkään! Ohi eivät olleet varmasti menneet ja narun tämä pää loppui verkkomyttyyn... Arvelin, että kaverit olivat nousseet pintaan poijun kanssa, joten uin takaisin ankkurille ja nousin liinaa pitkin veneelle.

Aallokko oli noussut selvästi terävämmäksi, eikä pinnalla näkynyt minun lisäkseni muita. Heitin sukellusvarusteeni pois ja klippailin ne veneestä tarkoitusta varten laskettuun naruun kiinni ja nousin veneeseen. Tähystelin hetken Vesan kuplia, mutta auringon kimallellessa aallokon rikkomasta veden pinnasta ei kuplia näkynyt. Ajattelin ilmoittaa kavereille pintautumisestani käynnistämällä moottorin. Tsekkasin kuplat veneen ympäriltä (ei ollut) ja starttasin: kone vastasi ainoastaan naksahtamalla. Toinen yritys tuotti yhtä laihan tuloksen. Kokeilin käynnistää plotterin, mutta turhaan. Johtopäätös oli selvä, olin yksin merellä sähköttömässä veneessä.

Onneksi Vesa ja Marko nousivat muutaman minuutin kuluttua pintaan, joten ryhmä oli taas kasassa. Nostaessani ankkuria Marko kaivoi veneen pohjalta melat. Vene näytti liikkuvan helposti myötätuuleen, tarkoituksena oli meloa aiemmin näkemämme veneen luokse, joka oli ankkuroitu saaren rantaan suojan puolelle. Välissä oli enää vain pieni niemi, kun sen toiselta puolen alkoi kuulumaan keskimoottorin hyvin tunnistettava päkätys. Pian näimmekin kuinka vene puksutteli hidasta vauhtia pois päin rannasta. Lähes saman tien puuveneen moottori kuitenkin sammutettiin ja Marko tiedusteli kantavalla äänellä saataisiinko apuvirtaa. Vastauksena meille kerrottiin, että sähköä löytyy, mutta heillä ei jäähdytysvesi kierrä koneessa.

Eihän siinä mitään, melottiin kumppari komean puuveneen kylkeen kiinni ja alettiin ratkomaan tilannetta. Ehdotin Vesalle, että käy katsomassa onko naapuriveneen imusiivilä tukossa. Sehän sopi ja kohta Vesa molskahti laidan yli ja siirtyi puupaatin pohjan alle. Naapuriveneessä oli kaksi pariskuntaa ja taisivat olla aika otettuja kun sukeltajat lähtivät noin vain tutkimaan vierasta venettä... :) Loppujen lopuksi saatiin kumpparin moottori apusähköllä käyntiin, mutta keskimoottorin jäähdytysvettä ei saatu kiertämään. Onneksi nyt oli jo yksi toimiva vene, joten köydet kiinni ja puupaatti hinaukseen. Kotimatka Merikylän satamaan sujui leppoisasti auringon lämmittäessä ja Markon ajellessa hitaasti hinausnopeutta, joten selkäkin säästyi normaalilta röykytykseltä.

Hirmuisella flaksilla palasimme siis Merikylään avustaen sankarillisesti toista venettä sen sijaan, että meidän veneemme olisi ollut hinauksessa! Puuveneen kippari halusi välttämättä vielä maksaa hinauksesta, vaikka olimmekin sitä mieltä, että tällainen "kuuluu palveluun" ja ilman sähköä olisimme olleet itsekin pulassa.

Vaikka sukelluksien suhteen viikonloppu ei ollutkaan niin loistokas, oli reissu kyllä mieliinpainuvan seikkailupainoitteinen. Ja taisi myös jäädä tämän vuoden viimeiseksi venereissuksikin, vaikka onhan tässä vielä reilu kuukausi vuotta jäljellä... Joka tapauksessa loppu hyvin, kaikki hyvin.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Sukellusta Plurassa

Loppusyksystä tuli tehtyä myös visiitti Pluraan, Norjaan. Reipashenkinen matka sisälsi ajoa tuollaiset 1400 km suuntaansa, paikan päällä tuli 3 sukelluspäivää. Menomatkalla kyseenalaistettiin jo koko touhun järkevyys, mutta kun torstaiaamuna pääsi kurkistamaan veteenmenopaikalta veteen ja näki kuinka kirkasta se on, niin mennyt ajomatka tuntui ihan vaivan arvoiselta!


Plura

Ensimmäisellä sukelluksella laskeutuminen luolaan piti tehdä hitaasti, sillä paineentasauksen kanssa oli taas ongelmia hampaiden osalta. Kyse ei ole siitä, että hampaat olisivat huonossa kunnossa (päin vastoin), vaan tukkoisista onteloista. Kerran olen käynyt mokoman takia yksityisellä hammaslääkärillä, joka tsekkasi hampaat ja muisti sen jälkeen minua vielä isolla laskulla. Se hampaista...

Luola aukeni laskeutumisen jälkeen mukavaksi saliksi, jonne klipattiin varuiksi happilekat odottamaan. Siitä sitten lähdettiin paikat tuntevien oppaiden johdolla tutustumaan Pluraan. Vesi oli kirkasta ja virtausta ei huomannut edes paluumatkalla. Syvyysvaihtelu on aika suurta, mikä ei tietenkään ole hyvä asia jos paineentasaus ei hoidu "tuosta vaan".

Plurassa menee avovedestä lähtevä kiinteä opasnaru, joka haarautuu noin 200 metrin jälkeen. Toinen reitti (Frog run) kulkee matalalla ja toinen tietysti syvemmällä. Matala Frog run kulkee pienen ilmataskun (Maiden chamber) kautta isoon ilmataskuun. Hiukan ennen tuota pientä ilmataskua lähtee tunneli ( The Spiral) alaspäin,  joka yhdistää nuo kaksi reittiä toisiinsa. Hieno laskeutuminen, joka taisi tulla ikuistettua videollekin.

Majoitusmökkimme ensimmäisenä päivänä.

Keli oli aika lämmin, muutamia asteita plussan puolella, joten valkoinen lumipeite suli ensimmäisen päivän aikana silmissä. Sulamisvedet valuivat tietysti luolaan nostaen virtausta ja mikä huonompaa, huonontaen näkkäreitä. Seuraavilla dyykeillä virtauksen huomasi kun lähdettiin tulemaan kohti exitiä; välillä räpylöitä ei juuri tarvinnut edes heilutella, kun pääsi jo eteenpäin vain lipumalla veden mukana.

Monimuotoiset pinnat tarjosivat paljon mielenkiintoista sukeltamista, mutta vielä sinne jäi paljon uuttakin tutkittavaa - hyvä niin. Itse asissa tänään Facebookissa oli linkki uutiseen, joka takaa ettei tutkittava lopu Plurasta ihan heti...

Lumet olivat sulaneet, aikaa edellisen kuvan otosta noin 20 tuntia. Pluran sisäänmenopaikka on suurinpiirtein kuvassa näkyvien satelliittilautasten
takana.
 Ensimmäisen dyykin jälkeen pidimme aina ruokatauon, joissa kokkina hääräili pääasiassa Jarkko. Lämpimässä mökissä hyvän ruuan jälkeen laiskuus meinasi ottaa helposti vallan. Kun vielä pimeäkin tuli suht' aikaisin, jäi ensimmäisenä päivänä iltasukellus tekemättä. Ehkä osuutensa oli myös edellispäivän pitkällä ajomatkalla ja sitä edeltäneellä pitkällä työputkella (onneksi vapaat olivat tälläkin kertaa vain järjestelykysymys). Ensi kesälle tehtiin jo varaus Pluran mökistä, jos silloin saisi järjestettyä paremmin aikaa (ja ehkä kelitkin olisivat suosiollisemmat).


Iltasukellusta.

Viimeiselle dyykille ei ollut hirveästi haluja mennä surkeaksi menneen näkyvyyden takia, ja kun minun happipullokin luvattiin tuoda pintaan, oli helppo jäädä rantaan kuvailemaan lumisateessa ja kantamaan lopuksi stageja autolle.

Avovedessä näkkärit pysyivät kohtuullisena koko ajan. Näin kirkasta rannassa oli viimeisen dyykin jälkeen.

Vaikka reissu lyhyehkö olikin, niin silti saatiin kasaan kuitenkin muutama todella hyvä dyykki, joista Jarkko on koostanut hienon videon.

Kotiinlähtöpäivänä kävin tarkastamassa vielä sukelluspaikan, ettei sinne unohdu mitään.

Ensi kesäkuussa olisi tarkoitus lähteä taas Lotin alueelle Ranskaan ja reissu onkin jo varattu. Sitä odotellessa panostetaan taas arktiseen sukeltamiseen, kun jäät joskus talven mittaan taas tulevat hankaloittamaan sukeltajan elämää.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Diversnight 2013

Tänä vuonna pääsin taas parin vuoden tauon jälkeen osallistumaan tähän kansainväliseen yösukellustapahtumaan. Ideanahan Diversnightissa on se, että mahdollisimman moni sukeltaja on tietyllä kellonlyömällä pinnan alla.

Dyykkiremmi Vesipäiden järjestämä tapahtuma oli Ojamolla ollen yksi Suomen 31:stä tapahtumasta ja keräten pinnan alle 22 sukeltajaa. Susan oli jakanut ryhmät jo valmiiksi niin, että paikallistuntemusta omaavia henkilöitä oli ripoteltu mahdollisimman moneen ryhmään.

Itse sukelsin Heikki K:n kanssa ja tarkoitus oli tehdä tuollainen reilun tunnin sukellus käyden Mesikämmen-luolassa kaltereiden kautta kurkaten. Päästiin lähtemään ihan hyvissä ajoin ja Kiinanmuurilla näkkärit olivat aika huonot, mikä ei varsinaisesti yllättänyt. Parissa kympissä vesi ei oikeastaan kirkastunut yhtään, mikä oli pieni takaisku. Edes kaltereilla tilanne ei korjaantunut, tosin kuulin myöhemmin sen johtuneen paikalla käyneistä silttikoneista. K2:n edustalla oli onneksi kirkkaampaa, mutta sieltä Mesikämmenelle oli kyllä siltattu sitten jo huolella. Meni vähän hakemiseksi, mutta perille kuitenkin päästiin ja sisällä luolassa olikin sitten kirkasta.

Paluumatkalla oli tarkoitus käydä katsomassa vene + auto + muut nähtävyydet, mutta paikalla pörränneen sankan joukon takia tyydyin suojaamaan luuppia ja maskia ympärillä kavitoivilta räpylöiltä ja siirtymään sinistä vesijohtoputkea pitkin pohjoisrannan opasnarulle. Sininen putki olikin koristeltu kemiallisin valotikuin, jotka olivatkin hienon näköisiä kun ryhmässämme saavutettiin yksimielisyys valojen pimentämisestä. Paluumatka meni mukavasti, harjoituksen vuoksi napittelin happea koko matkan kotirantaan. Alunperin olin ajatellut, että treenaan sukeltamista puolisuljettuna, mutta kun ei se tullut uuden parin kanssa puheeksi rannassa, niin en viitsinyt alkaa kuplimaan turhaan.

Dekotriangelilla kysyin Heikin paineita ja sen verran vähiin kaasu oli jo käynyt, että päätin ottaa suunnan kohti rantaa (toinen vaihtoehto olisi ollut käydä habitaatilla). Kokonaisajaksi tuli 61 minuuttia, maksimisyvyys noin 35 metriä ja vedenlämmöksi kone näytti 6 astetta. Koska tulimme pintaan viimeisinä, niin kauhean pitkiä afterdive-sessioita ei keretty pitää kun ryhmämme suuntasi takaisin kohti Hämettä.

Huonoista näkkäreistä huolimatta ihan antoisa ja mukava sukellus!

torstai 7. marraskuuta 2013

Sukeltaja kuoli Porkkalassa

Maanantaina levisi Facebookissa tieto sukeltajan menehtymisestä Porkkalassa. Kun vietin päivän ensimmäistä taukoa Hesassa, etsin tietysti lisää tietoa tapahtuneesta. Varsin nopeasti selvisi, että kyseessä oli tuttu sukeltaja. U-junassa oli aikaa miettiä tapahtunutta marraskuisessa sateesta harmaassa aamussa; hyväntuulisen ja innostuneen kaverin menetys pisti mielen vielä säätäkin harmaammaksi.

Nyt kun tapahtuneesta on kulunut muutama päivä, on kaveria muisteltu mm. Facebookissa lämpimässä hengessä jakaen muistoja hienoista yhteisistä tapahtumista. Laihana lohdutuksena voi todeta, että hän lähti ns. saappaat jalassa tehdessään sitä mistä piti.

Lepää rauhassa, ystäväni!