Lauantai-iltana huristelin Porkkalan Merikylään, jossa Marko oli jo odottelemassa käytyään päivällä Calypson järjestämällä Sundsborgin sukellusreissulla. Kuumassa iltapäivässä laskettiin vene veteen, mutta sitten alkoikin homma tökkimään: kone kävi, mutta vaihde ei kytkeytynyt. Moni olisi jo luovuttanut, mutta Marko otti kopan auki ja alkoi etsimään vikaa. Pikku hiljaa irroitettujen osien määrä kasvoi jo lopulta vikakin löytyi. Vaihteensiirtoakselin päässä olevan ulokkeen hitsaus oli pettänyt ja korjaus vaatisi siis uudeleen hitsaamisen. Mielessä alkoi kangastelemaan Vetokannaksen kirotun tylsä pinnanalainen maisema, mutta Marko päätti hypätä autoon ja käydä hitsaamassa osan "jossain". Jos ei muualla, niin sitten työmaalla Espoossa.
 |
| Moottoriremonttia ilta-auringossa. |
Markon ollessa hitsausreissulla kävin katselemassa maisemia keittokatoksella sekä Vetokannaksella. Väkeä oli paljon, telttoja nousia kuin sieniä sateella. Olin oikeastaan ajatellut nukkuvani jossain keittokatoksen maastossa, mutta tässä vaiheessa hylkäsin ajatuksen. Onneksi Markokin soitti pian, että osa on saatu hitsattua ja alkaisi moottorin kokoaminen.
 |
| Maisemia keittokatoksen rannasta. |
Loppujen lopuksi saatiin (tai Markohan sen teki, minä vain seurasin sivusta) motti kasaan ja päästiin lastaamaan venettä. Laiturissa ollut isompi aluskin paljastui sisältävän sukeltajia, joten niitä näitä rupatellessa saatiin vene lastattua ja lähdettiin tekemään yösukellusta. Vielä rannasta lähdettäessä oli tarkoituksena mennä Salmenin kupeeseen, mutta veneessä Marko ehdotti Sundsborgia. Sinne siis, kun siellä kerran oli poijukin. Poiju löytyi helposti ja veteen päästiin auringon punan juuri haipuessa taivaanrannassa. Venekin pysyi ankkuriliina löysällä aika lailla paikoillaan huolimatta vielä melko reippaasta aallokosta, sillä pintavirtaus oli juuri vastakkaiseen suuntaan. Oikeastaan ainoa epämiellyttävä asia tilanteessa oli vasemmasta kuivahanskan peukalosta sisääntihkuva vesi...
 |
| Auringonlasku Sundsborgilla. |
Poijuköysi johdatteli meidät laivan perään ja näkyvyys oli huono. Onneksi osasin odottaakin sitä, eihän tämä kuitenkaan ollut eka dyykki kyseiselle kohteelle. Lähdimme kiertämään alusta vastapäivään eli oikeaa laitaa kohden keulaa. Keulassa oli huomattavasti parempi näkkäri, ankkuripeli ja ankkurit olivat selvästi erotettavissa isompinakin kokonaisuuksina. Keulan tutkimisen jälkeen lähdimme palailemaan takaisin päin, ja valitettavasti näkkäreiden huonontuminen oli taas edessä. Märkä peukalo alkoi jo lähettelemään singnaaleita halusta päästä pinnalle, joten valinta ei ollut vaikea kun tulimme poijuköydelle ja Markon kysyessä "Mitäs nyt": peukku pystyyn ja paluu pinnalle.
Sen verran isoa aallokko oli vieläkin, että jäin pitelemään Markon Inspirationia Markon kiivetessä veneeseen, jonka jälkeen riisuin oman JJ:n ja työnsin sen ponttoonin viereen nostettavaksi paattiin. Kun kamppeet oli saatu nostettua kyytiin, nousin veneeseen ja aloitimme hämärässä matkan kohti Merikylää.
Perillä oli tarkoitus huuhtoa rebejen loopit ja keuhkot vesipisteellä, mutta eihän sieltä saanut vettä. Siispä pikainen kamojen pakkaus yötä varten ja sitten nukkumaan. Aamulla ei olisi kello soimassa, mutta arvelin auringon takaavan melko aikaisen heräämisen omalta osaltani.
Noin 7.30 heräsinkin auringon kuumentaessa majapaikkana toiminutta autoani (oli muuten yllättävän hyvä nukkua siellä), joten aloin valmistautua päivään kuivattelemalla edellisyönä kostuneita varusteita. Aluspuku oli kostea hiestä, ja vasen hanska siitä vuodosta. Varahanskat eivät tietenkään olleet mukana, joten tein hätäpaikkauksen Liquisolella. Sitten vain odottelemaan Markon heräämistä.
Edellisenä iltana olin kysellyt lisää porukkaa mukaan ja sunnuntaille saatiinkin vahvistukseksi mukaan Vesa. Suunnitelmat kahdesta dyykistä muuttuivat yhdeksi sukellukseksi aikataulun paukkuessa jo rannassa, mutta mikäs kiire sitä valmiissa maailmassa on? Kesäisessä viikonloppusäässä varsinkaan.
Koska loppuryhmä ei osoittanut intohimoja mihinkään tiettyyn kohteeseen, päätin valita määränpääksi Salmenin hylyn, jolla en ollut käynyt. Kohdetta puolsi lisäksi se, että se oli mukavasti saarten suojassa eikä tarvinnut jättää venettä melko kovaan tuuleen yksinään. Laskeuduttuamme pohjaan ei näköpiirissä ollut hylkyä. Jotenkin olin jo osannut varautua tähän, joten pistin reelin kiinni ankkuriin ja ei muuta kuin kehäetsintää, joka kuitenkin tuotti vesiperän. Juuri ennen ankkuria huomasin pohjalla menevän jonkinlaisen ohuen, kotiloiden peittämän köyden, jota lähdin seuraamaan. Aikani loppupäätä etsittyäni jouduin toteamaan kyseessä olevan vain pelkän verkkomytyn, joka makasi kivien koloon survoutuneena ja pohjakasvillisuuden peittämänä. Tässä vaiheessa näytin, että palataan takaisin ankkurille ja noustaan pintaan.
Sen verran verkon tutkiminen oli pohjaliejua pöllyttänyt, että verkon paulan seuraamisessa oli täysi työ muutamien metrien ajan. Kun pääsin silttipilvestä kirkkaampaan veteen jäin odottamaan ryhmää kokoon. Tovin yksin odoteltuani lähdin katsomaan mikä Markoa ja Vesaa viivyttää, mutta eihän herroja löytynytkään! Ohi eivät olleet varmasti menneet ja narun tämä pää loppui verkkomyttyyn... Arvelin, että kaverit olivat nousseet pintaan poijun kanssa, joten uin takaisin ankkurille ja nousin liinaa pitkin veneelle.
Aallokko oli noussut selvästi terävämmäksi, eikä pinnalla näkynyt minun lisäkseni muita. Heitin sukellusvarusteeni pois ja klippailin ne veneestä tarkoitusta varten laskettuun naruun kiinni ja nousin veneeseen. Tähystelin hetken Vesan kuplia, mutta auringon kimallellessa aallokon rikkomasta veden pinnasta ei kuplia näkynyt. Ajattelin ilmoittaa kavereille pintautumisestani käynnistämällä moottorin. Tsekkasin kuplat veneen ympäriltä (ei ollut) ja starttasin: kone vastasi ainoastaan naksahtamalla. Toinen yritys tuotti yhtä laihan tuloksen. Kokeilin käynnistää plotterin, mutta turhaan. Johtopäätös oli selvä, olin yksin merellä sähköttömässä veneessä.
Onneksi Vesa ja Marko nousivat muutaman minuutin kuluttua pintaan, joten ryhmä oli taas kasassa. Nostaessani ankkuria Marko kaivoi veneen pohjalta melat. Vene näytti liikkuvan helposti myötätuuleen, tarkoituksena oli meloa aiemmin näkemämme veneen luokse, joka oli ankkuroitu saaren rantaan suojan puolelle. Välissä oli enää vain pieni niemi, kun sen toiselta puolen alkoi kuulumaan keskimoottorin hyvin tunnistettava päkätys. Pian näimmekin kuinka vene puksutteli hidasta vauhtia pois päin rannasta. Lähes saman tien puuveneen moottori kuitenkin sammutettiin ja Marko tiedusteli kantavalla äänellä saataisiinko apuvirtaa. Vastauksena meille kerrottiin, että sähköä löytyy, mutta heillä ei jäähdytysvesi kierrä koneessa.
Eihän siinä mitään, melottiin kumppari komean puuveneen kylkeen kiinni ja alettiin ratkomaan tilannetta. Ehdotin Vesalle, että käy katsomassa onko naapuriveneen imusiivilä tukossa. Sehän sopi ja kohta Vesa molskahti laidan yli ja siirtyi puupaatin pohjan alle. Naapuriveneessä oli kaksi pariskuntaa ja taisivat olla aika otettuja kun sukeltajat lähtivät noin vain tutkimaan vierasta venettä... :) Loppujen lopuksi saatiin kumpparin moottori apusähköllä käyntiin, mutta keskimoottorin jäähdytysvettä ei saatu kiertämään. Onneksi nyt oli jo yksi toimiva vene, joten köydet kiinni ja puupaatti hinaukseen. Kotimatka Merikylän satamaan sujui leppoisasti auringon lämmittäessä ja Markon ajellessa hitaasti hinausnopeutta, joten selkäkin säästyi normaalilta röykytykseltä.
Hirmuisella flaksilla palasimme siis Merikylään avustaen sankarillisesti toista venettä sen sijaan, että meidän veneemme olisi ollut hinauksessa! Puuveneen kippari halusi välttämättä vielä maksaa hinauksesta, vaikka olimmekin sitä mieltä, että tällainen "kuuluu palveluun" ja ilman sähköä olisimme olleet itsekin pulassa.
Vaikka sukelluksien suhteen viikonloppu ei ollutkaan niin loistokas, oli reissu kyllä mieliinpainuvan seikkailupainoitteinen. Ja taisi myös jäädä tämän vuoden viimeiseksi venereissuksikin, vaikka onhan tässä vielä reilu kuukausi vuotta jäljellä... Joka tapauksessa loppu hyvin, kaikki hyvin.
Edellisenä iltana olin kysellyt lisää porukkaa mukaan ja sunnuntaille saatiinkin vahvistukseksi mukaan Vesa. Suunnitelmat kahdesta dyykistä muuttuivat yhdeksi sukellukseksi aikataulun paukkuessa jo rannassa, mutta mikäs kiire sitä valmiissa maailmassa on? Kesäisessä viikonloppusäässä varsinkaan.
Koska loppuryhmä ei osoittanut intohimoja mihinkään tiettyyn kohteeseen, päätin valita määränpääksi Salmenin hylyn, jolla en ollut käynyt. Kohdetta puolsi lisäksi se, että se oli mukavasti saarten suojassa eikä tarvinnut jättää venettä melko kovaan tuuleen yksinään. Laskeuduttuamme pohjaan ei näköpiirissä ollut hylkyä. Jotenkin olin jo osannut varautua tähän, joten pistin reelin kiinni ankkuriin ja ei muuta kuin kehäetsintää, joka kuitenkin tuotti vesiperän. Juuri ennen ankkuria huomasin pohjalla menevän jonkinlaisen ohuen, kotiloiden peittämän köyden, jota lähdin seuraamaan. Aikani loppupäätä etsittyäni jouduin toteamaan kyseessä olevan vain pelkän verkkomytyn, joka makasi kivien koloon survoutuneena ja pohjakasvillisuuden peittämänä. Tässä vaiheessa näytin, että palataan takaisin ankkurille ja noustaan pintaan.
Sen verran verkon tutkiminen oli pohjaliejua pöllyttänyt, että verkon paulan seuraamisessa oli täysi työ muutamien metrien ajan. Kun pääsin silttipilvestä kirkkaampaan veteen jäin odottamaan ryhmää kokoon. Tovin yksin odoteltuani lähdin katsomaan mikä Markoa ja Vesaa viivyttää, mutta eihän herroja löytynytkään! Ohi eivät olleet varmasti menneet ja narun tämä pää loppui verkkomyttyyn... Arvelin, että kaverit olivat nousseet pintaan poijun kanssa, joten uin takaisin ankkurille ja nousin liinaa pitkin veneelle.
Aallokko oli noussut selvästi terävämmäksi, eikä pinnalla näkynyt minun lisäkseni muita. Heitin sukellusvarusteeni pois ja klippailin ne veneestä tarkoitusta varten laskettuun naruun kiinni ja nousin veneeseen. Tähystelin hetken Vesan kuplia, mutta auringon kimallellessa aallokon rikkomasta veden pinnasta ei kuplia näkynyt. Ajattelin ilmoittaa kavereille pintautumisestani käynnistämällä moottorin. Tsekkasin kuplat veneen ympäriltä (ei ollut) ja starttasin: kone vastasi ainoastaan naksahtamalla. Toinen yritys tuotti yhtä laihan tuloksen. Kokeilin käynnistää plotterin, mutta turhaan. Johtopäätös oli selvä, olin yksin merellä sähköttömässä veneessä.
Onneksi Vesa ja Marko nousivat muutaman minuutin kuluttua pintaan, joten ryhmä oli taas kasassa. Nostaessani ankkuria Marko kaivoi veneen pohjalta melat. Vene näytti liikkuvan helposti myötätuuleen, tarkoituksena oli meloa aiemmin näkemämme veneen luokse, joka oli ankkuroitu saaren rantaan suojan puolelle. Välissä oli enää vain pieni niemi, kun sen toiselta puolen alkoi kuulumaan keskimoottorin hyvin tunnistettava päkätys. Pian näimmekin kuinka vene puksutteli hidasta vauhtia pois päin rannasta. Lähes saman tien puuveneen moottori kuitenkin sammutettiin ja Marko tiedusteli kantavalla äänellä saataisiinko apuvirtaa. Vastauksena meille kerrottiin, että sähköä löytyy, mutta heillä ei jäähdytysvesi kierrä koneessa.
Eihän siinä mitään, melottiin kumppari komean puuveneen kylkeen kiinni ja alettiin ratkomaan tilannetta. Ehdotin Vesalle, että käy katsomassa onko naapuriveneen imusiivilä tukossa. Sehän sopi ja kohta Vesa molskahti laidan yli ja siirtyi puupaatin pohjan alle. Naapuriveneessä oli kaksi pariskuntaa ja taisivat olla aika otettuja kun sukeltajat lähtivät noin vain tutkimaan vierasta venettä... :) Loppujen lopuksi saatiin kumpparin moottori apusähköllä käyntiin, mutta keskimoottorin jäähdytysvettä ei saatu kiertämään. Onneksi nyt oli jo yksi toimiva vene, joten köydet kiinni ja puupaatti hinaukseen. Kotimatka Merikylän satamaan sujui leppoisasti auringon lämmittäessä ja Markon ajellessa hitaasti hinausnopeutta, joten selkäkin säästyi normaalilta röykytykseltä.
Hirmuisella flaksilla palasimme siis Merikylään avustaen sankarillisesti toista venettä sen sijaan, että meidän veneemme olisi ollut hinauksessa! Puuveneen kippari halusi välttämättä vielä maksaa hinauksesta, vaikka olimmekin sitä mieltä, että tällainen "kuuluu palveluun" ja ilman sähköä olisimme olleet itsekin pulassa.
Vaikka sukelluksien suhteen viikonloppu ei ollutkaan niin loistokas, oli reissu kyllä mieliinpainuvan seikkailupainoitteinen. Ja taisi myös jäädä tämän vuoden viimeiseksi venereissuksikin, vaikka onhan tässä vielä reilu kuukausi vuotta jäljellä... Joka tapauksessa loppu hyvin, kaikki hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti