torstai 14. maaliskuuta 2013

Vuokrapullon vaihto

Alkuvuodesta tuli eteen tilanne, että Riihimäen urheilusukeltajien ensiapuhappipullon vuokrasopimus piti uusia, ja pullonkin katsastus oli mennyt viime vuonna umpeen. Kalustovastaavana otin pullon mukaan ja jonkun työpäivän jälkeen lähdin asioimaan RTP:ssä. Kuten tavallista, niin hommaan tartuttiin ripeästi ja pian seuralla olikin uusi vuokrasopimus tehtynä, mutta koska kyseessä oli viiden litran pullo, niin paikan päältä ei löytynyt uutta tilalle. Koska asialla ei ollut kiire, jätin pullon sinne ja sovittiin, että haen uuden kun Woikoski sen toimittaa. Oli kuulema harvinainen tapaus tuollainen viiden litran happileka.

Aikaa kului ja pullokin saapui. Kun taas sattui sopiva lopetusaika töissä, niin lähdin hakemaan pulloa seuran kompurahuoneelle. Kun myyjä kirjoitti hapen eränumeroa ylös, huomasin eränumeron alla tekstin "KÄYTTÖ ENNEN 6/2008". Huomautin asiasta, notta on vähän vanhaa happea, jonka jälkeen soitto Woikoskelle ja asioiden selvittely. Tilanne jäi vähän auki, sain kuitenkin tuon happipullon mukaan ja sovittiin vaihdosta uuteen turvapulloon teollisuussopimuksen hinnalla. Myöhemmin kompurahuoneella huomasin, että myös pullon katsastus oli mennyt umpeen viime vuonna. Mieleen hiipi ajatus, että onkohan tämä juuri se sama pullo jonka itse vein vaihdettavaksi. Nyt ei paljon Woikosken toimet vakuuta!

Tämmöiset tarrat oli 2013 haetussa pullossa: "KÄYTTÖ ENNEN 6/2008" ja "SEURAAVA KATSASTUS 2012"

Reilu viikko sitten sain puhelun juuri kun olin tullut junalla Pasilaan. Puhelu koski tuota turvapullon huomattavsti kalliimpaa sopimusta, jota ei sittenkään voisi antaa teollisuussopparin hinnalla. Koska minulla oli muutakin tekemistä juuri silloin, pyysin kaveria laittamaan sähköpostia niin voidaan käsitellä asia seuran kokouksessa. Eihän tuota sähköpostiakaan tullut ja asia haipui unholaan. Varmaan pitäisi lähteä taas käymään tuolla RTP:llä, niin saisi tämänkin asian pois päiväjärjestyksestä. Kyllä voi olla yksinkertainen vuokrapullon vaihto olla vaikeaa!

Lähetin asiasta asiakaspalautetta Woikoskelle, katsotaan mitä sieltä vastataan.

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Hylkysukellus 2013

Huh, tästä lupaamastani aiheesta alkoi jo tulla melkoinen mörkö, jonka tekemistä ei voinut enää lykätä kauemmaksi. Vaikka seurasinkin ohjelmaa tarkkana kuin kuin porkkana, niin ilman jonkinlaisia muistiinpanoja tämmöisen raportin koostaminen olisi aivan toivotonta. Siksipä otinkin tapahtumassa kuvia melkein jokaisesta kuvasta joka kankaalla esitettiin. Kuvia kertyi 150 kappaletta, toivottavasti muistan nyt mainita kaikki oleelliset asiat...

Tapahtuma alkoi kello 11.00 ja loppui hiukan kello 18 jälkeen. Ohjelman lomaan oli sovitettu myös reilu ruokatauko, joka olikin ihan hyvä ajatus. Juontajana toimi perinteiden mukaisesti Immi Wallin.

Oikealla Immi Wallin ja vasemmalla Maija Matikka.

Ensimmäisenä puhujana toimi tänäkin vuonna Maija Matikka Museovirastosta. Heti alkuun Maija kertoi edessä olevasta muutosta, maaliskuusta alkaen Kulttuuriympäristön suojelu- ja hoito-osastojen käyntiosoite on Sturenkatu 4 Helsingissä. Samassa yhteydessä käsiteltiin myös Suomen uusi jako vedenalaisen kulttuuriperinnön suojelutyön vastuualueiden osalta.


Lisäksi Maija käsitteli rakennus- ja kaavoitushankkeissa mahdollisesti tarvittavien selvitysten tekemistä hoitavia yrityksiä (lisää asiaa Museoviraston sivuilta), rekisteriportaalin nykytilaa ja viime vuonna tehtyjä hylkyjen ryöstelyn takia tehtyjä tutkintapyyntöjä. Tällä hetkellä vedenalaislöytöjä on 1678 kappaletta, joista rauhoitettuja (eli yli 100 vuotiaita) on 700.

Meriarkeologisen aineiston siirto osoitteeseen Sturenkatu 2A tapahtuu maaliskuussa 2013. Tähän liittyen arkistoa oli haluttu leikata kovalla kädellä, onneksi arkiston pienentämistä oli saatu rajattua.

Uusi ja mielenkiintoinen asia oli muinaisjäännösten hoitoon tarkoitettu avustus. Tukea voi saada:
  • Muinaisjäännösalueen kulumista vähentäviin toimiin
  • Saavutettavuuden parantamiseen
  • Kävijäinfrastruktuurin rakentamiseen
  • Muinaisjäännösten merkintään
Mielestäni erinomaisena kohteena voisi toimia sukellusseuran rakentama ja ylläpitämä poijukiinnityspaikka jollekin suositulle hylylle sekä esimerkiksi opasnarujen vetäminen kohteelle. Avustusta voi hakea niin yksityinen henkilö kuin seurakin. Lisää avustuksen hakemisesta täältä (ohjeet eivät kyllä ole VA-kohteille, mutta alkuun noilla varmaan pääsee).

Viimeisenä aiheena Maija esitteli merellisen kulttuuriympäristön strategian. Yleisvaikutelmana tyosta jäi, että tietoa olisi tarkoitus jakaa kaikille halukkaille. Myös merellisen kulttuuriympäristön säilyttäminen kaikkien nautittavaksi kuulostaa mielestäni hyvältä asialta. Vedenalaisen perinnön osalta tavoitteena on parantaa suojelua ja tietotasoa. Yhtenä esimerkkinä toimii hylkyjen dokumentointi kuvaamalla. Ohjeita sekä hylkyjen kuvaamiseen että hiukan muuhunkin löytyy täältä.

Toisena esitelmöitsijänä oli Sallamaria Tikkanen, myös Museovirastosta. Aiheena oli, yllätys yllätys, Vrouw Maria.


Ensin oli pakolliset perustiedot käsiteltävästä hylystä, jonka jälkeen Sallamaria käsitteli erilaisia mahdollisuuksia Vrouw Marian tulevaisuudesta. Yhteistä näille tulevaisuudenkuville oli se, että kohteelle ei pääse sukeltamaan. Vaikka esitelmä olikin mielenkiintoinen, vei tuo kylmä tosiasian terävimmän kärjen kiinnostukselta. Vaikka aineiston digitointi ja erilaiset virtuaaliympäristöt ovatkin sinällään ihan jees, on turhauttavaa jos sukeltajalle yritetään luoda "aitoa kokemusta" ainoastaan virtuaaliympäristössä. Totta kyllä, näin hylky saadaan avautumaan huomattavasti suuremmalle yleisölle.

Vrouw Marian tiimoilla jatkettiin seuraavassakin esityksessä, joka oli otsikoitu raflaavasti nimellä "Herkkuja ja myrkkyjä". Herkuista ja myrkyistä meille puhui Riikka Alvik.



Riikka paneutui Vrouw Marian lastiin, josta tietoa on löytynyt niin arkistolähteistä kuin sukeltamalla hankittunakin. Esitelmä käsitteli alkuun niin Vrouw Mariaa yleisesti sekä Katariina Suurta. Sen jälkeen pureuduttiin tarkemmin siihen, millaista lastia Vrouw Maria oli kuljettanut ja mitä siitä on nykypäivänä jäljellä. Lisäksi Riikka kertoi muutenkin, kuinka hylyn tutkimustavoitteissa oli onnistuttu. Esitelmän nimi muuten juontui osana lastina olleista väriaineista ja eksoottisista herkuista. Punainen väriaine krappi, jota näkyy yllä olevassa kuvassa, on muuttunut hajoamisen seurauksena myrkylliseksi. Herkkuihin voitaisiin lukea vaikkapa viinirypäleet sekä kahvi, jota alus kuljetti mukanaan.

Georg Haggrén oli perehtynyt 1600-luvun tuomiokirjoihin ja lähestyi kyseisellä ajanjaksolla sattuneita haaksirikkoja tältä suunnalta. Georg kertoi, että lähdemateriaalia on käytössä huomattavasti vähemmän kuin vaikkapa 1700-luvun vastaavissa sattumuksissa, jonka takia käsitellyllä aikajanalla oli isojakin aukkopaikkoja. 1600-luku ei ollut enää Hansan kukoistuskautta, mutta Itämerellä seilasi edelleenkin paljon kotimaisia, saksallaisia sekä hollantilaisia aluksia. Ja kun laivaliikennettä on, niin varmasti jotain silloin sattuukin.

1500-luvun lopun kartat eivät olleet kovin tarkkoja. Varsinainen Itämeren kartoitus alkoi vasta 1700-luvulla.

 Tämän esitelmän parhaiten mieleeni jäänyt tarina oli noin vuonna 1667 tapahtunut Antskogin rautalastia kuljettaneen kuutin "Itämeren ympäripurjehdus". Kyseinen kuutti lähti käsittääkseni Fiskarsin alueelta tarkoituksenaan purjehtia Riikaan. Laiva joutui kuitenkin myrskyyn ja ajautui Oxenhalseniin, Ruotsiin. Sieltäkään purjehdus Riikaan ei ottanut onnistuakseen, sillä taas myrsky vei kuuttia kohti Öölantia ja seuraava pysäkki olikin Kalmarissa. Kolmas yritys kohti Riikaa päättyi Danzigiin, nykyiseen Gdanskiin, laivan jouduttua merihätään. Poloisen kapteenin laiva oli jo niin heikossa hapessa, että tässä vaiheessa aluksesta jouduttiin luopumaan ja kuljettamaan rauta- ja puutavaralasti toisella laivalla Riikaan, jonne lopulta päästiinkin. Eli ei se aina mene niin kuin on suunniteltu!

Panu Hänninen kertoi vuorollaan hylkyihin keskittyneestä sukellusseurasta nimeltä Sukeltajat ry. Kyseessä on melko mittavat perinteet omaava sukellusseura, sillä se on perustettu samana vuonna kuin olen itse syntynyt, eli 1976. Alun seuran yleisen esittelyn jälkeen Panu kertoi hiukan seuran tukialuksista, nykyinen M/S Maija on itsellenikin tuttu. Alusten esittelyn jälkeen vuorossa olikin hiukan reissukertomuksia kohteista, joissa Sukeltajat ry:n porukka oli vuosien saatossa käynyt. Mukaan mahtui niin Park Plussan dokumentointia, Osmussaaren ympäristön kartoittamista, retkiä Scapa Flow'hun, Ahvenanmaalle, Narvaan sekä Tallinnaan. Lopuksi Panu loi vielä silmäyksen tulevaan, eli millaisia suunnitelmia seuralla on jatkon suhteen.

Ruokatauon jälkeen vaihtui esitelmien kieli englanniksi ja ensimmäisenä aloitti Ivar Treffner. Hän kertoi ajankohtaisesta aiheesta, nimittäin sukeltamisesta Viron vesillä. Homma ei olekaan niin yksinkertaista kuin Suomessa, sillä ilman lupaa ei parane lähteä sukeltamaan. Suurena erona Suomeen on lisäksi se, että kun Suomessa sukeltamista rajoittava laki on voimassa vain Suomen aluevesillä, niin Virossa vastaavat lait koskevat myös Viron talousvesialuetta.

Viron vesialueilla sukeltamisen ohjeet pähkinänkuoressa

Helpoin tapa sukeltaa Virossa on turvautua kaupalliseen tarjontaan, jolloin operaattori hoitaa tarvittavat lupa-asiat. Tuohon kymmenen päivän aikarajaan ymmärtääkseni puuhataan muutosta, koska onhan tuo todella pitkä aika. Ivar kertoi ymmärtävänsä asian sukeltajana, mutta lain mukaanhan viranomaisten pitää silti toimia.

Mielenkiintoisena kuriositeettina mainittakoon, että lähimmät painekammiot ovat Helsingissä, Turussa sekä Liepajassa. Voi tulla kallis lasku, jos ei ole vakuutukset kunnossa!

Seuraavana vuorossa oli edellisenä vuonnakin puhujana toiminut Marii Asmer. Marii teki yhteenvetoa virolais-ruotsaliasesta Shipwher-projektista, jota hän esittelikin edellisenä vuonna. Marii esitteli muutamien projektin kohteiden kuvia, joiden joukossa oli niin viistokaikukuvia, esinelöytöjä kuin tilannekuvia pinnalta ja pinnan alta. Kuvien ja tapahtumakuvausten lisäksi hän kertoi jättimäisestä vanhojen arkistojen digitointiprojektista. Eräänä tämän digitointiprojektin antina Viron hylkyrekisterissä onkin linkitykset alkuperäisistä arkistomateriaaleista tehtyihin digitoituihin asiakirjoihin.

Virolaisten puhujien jälkeen vuorossa oli Pascal van Erp Hollannista. Aiheena oli Ghost fishing, eli vesiin jääneet verkot. Englannin kielinen nimitys onkin aika osuva, sillä hävinnyt verkko jatkaa kalastamista vuodesta toiseen, piilossa pinnan alla. Nykyaikaiset verkot saattavat kestää kymmeniä, jopa satoja vuosia. Vedessä oleva verkko kerää saalista, joka kuolee verkkoon juuttuneena. Tämä raatokeskittymä puolestaan houkuttelee paikalle lisää kaloja sekä rapuja, jotka edelleen juuttuvat verkkoon. Noidankehä on valmis. Sen lisäksi, että "haamuverkot" tappavat vedeneläviä, ovat ne vaarallisia myös sukeltajille.


Pascal van Erp, Cas Renooij ja Peter Verhoog ovat olleet perustamassa Ghost fishing -järjestöä, jonka tarkoituksena on nostaa maailman merillä (ja miksei myös sisävesillä) olevia, kadonneita verkkoja. Lisäksi siinä sivussa levitetään tietoisuutta asiasta, koulutetaan ihmisiä aiheeseen sekä tutkitaan ja dokumentoidaan paikallisia vesiä. Vuoden 2009 jälkeen kalastusvälineitä (verkkoja, siimoja jne) on nostettu noin 6 tonnia vuodessa, lisäksi lyijyä noin 20 kg / sukellus. Hylyille tehtyjä "verkkosukelluksia" on vuositasolla noin 60 kappaletta. Kuulostaa vähäiseltä, mutta täytyy muistaa ettei kohteelle aina päästä keliolosuhteiden tai vastaavan seikan takia.
6000 kiloa on melkoinen määrä, varsinkin kun se nostetaan käsipelillä. Menetelmiä on kahdenlaisia: pienemmät verkot leikellään helpommin käsiteltäviksi paloiksi ja kerätään nostettaviin säkkeihin, ja isompien verkkojen kohdalla nostetaan koko verkko.

Tässä olisi oiva tapa siivota vedenalaista luontoa! Saataisiinkohan Suomeenkin aktiivinen ghost fishing -ryhmä, kai Suomenlahdellakin on haamuverkkoja riesana?
Seminaarin viimeinen ulkomaalainen puhuja oli Erik Rådström Ruotsista. Hän esitteli hylkysimulaation vuonna 1856 uponneesta siipirataslaiva Eric Nordevallista. Simulaation pohjana oli kohteena olleen laivan vankka tuntemus, jota Erik oli hakenut mm. mittaamalla ja dokumentoimalla uponneen aluksen. Itse asiassa hylky oli dokumentoitu niin hyvin, että alkuperäisestä laivasta tehtiin replika - joka esikuvansa tavoin upposi. Erik sanoikin olevansa ainoa ihminen maailmassa, joka on sukeltanut molemmilla aluksilla! Itse simulaatiosta minun on turha puhua sen enempää, kannattaa ennemminkin käydä katsomassa millaista jälkeä nykytekniikalla on saatu aikaseksi.

Viimeisenä vuorossa oli Jouni Polkko Badewannesta. Aiheena oli 1900-luvun alussa rakennettu panssarilaiva Pallada. Pallada ei itse asiassa ollut ensimmäinen rakennettu Pallada, sillä edellinen saman niminen sotalaiva menetettiin vuonna 1904 Port Arthurissa. Nyt aiheena ollut sotalaiva oli 137 metriä pitkä ja kuului Bayan-luokkaan yhdessä Bayanin ja Admiral Makaroffin kanssa.

Osmussaaren edustalla pohjaan juuttunut saksalainen Magdeburg aiheutti venälkäisille hämminkiä monellakin tapaa ennen kuin Pallada saapui paikalle. Lopulta venäläiset tekivät Magdeburgilta melkoisen tiedustelukaappauksen saatuaan haltuunsa Saksan laivaston viesti- ja koodikirjat. Venäläiset toimittivat nämä silloisille liittolaisilleen englantilaisille.

Palladan kohtaloksi koitui saksalainen sukellusvene U-26, joka upotti panssarilaivan Hangon edustalla.

Hylkyseminaari oli tänäkin vuonna erinomainen tietopaketti, eikä osoittautunut pettymykseksi. Tilat olivat isommat kuin edellisvuonna, mikä olikin hyvä asia. Myös kunnon ruokatauko oli plussaa, kun seminaaripäivällä oli mittaa kunnioitettavan paljon. Virallisen ohjelman jälkeen olisi ollut tarjolla epävirallisempaa illanviettoa irkkubaari Molly Malonesissa, sinne en valitettavasti päässyt.