keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Märkien sukellusvarusteiden kuljetus autossa

Harrastuksena laitesukellus vaatii Suomen oloissa käytännössä autoa, jolla varustevuoret saa siirrettyä sukelluspaikoille ja ja taas takaisin kotiin, tallille tai missä kukakin kamppeitaan säilyttää. Märkien releiden kuljetus autossa tuo turhaa kosteusrasitusta auton sisätiloihin. Tässä muutama ratkaisu, jotka ovat yleisesti käytössä.

Aluspuku on toivottavasti kuiva myös sukelluksen jälkeen, joten sitä on turha kastella kotimatkallakaan. Itse olen päätynyt kuljettamaan aluspukua, kerrastoa, villasukkia ja -sormikkaita, lämpöliiviä sekä varakalsareita ja -sukkia Diveriten vedenpitävässä kantosäkissä, johon kuivapuku oli pakattu. Säkki itsessään ei ole kauhean lujaa tekoa, joten jos meinaa kuljettaa tavaroitaan moisella vaativammissa oloissa, tarjolla on myös kestävämpiäkin versioita esim. Varustelekassa.

Sukellusvarusteita Transitissa
Muoviset varustelaatikot sopivat hyvin märillekin varusteille, kuivasäkki taas pitää vaatteet kuivina. Takakulmassa näkyy kosteudenpoistaja.

Lattialle valuva vesi on melko helppo tapaus: mitä kauemmin varusteita malttaa valutella ennen lastaamista autoon, sen vähemmän niissä on tietysti autoon valuvaa vettä. Ja kun kamppeet pakkaa esim. muovilaatikoihin, niin lattia säilyy kuivana ja puvut ynnä muut puhtaina. Isot varustekassit ovat tietysti myös yksi vaihtoehto, mutta itse suosin laatikoita niiden saumattoman pohjan sekä kovan muovin tarjoaman lisäsuojan takia.

Varusteista ilmaan haihtuva kosteus onkin sitten inhottavampi juttu. Auton sisällä oleva kosteus huurruttaa ikkunat ja kylmään vuodenaikaan ikkunat ovat raappauskunnossa sisältäkin. Omassa autossani tavaratilan seinien ja katon vaneroinnit suorastaan helmeilivät kosteudesta alkutalven lauhoilla keleillä. Tuolloin mietin laittavani takatilaan ylimääräisen puhaltimen, jolla kostean ilman saisi puhallettua pihalle ja imettyä ohjaamon puolelta kuivempaa ilmaa tilalle. Onneksi kuitenkin ostin Biltemasta mainion ja edullisen kosteudenpoistajan.

Bilteman kosteudenpoistaja 36373
Bilteman kosteudenpoistaja avattuna.
Kosteudenpoistaja koostuu kaksiosaisesta purkista: vesitiiviistä pohjasta ja harvasta kannesta. Pohjaosassa on muutama tappi, joiden varaan laitetaan kosteutta imevä pussukka. Pussukan sisältö koostuu kalsiumkloridista, ainakin Bilteman käyttöturvallisuustiedotteiden mukaan. Kalsiumkloridipussukan ansiosta ilmassa oleva kosteus siirtyy näppärästi purkkiin, joka tietysti pitää välillä muistaa tyhjentää. Lisäpussukat näyttävät maksavan 7 euroa, jolla täyttöpusseja saa 3 kpl. "Aloituspakkaus" sisältää tuon kipposysteemin ja yhden pussukan, hintaa silläkin oli 7 euroa.

Sukellusvarusteitahan ei sitten lähtökohtaisesti kannata säilyttää autossa, ihan jo kuivumisen ja anastusherkkyydenkin takia. Omista säilytysratkaisuista tulossa juttua jossain vaiheessa...

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Pimeää touhua Kylmäkoskella

Taas on aikaa vierähtänyt viimeisestä päivityksestä, mutta onneksi pinnan alla on tullut vierailtua tiuhemmin. Reilu viikko sitten käytiin kaverin kanssa Kylmäkoskella sijaitsevalla Ruokolan louhoksella. Itselleni visiitti oli kohteelle ensimmäinen, parini oli siellä käynyt jo kerran aiemminkin. Ennakkotiedoissa oli, että vesi on pikimustaa ja syvyyttä on parhaillaan huhupuheiden mukaan peräti 60 metriä. Kaivos on ollut toiminnassa vuosina 1971 - 1974 ja siitä louhittiin kuparia ja nikkeliä.

Kylmäkosken louhos
Veteenmenopaikka.
Päivä oli edennyt jo iltaan, mutta matkalla tiemittarit kertoivat ilman lämpötilaksi +30 astetta. Autolla päästiin ihan kuopan viereen ja alkuun kävimme katsomassa paikkoja pinnalta käsin. Kurttuputkessa louhosta on kuvattu osuvasti kärpäslätkäksi, ja veteenmenopaikka on siis tuossa lätkän varren päässä. Siitä lähtee vanha ajoluiska, joten jonkin matkaa tuonne saa kahlata ennen kuin vettä on rintaan asti.

Kylmäkoski, Ruokola
Kaivoslampi. Etualalla näkyy kalliota pinnan alla.
 Lähdimme sukeltamaan ajoramppia pitkin ja pikkuhiljaa vettäkin alkoi löytymään. Näkkärit eivät olleetkaan niin surkeat kuin olin luullut, vaan oikeastaan ihan normaalit suomalaisjärveen sopivat. Luiskan päätyttyä  lähdimme kiertämään lampea vastapäivään noin kymmenessä metrissä. Kun vastaan tuli kunnollista kallioseinämää, kävimme kurkkaamassa missä kohden ollaan. Kun paikkatieto oli saatu, lähdettiin laskeutumaan syvyyksiin. Kantavana ajatuksena oli, että käydään katsomassa löytyykö mustan veden alapuolelta kirkkaampaa vettä

Kun Predatorin syvyysmittari näytti hiukan yli 11 metriä, saapui Pimeys (isolla alkukirjaimella, tarkoituksella). Ei mitään valon hidasta hiipumista, vaan ensin ne norminäkkärit ja sitten pilkkopimeää. Kun lampun valopää osoitti eteenpäin, ei mistään nähnyt onko valo päällä vai ei, mutta heti kun valopään käänsi 90 astetta sivuun valokeilan pystyi erottamaan. Puolimetriä sakkakerroksen rajan alapuolella pinnalta ei kajastanut yhtään valoa, vaikka pinnalla aurinko killitti lähes pilvettömältä taivaalta. Tarpeetonta sanoakaan, että tieto parin sijainnista hävisi tyystin, ja pikaisen looppiin huutelulla käydyn neuvottelun jälkeen päätettiin palata pintaan. Puoli metriä ylöspäin ja Pimeys vaihtui Valoon, ja lähes samantien huomasin kaverin loopista puhaltelemat kuplat parin metrin päässä.

Peruimme pintautumisen ja kiinnitin narukelan kallioseinämään ja painuimme uudestaan mustuuteen. Laskeuduin kalliorinnettä aika lailla pystyasennossa narua vetäen, silttaamisesta kun tuskin olisi väliä. Seinämä tuntui aika lohkareiselta, ja viidessätoista metrissä tuli tasainen pohja vastaan. Vähän siinä tein haparoivia tanssiaskelia etsien räpylöillä mahdollista jyrkännettä, mutta tasaista maata vaan oli tarjolla. Koska tuntui typerältä lähteä uimaan johonkin suuntaan kun mitään ei nähnyt, palasimme takaisin kymppiin ja irrotin kelan.

Jatkoimme lammen kiertämistä ja jossain vaiheessa huomasin jyrkähkössä rinteessä pötköttävän putken. Kävin tökkimässä sitä ja totesin kyseessä olevn jonkinlaisen kaatuneen kaidetolpan, jossa oleva paksu vaijeri lähti laskeutumaan Pimeyteen. Pikaisen "Mennäänkö? - Mennään." -keskustelun jälkeen lähdimme laskeutumaan turvautuen vaijerin tarjoamaan referenssiin. Tälläkään kertaa emme päässeet aiempaa syvemmälle, sillä vaijerin katkennut pää oli noin 15 metrissä. Vaijerin päässä tein tarkempia havaintoja mustasta nesteestä, jossa sukelsimme: itse asiassa vesi oli suht kirkasta, siinä vaan leijui pieniä mustia hiutaleita, jotka imivät valoa lähes mustien aukkojen tavoin. Predatorin näytön kykeni näkemään käsivarren mitan päästä, ja valon kanssa saattoi erottaa ruostuneen vaijerin ja sen takana olevn kallionkin, tosin hyvin pieneltä alalta ja lyhyen matkan päästä. Edelleenkään eteenpäin suunnattua valokeilaa ei nähnyt ollenkaan.

Palasimme sakkakerroksen yläpuolelle ja teimme kierroksen loppuun asti. Sukellukselle tuli mittaa hiukan reilut 100 minuuttia, maksimisyyvyden ollessa 16 metriä ja keskisyvyyden 9,17 metriä.

Kurttuputkessa olevassa keskustelussa todetaan mm. näkyvyyden parantuvan "vasta syvällä". Koska tuo louhos on sen verran lähellä, niin ehkä tuolla vielä kerran saattaisi lähteä käymään...