torstai 28. heinäkuuta 2011

Kiireistä kesäaikaa

Edellisestä blogipäivityksestä on vierähtänyt jo hyvinkin toista viikkoa. Jotenkin on vaan aika rientänyt kuin siivillä, varsinkin kun nyt olisi jutun aihetta ollut tarjolla enemmänkin: Riihimäen aktiivit tekivät Melkulle portaat, sunnuntain sukellusreissu Porkkalassa ja eilinen reissu Raimo-Ragnarille. Jutut olisi loogisinta kirjoittaa kronologisessa järjestyksessä, mutta koska olen kolmen tietokoneen loukussa, niin kuvien takia taidan vähän hyppiä. Pidettä löpinöittä, aloitetaan Porkkalan reissusta.

Sunnuntaina lähdimme Merikylästä kohti Edmundia. Keli oli saarten suojassa mainio, aurinko paistoi ja tuulikaan ei ollut kovin voimakas. Tosin saariston suojista ulos tultaessa saattaisi vähän keikuttaakin, koska tuulen nopeudeksi merisää ilmoitti noin 8 m/s. Menimme Edmundille Kaptensgrundetin ohi, jonka lähettyvillä pitäisi olla Sonja-niminen hylky. Kaptensgrundetin kohdalla osuimme uppotukkiin, joka rikkoi moottorista evän. Onneksi potkuri ja voimansiirto säilyivät ehjänä!

Edmundilla aallot olivat jo varsin miehekkäitä ja kiersin Edmundin koordinaatteja kuin kissa kuumaa puuroa. Lopulta onnistuin ajamaan aivan koordinaattien yli ja poiju tiputettiin kohteelle. Pari kolme kertaa ajoin poijun ohi yrittäen saada viistokaikukuvaa, mutta aallokko haittasi turhan paljon. Ainoa varma havainto lähti poijupainon heijastimesta (osoittaa sen siis toimivan). Ankkuroiduimme tuulen yläpuolelle ja yllättäen ankkuri pitikin kohtuullisen hyvin aallokosta huolimatta. Ensimmäisenä veteen menivät Susan ja Vesa. Kolmisen varttia meni nopeasti, varsinkin kun ankkuri lähti viimeisen kymmenen minuutin aikana irti. Laahauduimme pikku hiljaa kauemmaksi poijusta ja välillä piti ajaa lähemmäksi. Onneksi olin muistanut mainita, että jos kiinnitys pettää niin pysymme poijun lähettyvillä koneen avulla. Pian selvisi, ettei poiju ollutkaan ollut kohteella. Vesa oli kiinnittänyt reelin, mutta jostain syystä (huono näkkäri tms) kierros hylyn löytämiseksi jäi vajaaksi. Eli olisihan se voinut ollakin siinä ihan liki, ainakin aiemmin koordinaateilla on osuttu just kohdalleen.

Aallokossa keikkuminen oli jo aiemmin saanut Susanin voimaan pahoin, joten päätin ettemme jää enää Edmundille. Lähdimme ajamaan kohti Orrkobbenia, jonka rannassa Sonjan hylky pitäisi koordinaattien mukaan olla. Sonjan oletetulla leposijalla olikin melko tyyntä ja aurinko lämmitti mukavasti. Lähdimme Jukan ja Markon kanssa sukeltamaan kompassisuunnalla suojaista lahdelmaa, jossa hylyn pitäisi olla. Heti veteen päästyämme totesimme, että näkyvyys on todella onneton. Kuulema Eggollakin oli ollut parempi Orbiitin reissulla. Pohjalla vallitsi selkeä virtaus rannan suuntaisesti, joten räpylöitä ei juuri tarvinnut heilutella. Samean veden vihreästä hämystä ilmestyvät isot kivet säväyttivät, koska ne näki vasta muutamien kymmenien senttien päästä. Risteilimme reilun puoli tuntia saaren edustalla löytämättä mitään mainittavaa. Tosin näkyvyyden ollessa noin huono en ihmetellyt asiaa.

Noustuamme veneeseen kävimme Merikylässä jättämässä Susanin kyydistä ja jatkoimme matkaa Alkolle. Vene oli hyvä ankkuroida tyyneen lahteen, josta lähdimme sukeltamaan. Markon kanssa löysimme pian todennäköisesti kylkikaaren, johon kiinnitin pintapoijun spoolin. Lähdin vetämään lainia ja osuimme noin parinkymmenen metrin päässä suoraan hylyn keulalle. Näkyvyys oli kohtuullisen hyvä ja hylky oli kiva paikka pikkudyykille. Hylky makaa rinteessä keula alaspäin, hiukan vasemmalle kyljelle kallistuneena. Minimisyvyys keulassa on noin 8 metriä ja perässä peräranka nousee noin 4½ metriin. Hylyn kyljet ovat vielä kohtuullisesti muodossaan, tosin hiukan alus on levinnyt. Sisällä on erotettavissa kalkkilastin kappaleita, yksityiskohdista on jäljellä enää ankkuripeli keulassa. Hylyn ympärillä on puutavaraa muutamien metrien säteellä alarinteeseen päin.

Paikka sopii hyvin kovemmallakin tuulella, sillä veneen saa ankkuriin suojaisaan lahteen, josta on lyhyt uintimatka varsinaiselle kohteelle. Hylky makaa melko lähellä salakavalaa karia, joka on hylystä länteen muistin varaisesti noin 20-30 metrin päässä. Tuulisella kelillä paikalla näkyy murtuvien aaltojen vaahtopäitä, en muista näkikö karia tyynemmällä kelillä. Erinomainen tutustumiskohde hylkyihin esim. peruskurssin käyneille sukeltajille.

Alkolta ajoimme takaisin Merikylään, jossa ajattelimme käydä syömässä. Harmi vaan, että käytännössä meillä olisi pitänyt olla pöytävaraus. Ruokailu jäi siis tekemättä, mutta ehtiihän sitä myöhemminkin. Eipä siinä muuta sitten kuin nokka kohti kotia hyvän sukellusreissun jälkeen.

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Heinäkuun Orbiitin reissun satoa

Viikonloppuna tuli käytyä Riihimäen sukeltajien järjestämällä Orbiitin risteilyllä, joka tällä kertaa suuntautui Hangon vesille. Kohteina olivat Osborn & Elisabeth (eli keulakuvahylky), Ladoga, Schiller, Johanna, Eira ja Eggo. Näistä itse jätin sukeltamatta Johannalle ja Eggolle. Alun perin suunnitelmissa oli sukeltaa myös Park Victoryllä, mutta sukellustoimintaan sopimaton keli esti Parkille menon.

Ladogan sukellus oli hieno, vaikkakin aivan liian lyhyt. Näkyvyys oli hyvä, samoin muutkin olosuhteet kovasta aallokosta huolimatta. Kuudessa metrissä dekoillessa aallokkoa ei tuntunut lainkaan, vaikka pinnalta sitä ei olisi uskonut. Myöskään virtauksia ei ollut. Ladogalla oli kaksi poijua, keskilaivassa sekä perässä. Menimme alas keskilaivaan ja sukelsimme kappaleen matkaa perään päin vasenta kylkeä pitkin. Pohjan syvyydeksi Vytec näytti 41,2 metriä, syvyyttä kannella oli hiukan yli 30 metriä. Ladogalle täytyy päästä uudelleen, koska nyt jäi niin paljon näkemättä! Hylkyhän on sukelluskiellossa, jota valvotaan suht' tarkasti: Orbiitin ankkuroiduttua merivartiosto soitti lähes samantien kysyen lupaa sekä sukeltajia. Luonnollisesti meillä oli luvat kunnossa, joten ei siinä ollut sen kummempaa.

Eiran sukellus jäi omalla kohdallani reissun viimeiseksi, mutta onneksi siitä jäi myös paras fiilis. Kokonaisajaksi tuli tasan tunti, pohjalla olimme noin 30 minuuttia. Kävimme katsomassa varapotkurin ja -ruorin perästä, sekä mittaamassa tavoilleni uskollisena pohjan syvyyden hylkykorttia varten (44,2 metriä). Paluumatkalla kiersimme hiukan komentosiltaa ennen nousun aloittamista. Näkyvyys oli Eirallakin hyvä, tosin pinnemmassa (nollasta noin 13 metriin) näkyvyys oli surkea. Aivan perässä vedessä kellui hiutaletta, joka haittasi näkyvyyttä, mutta varsinkin komentosillalla oli loistonäkkärit.

Keulakuvahylylläkin viihdyttiin melko pitkään, kokonaisajaksi tuli reilut 50 minuuttia. Tämä oli ensimmäinen sukellus tuolla kuuluisalla hylyllä ja ihan kivahan tuollakin oli käydä. Näkyvyys oli alkuun hyvä, mutta saksipotkuja käyttävät sukeltajat saivat aikaan melkoisen silttimyrskyn... Itse hylkyhän on hyvin muodossaan, mastot puuttuvat ja kansi on osin romahtanut. Peräsin oli tallella, samoin perässä oli jonkinlainen ruosteinen metallitonkka tai -putki. Kannen alla oli tilaa sukeltaa laiva päästä päähän, tosin ei siellä runkopalkkien ja mudan lisäksi juuri muuta ollutkaan. Kiva ja suht' helppo kohde kuitenkin.

Schillerin sukellus jäi niin lyhyeksi, etten sitä ala käymään sen tarkemmin läpi. Kohde on kuitenkin pahoin hajonnut puualus, joka on levinnyt melko laajalle alueelle. Minimisyvyys on noin 4 metriä, maksimi lienee jossain 25 metrin tietämillä. Joskus tuollakin täytyy tehdä uusi visiitti.

Kokonaisuutena Orbiitin reissu toimi taas erinomaisesti, niin seura kuin ruokakin oli hyvää. Kohteet olivat hienoja, vaikka niitäkin jouduttiin vaihtamaan säätilanteen takia. Pieniä kalustotappiotakin tuli, mutta sitä vartenhan vakuutukset ovat. Hangon suunnalla olisi kiva viettää toinenkin viikonloppu sukelluksen merkeissä, saas nähdä saako sellaista reissua aikaiseksi.

Ai niin, DST:n happipesu onnistui hyvin ja alentaja toimi moitteettomasti jokaisella sukelluksella.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Taas kuolemaan johtanut sukellusonnettomuus.

Kotimatkalla Hangosta sain tiedon, että japanilainen mies oli kuollut Lammilla sukellusonnettomuudessa. Tällä kertaa uhriin ei ollut minkäänlaisia kontakteja, mutta sukellusreissun päätteeksi tällainen uutinen laittaa aina ajattelemaan tapahtunutta hiukan eri valossa: miksi näitä kuolemaan johtaneita onnettomuuksia sattuu ja kuinka näiltä vältyttäisiin... Paras (tai ainakin yksi parhaista) keinohan on hankkia riittävä koulutus tekemilleen sukelluksille ja sukeltaa sen koulutuksen rajoissa. Omaa mukavuusrajaakaan ei kannata ylittää turhan paljon, ja se rajahan on jokaisella erilainen. Oma terveys, hengestä puhumattakaan, on kuitenkin asia jolla ei kannata leikkiä. Toisaalta on muistettava, että sukeltamiseen liittyy aina oma riskinsä, kun ihminen menee paikkaan, jossa elämä ilman erikoisvarusteita ei ole mahdollista. Laiteviat, sairaskohtaukset jne... Toivottavasti tällaiset uutiset loppuivat jo tältä vuodelta!

Joskohan huomenna saisi naputeltua jotain iloisempaa tarinaa Orbiitin reissusta, jolla tuli käytyä mm. Ladogan hylyllä. Muutaman pinnan päällisen kuvan laitoinkin tuonne Picasaan.

perjantai 15. heinäkuuta 2011

DST:n happipesu, osa 2 (kokoaminen ja säätö)

Kun osat oli kylvetetty kunnolla ultraäänipesurissa kuivasin ne noin 50 asteen lämmössä. Sen jälkeen kasasin alentajan huoltomanuaalin ohjeiden mukaan. Käytin kertakäyttöhanskoja välttääkseni sormista irtoavan rasvan päätymistä ei toivottuihin paikkoihin, sekä messinkistä piikkiä uusien o-renkaiden asentamisessa, jos sellaiseen oli tarvetta. Messinki pehmeänä metallina ei naarmuta alentajan osia, teräksestä valmistettuja hammaslääkäreiden koukkuja tms ei kannata tässä työssä käyttää. Osat menivät paikoilleen helposti ja järjestyskin oli looginen.

Kun alentaja oli kasassa lähes kokonaan, oli vuorossa välipaineen säätö. Apeksin manuaali kertoi sopivan välipaineen olevan 9-10 bar, ja säädin välipaineen hiukan vajaaseen kymmeneen baariin, pakkosyötöllä paine pysyi hiukan yli 9 barin. Saa nähdä joutuuko tuota vielä säätämään laivalla. Lopuksi vielä viimeiset palaset kiinni ja alentaja oli taas toimintakykyinen. Yön paineistettuna olon jälkeenkin (pulloventtiili kiinni) alentaja oli pitänyt kaasut sisällään, joten hyvältä näyttää tiiviydenkin osalta.

Aikaa alentajan huoltoon kannattaa varata reilusti, ettei tarvitse hutiloida kiireessä. Toimenpiteenä huolto ei ole mikään Amerikan temppu, mutta kyllä tuossa pitää tietää mitä tekee. Koulutusta huoltoon on tarjolla, itse harjoittelin happihuollon tekemisen NAUI:n mixed gas blender & O2 service technician -kurssilla, myös muilla koulutusorganisaatioilla on vastaavia kursseja. Taloudellista hyötyä itse huoltamalla ei välttämättä saa, riippuu kuinka usein ja kuinka monelle alentajalle huoltoja tekee. Luonnollisesti useamman alentajan huoltojen tekeminen on kannattavampaa kun sen itse tekee. Joka tapauksessa huoltamalla alentajansa itse on mahdollisuus tutustua sen sielunelämään ja tällä tavoin kasvattaa tietämystään omista varusteistaan.

torstai 14. heinäkuuta 2011

DST:n happipesu, osa 1 (purku ja pesu)

Tänään koitti hetki, joka on odottanut tuloaan jo huhtikuisesta Norjan reissusta lähtien, eli dekokannun alentajan huolto. Apeksin pinnassa oli vielä kuivunutta suolaa Atlantin vesiltä, mutta siitä ei ole kuin kosmeettista haittaa. Ei muuta kuin huoltovehkeet smirnaan ja alentaja palasiksi!
Potilas tutkimuspöydällä: Apeks DST + XTX50


Ykkösvaiheen huoltosarja sisältää kaikki vaihdettavat osat.


Koska edellisestä (ja ainoasta) huoltokerrasta oli kulunut jo kohtuullisen kauan aikaa, varmistin huoltomanuaalista jokaisen työvaiheen ennen sen suorittamista. Alentaja purkaantui palasiksi nopeasti ja heitin kaikki o-renkaat ja vaihdettavat osat suoraan roskiskippoon sekaantumisvaaran välttämiseksi. Tuossa vielä DST purettuna:

Normaalien "sukellustyökalujen" (kiinto- ja kuusioavaimet) lisäksi käytin purkamisessa haka-avainta, letkulähtöön ruuvattavaa alentajan pidikettä (holding bar) sekä messinkistä piikkiä o-renkaiden irrottamiseen. Pidike oli kiinni pienessä ruuvipenkissä, ja yhdistelmä kyllä helpotti toimia vääntöä vaativissa kohdissa.

Kokoamisvaiheessa tarvitaan lisäksi välipainemittaria ja erityistä happirasvaa. Normaalit rasvathan pidetään puhtaasta hapesta kaukana, happipesun tarkoitus on juuri poistaa mm. nuo rasvat! Itse pesun suoritin ultraäänipesurilla, pesuaineena käytin Spectacaren pesuainetiivistettä, koska Riihimäeltä appelsiiniöljytiivisteen löytäminen ei onnistunut. Talo-tarvike kyllä myy sitä, mutta näytti saavan vain nettikaupasta. Huoltotarvikkeita ja litkuja voi kysellä esimerkiksi Sukellusluolasta ja Scubamafialta.

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Merkillinen pintapoiju

Olen joskus ennenkin nähnyt myynnissä kaksivärisen pintapoijun, taisi olla Scubastoressa. Nyt myös Sukelluskeskus näyttää myyvän moista luonnonoikkua. Ai mikä tuossa sitten on niin outoa? No väritys tietenkin! Oranssi poiju tarkoittaa, että kaikki on kunnossa ja keltainen puolestaan markkeeraa jonkinlaista ongelmaa. Keltaisen poijun ilmestymisen aloittaa (ainakin pitäisi aloittaa) pintaorganisaatiossa toimenpiteet pulaan joutuneiden pelastamiseksi. Onko kelta-oranssin poijun signaali, että meillä on asiat suht' hyvin, vähän on ongelmia mutta ehkä selvitään? Vai tarkoittaako se, ettei sukeltaja itsekään tiedä miten menee? Tuollaisen kaksivärisen poijun kaksivärisyyden erottaminen vedessä vähänkin kauempaa voi olla... sanoisinko haasteellista. Jos pelkkä keltainen puoli on näkyvissä, ei pelastustoimien aloittamista voi oikein jättää myöhemmällekään periaatteella "katsotaan nyt onko se sellainen kaksivärinen poiju..."

Poijusta jää vaikutelma, että on haluttu taas tehdä hyvin myyvä (kirkasvärinen) tuote, jonka käyttöarvo on lähellä nollaa. Näitäkin esimerkkejä on useita, mm. takkiliiveissä ja valmiissa "deluxe-hihnastoissa" on turhia D-lenkkejä mitä omituisimmissa paikoissa, sekä taskuja joiden käyttö on hankalaa ellei peräti mahdotonta. Onhan se toisaalta ymmärrettävää kun bisnestä tehdään, samahan se on vähän joka asiassa. Ei sitä silti tarvitse hyväksyä!

lauantai 9. heinäkuuta 2011

Vaihteeksi Porkkalaan...

Sunnuntaina olis taas tarkoitus lähteä Porkkalaan sukeltamaan. Pieni porukka on jo kasattu, harmi kun ei ole seuran iso kumppari käytössä. Pitää lähteä pienemmällä venholla liikkeelle, kun isomman saumat oli taas ratkenneet. Nyt Valiant on liimattavana, toivottavasti tällä kertaa vene kestäisi edes yhden avovesikauden kasassa. Kovin mairittelevaa kuvaa tuon Valiantin liimauksista ei ole muodostunut, tiedä sitten onko meille sattunut joku maanantaikappale.

Tekisi mieli päästä taas vähän syvemmillekin kohteille välillä, nyt kun on tullut sukellettua syvyysalueella 10-25 metriä. Onneksi viikon kuluttua helpottaa, kun Orbiit lähtee Hangosta kohti uusia seikkailuita. Sitä ennen pitäisi ostaa välipainemittari, huoltosarja Apeksiin ja appelsiiniöljytiivistettä, että pääsisi huoltohommiin.

torstai 7. heinäkuuta 2011

Lähtisikö vai ei...?

Meinasin, että olisi voinut lähteä sukeltamaan Deeptechiltä lauantaina, mutta paikat meni niin nopeasti että jäin nuolemaan näppejäni. Kohteena olisi ollut Edmund sekä mahdollisesti parkkilaiva Sarah Botsford. Parempi onni ensi kerralla, olisi meinaan kiva käydä tuoltakin alukselta sukeltamassa.

Vaikka Porkkalassa onkin kohteita niin sanotusti pilvin pimein, olisi kiva lähteä vaihteeksi katsomaan paikkoja Hangonkin suuntaan. Tietysti Orbiitilla menen sinne päin ensi viikon viikonloppuna, mutta ihan niitä veneellä käytäviä rantakohteitakin. Jos sinne saisi värkättyä vielä jonkun viikonloppureissun, onhan tässä kesää jäljellä.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Edmundilla

Perjantai-iltana käytiin tosiaankin Markon kanssa tekemässä yksi sukellus Edmundilla. Tuuli puhalteli kevyesti idästä, joka ei ole se parhain suunta sukellettaessa tuolla kohteella. Ankkuroinnissa olikin hiukan ongelmia, kun ankkuri ei alkuun meinannut pitää millään.

Kohteen päällä tiputimme tekemäni poijun, joka koostui hylkyshotista (eli painosta) naruineen, kahdesta muovikanisterista (punainen ja valkoinen) ja kaikuheijastimesta. Kaikuheijastin koostuu pätkästä narua, kahdesta kohosta ja kolmesta rutistellusta juomatölkistä. Häksättimen ideana on, että kiinnitettynä poijun painoon kohot vetävät tölkit irti pohjasta, jolloin hylkyshotti näkyy viistokaiulla ja sen paikka haluttuun kohteeseen voidaan tarkistaa. Pinnalla kelluvassa poijussa punainen ja valkoinen muodostavat vahvan kontrastin, jonka pitäisi erottua paremmin kuin yksivärinen poiju. Nämäkin niksit sain muuten Koivusaaren hylkykurssilta, ja osoittautuivat käytännössä varsin toimiviksi... Poijupainon paikan sai tarkisteltua hyvin ja sukellus osoitti, että shotti olikin tippunut aivan keulan viereen.

Vieressä vielä kuva pohjaan menevästä kokonaisuudesta. Kuvausteknisistä syistä jouduin käyttämään pientä liimauspuristinta kuvaamaan kohojen aiheuttamaa nostetta, en jaksanut sitä editoida poiskaan. Tuskinpa haittaa laitoksen toiminnan hahmottamista.

No niin, sitten siihen varsinaiseen sukellukseen! Näkyvyys oli aika huono, näistä kolmesta kerrasta selkeästi huonoin. Pinnan tuntumassa näkyvyys oli aivan surkea, piti olla todella lähellä poijuköyttä, ettei sitä hukannut. Onneksi pohjalla tilanne parani jonkin verran. Viime kerralla perästä löytämäni posliininen tai savinen iso pullo näytti kadonneen, on se kumma kun niinkin ruma astia on pitänyt varastaa sieltä! Hylyssä se olisi ollut paljon hienompi. On tietysti olemassa sekin mahdollisuus, etten huonon näkyvyyden takia vain huomannut sitä. Keulassa kävin katsomassa ankkureiden sijainnit, niiden tarkat paikat kun olivat ensimmäiseltä sukellukselta jääneet hiukan hataralle. Lisäksi löysin keulasta kannen alta isohkon plokin, saa nähdä kuinka kauan se saa siellä olla ennen kuin joku nostaa sen.

Tein tuossa aiemmin luonnospiirroksen hylystä, jonka mukaan sitten vähän valkkasin mitä haluaisin käydä tarkistamassa. Hylyllä ollut huono näkyväisyys kuitenkin vähensi intoa dokumentoinnin kunnolliseen paranteluun, mutta onneksi sentään jotain sain muistiinkin. Jos joka sukelluksella saisi jotain lisäystä, niin siitä se kunnollinen kuva alkaa pikku hiljaa hahmottumaan. Onneksi on siis hyvä syy käydä sukeltamassa Edmundilla edelleenkin. :)

lauantai 2. heinäkuuta 2011

Porkkalan sukellusonnettomuus

Kaunis kesäpäivä sai synkeän sävyn, kun luin uutisen Porkkalassa tapahtuneesta sukellusonnettomuudesta, jossa menehtyi yksi sukeltaja. Erityisen vakavaksi veti se, että eilen illalla kävin Edmundin-sukelluksen jälkeen katselemassa keittokatoksen rantaa ja jututin siellä ollutta sukellusporukkaa. He kertoivat mm. jäävänsä yöksi ja sukeltavansa seuraavana päivänä luotsiasemalla. Tietysti luotsiasema on aika suosittu kohde ja sukeltajia tulee ja menee ihan omaan tahtiinsa, mutta silti sitä jää miettimään, oliko kuollut joku tuosta porukasta.

Onneksi tällaisia uutisia tulee harvoin, mutta yksikin on liikaa. Näissä asioissa nollatoleranssi on paikallaan!

Kohde-esittely: Tynnyrihylky

Tynnyrihylky oli edellisellä kerralla (12.6.) poijutettu, mutta tällä kertaa poiju oli poissa. Onneksi kännykässäni oli Markon plotterista otettu kuva, jossa nuo koordinaatit näkyivät. Ennen kuin muistin tuon kännykkäkuvan, niin yritimme etsiä hylkyä viistokaiulla. Itse asiassa heti kun laitoin viistokaiun näyttöön, piirtyi ruudulle mahdollinen hylky. Merkkasin reittipisteen plotterille ja jatkoimme risteilyä alueella, koska en uskonut noin hyvän tuurin olevan edes mahdollista. Kun sitten syötimme koordinaatit koneeseen, oli kyseinen piste käytännössä aivan tuon viistokaiulla napatun pisteen vieressä. Museoviraston rekisteriportaalin antamat koordinaatit ovat siis virheelliset ja niihin ei siis pidä luottaa. Oikeat koordinaatit ovat N59 57,473' E24 22,285' (WGS-84). Yritin antaa palautetta tuon portaalin kautta, mutta lähetä-nappulan painaminen ei tuottanut mitään näkyvää tulosta...

Itse hylky on todellakin hautautunut mutaan lähes kokonaan, niin kuin Hylyt.netin antamissa tiedoissa oli luvattukin. Kylkikaaret törröttävät pohjasta niin, että laivan muoto kyllä hahmottuu auttavasti. Keula- ja perästeevit nousevat ylös noin 17 metriin. Pohjan syvyys on perässä noin 21 metriä, keulassa hiukan matalampi. Sekä keulaan että perään on tarttunut verkkoja. Perästä löytyy myös todennäköinen pumpun putki, joka on kaatunut viistosti eteen vasemmalle. Pohjamudasta nousee paikkapaikoin näkyviin tynnyreiden lautojen päitä ja keulassa vasemmalla puolen on puolikas tynnyrin kannesta. Myös muutamia polvia oli havaittavissa.

Hylyllä olleella huonolla näkyvyydellä puoli tuntia riitti pohja-ajaksi hyvin, paremmalla näkyvyydellä aikaa olisi voinut käyttää vielä hiukan lisää. Tynnyrihylky vaatii sukeltajalta jonkinlaista tuntemusta vanhoista puulaivoista, jotta hylkyä voisi pitää mielenkiintoisena. Porkkalassa kun on niin paljon kohteita, ettei muiden hylkyjen puutteessa tarvitse tyytyä tähän, jos vanhat puukasat eivät kiinnosta. Itse aion tuolla käydä sukeltamassa kyllä toistekin.

Pinnan alla Porkkalassa

Torstaina käytiin porukalla sukeltamassa Tynnyrihylyllä ja perjantaina Markon kanssa kahdestaan Edmundilla. Molemmilla näkyvyydet olivat aika huonot, mutta kumpanakin päivänä keli suosi taas. Aiemmin Kalkkihylkyä eli Alkoa etsiessä Tynnyrihylky oli poijutettu, mutta nyt poijua ei ollut. Onneksi puhelimesta löytyi Tynnyrihylyn koordinaatit, joten saatiin hylky paikannettua. Edmundillakaan ei ollut poijua, mutta sinne onkin aina menty ihan koordinaattien mukaan. Naputtelin muuten seuran plotteriin koordinaatit Tynnyrihylylle, Edmundille ja Sonjalle.

Ennen kotiinlähtöä kävin vielä katsomassa keittokatoksen maisemia näin kesäaikaan.

Kello on nyt sen verran paljon, että jätän tarkemman reissukertomuksen tekemisen päiväsaikaan. Molemmat reissut onnistuivat joka tapauksessa hyvin, joten valitusvirsiä ei ole tulossa, jotain pientä jäi kyllä hampaankoloon. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin.