tiistai 9. joulukuuta 2014

Uimahalli + tukkoinen nenä

Kävin eilen pitkästä aikaa hallilla uimassa (2 km rintauintia) ja yllätys yllätys, nenä meni tukkoon jo samana iltana. Tänään nokka on ollut vielä pahemmin tukossa, välillä ei ilma kulje nenän kautta ollenkaan. Itse asiassa osasin odottaakin tämmöistä, sillä sama homma on käynyt ennenkin, siinä yksi syy miksi tuo uinti ei ole oikein ollut aktiiviharrasteiden listalla.

Mitään käsitystä tukkoisuuden syystä minulla ei ole. Rintauintini ei ole ihan tyylipuhdasta, kun menen maskin ja snorkkelin kanssa, mutta vettäkään ei sitten klyyvariin kovinkaan kummoisesti mene.Onko sinulla ideaa mistä uimahallikäynnin jälkeinen tukkoisuus voi johtua? Tai vielä parempaa, kuinka siitä voisi päästä eroon? Tänään otin jopa Duactinkin, vaikka en ollut edes menossa dyykkaamaan...

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Königin Luise & hylkypuisto

Märän kiven sijaan pääsin katsomaan vaihteeksi hylkyjä käydessäni Königin Luisella ja hylkypuistossa syyskuun loppupuolella. Molemmissa olin käynyt aiemminkin, kerran kumpaisessakin paikassa. GA:lla käynnistä olikin kerennyt vierähtämään jo reilut 8 vuotta.

Keli oli hyvä, matkalla Königin Luiselle oli jonkin verran vastaista maininkia, mutta terävää aaltoa ei onneksi ollut. Aurinko paistaa killitti ja veneessä oli mukavan lämmintä. Perille päästyämme totesimme, että Könäri oli kaiken lisäksi poijutettukin! Homma siis helpottui tuntuvasti, joten pian päästiinkin jo sukellustouhuihin. Pintavesi noin kuuteen metriin asti oli lämmintä ja tietenkin sakeaa. Pari meduusaakin huomasin, ja nytkin nämä kotimaiset hyytelökummitukset saivat hyvälle tuulelle. Kuuden metrin alapuolella vesi kirkastui ja sekä pysty-, että vaakanäkyvyyttä oli metritolkulla. Ilman muuta kiintopistettä kuin alapuolella oleva pari ja edessä oleva köysi on vaikea sanoa tarkempaa, mutta kirkasta siellä oli! Hykertelin jo mielessäni kuinka upeaa olisi tutkia hylkyä näissä olosuhteissa, kunnes noin 35 metrin kohdalla näkyvyys kutistui tuollaiseksi tutuksi "käsivarren mitaksi".

Poijuköysi loppui noin 44 metrin syvyydellä jonnekin laivan keulaan oikealle puolelle. Alkuun en tietenkään tiennyt poijuköyden sijaintia hylyllä ja pieni kierros ei paljoa tuonut asiaan muutosta. Trooliverkkoa näkyi, sekä eri kulmissa meneviä ruosteisia metallipintoja. Koska näkkärit olivat noin surkeat, halusin pysyä nousuköyden sijainnista selvillä, joten johdattelin sukelluksen melko pian takaisin nousuköyden lähettyville. Siitä painuimme laivan oikeaa kylkeä alas, jossa olikin onneksi kirkkaampaa vettä. Täällä rungon muoto paljasti, että olimme melko lailla keulassa. Pohjan tuntumassa uimme aivan keulaan, josta nousimme taas sakkaan laivan vasemmalle puolen. Siellä satuimme onnekkaasti keulassa olevalle vaakunalle, jota en muistanut ollenkaan. Vaakunan yläpuolelta nousimme keulakannelle ja uimme ankkuripelin ylitse minun etsiskellessä keulan tykkiä. Onneksi tykki löytyi, sillä nähtävyydet jäivät vaakunaan, ankkuripeliin ja tykkiin.

Tykiltä suuntasin kohti nousuköyttä, jonka löytymistä helpotti suunnattomasti alas tulevien sukeltajien valot, vaikka eivät nekään kovin kaukaa näkyneet. Ennen nousua laitoin vielä kelan kiinni poijuköyteen ja kävimme tekemässä pari pientä päämäärätöntä lenkkiä. Nousu sujui ilman kommelluksia ja vesi oli lämmintä. Sukellusaikaa tuli tasan 70 minuuttia.

Pinnalla keli oli tyyntynyt, mitä nyt keikuimme välillä kaukaa ohittavien Tallinnan lauttojen aikaansaamissa aalloissa. Kun viimeinen pari oli päässyt veneeseen, niin suuntasimme kohti hylkypuistoa. Kuten jo aiemmin mainitsin, edelliskerrasta oli kulunut reilut 8 vuotta. Tuolloin sukelsin sinkkupullon ja märkäpuvun kanssa. Pullo löytyy vieläkin, puvun myin jo vuosia sitten. Edelliskerralla hylystä jäi melko hatara käsitys, koska näkkärit olivat aika huonot ja lamppunakin oli UK:n pattereilla toimiva "tunnelmavalo". Nyt vesi oli upean kirkasta ja luonnonvaloakin tuli ihan riittämiin.

Sukelsimme hylyllä menevän opastetun kierroksen melkoista haipakkaa, sillä ykkösellä oli reissussa ainoastaan yhdet tuplat ja suurin osa niiden sisältämästä kaasusta oli kulunut Könärillä. Nousimme kiinnityspoijua ylös ja tottahan minun piti rapsutella kettinkiä matkan varrella nähdäkseni onko lenkeissä syöpymiä. Kuudessa metrissä pienen pieni simpukka kosti tunkeiluni ja leikkasi kuivahanskan peukalonjuuresta auki. Onneksi ei ollut dekoja, joten käsi pysyi lähes tulkoon kuivana, kun pintaan asti jaksoi puristaa kättä nyrkissä.

Pinnalla totesin arvioni reissusta menneen ihan päälaelleen: Königin Luise oli pettymys ja GA puolestaan iloinen yllätys. Vähän harmitti kun hylkypuistossa jäi dyykki niin lyhyeksi, mutta sellaistahan se välillä on. Näin joulukuussa voi jo todeta, että GA:n sukellus jäi tämän vuoden viimeiseksi venesukellukseksi merellä, ainakin päätös oli näkkäreidensä puolesta onnistunut.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Kansallisarkistossa

Viime kertainen sukellukseni Haveriin jätti jälkeensä halun tutustua kaivokseen entistä paremmin. Mielessä kummitteli kuva Haverin kaivoskartasta, joka olisi kasattu seinälle samaan tapaan kuin Ojamollakin. Ja koska kyseessä on ollut noinkin iso kaivos, niin varmasti siitä on tehty kartatkin. Ja jos kartat on tehty, niin ne löytyvät tietysti Arkistolaitoksesta.

Koska en edelleenkään ole oikein sinut arkistojen etsimisen kanssa, jouduin vilkaisemaan joskus kirjoittamaani artikkelia Ojamon kaivoskartoista saadakseni pikaisesti palautettua mieleen kuinka homma toimi. Astia-palvelusta löytyi Haverista kaksi kaivoskarttaa "Karta över Haveri gruva belägen inom Viljakkala socken..." ja "Karta över Haveri gruva, Oy Vuoksenniska Ab."

Tilatakseni aineistoa minun piti rekisteröityä palveluun ja tunnistautuminen sitä varten hoidettiin pankkitunnuksilla. Sen jälkeen piti rekisteröitymislomakkeeseen täyttää vähän lisätietoja (osoitetta, puhelinnumeroa yms.) ja valita salasana. Salasanan tulee sisältää vähintään 8 merkkiä, se ei saa löytyä sanakirjasta ja siinä tulee sekä isoja ja pieniä kirjaimia. Numeroitakin saatettiin vaatia, en nyt muista varmaksi. Joka tapauksessa valitsemani salasanani täytti ehdot helposti, mutta itsepäisesti Astian ketkale ilmoitti salasanani olevan liian yksinkertaisen. Lopulta, yritettyäni useita eri salasanoja,  taivuin tappiooni ja lähestyin Arkistolaitosta palautelomakkeella ilmoittaen ongelmasta,  toimimattomista linkeistä ja tiedustellen onnistuuko aineiston tilaus kyseisellä lomakkeella. Seuraavana päivänä sain vastauksen viestiini, ja homma oli sitä myöten kunnossa.

Kansallisarkistossa kysyin neuvonnasta toimintaohjeita ja lähdin kohti tutkijasalia. Siellä olevassa asiakirjalaatikossa odotti yksi iso paperiin kääritty nippu karttoja sekä yksi ISO mustiin nahkakansiin järjestelty karttakokoelma.Siirryin saaliini kanssa vapaaseen pöytään ja aloin ensin katselemaan kirjaa. Kartat olivat 40-luvulta, käsin tehtyjä, mutta eivät sellaisia mitä etsin. Paperiin kääritty nippu paljastui läpinäkyviksi kartoiksi 60-luvulta ja sieltähän löytyikin jo paljon mielenkiintoisempia läystäkkeitä! Valkkasin mieleiseni ja menin tiedustelemaan kopiointimahdollisuuksia. Toimistossa sain kuulla, että kopiot otetaan yleensä vasta klo 15 jälkeen, mutta vähän aikaa juteltuani toimiston rouva sanoi tekevänsä poikkeuksen ja sain kopiot saman tien mukaani. Näin jälkiviisaana minun olisi kannattanut ottaa skannaukset muistitikulle ja teetättää kuvat jossain liikkeessä, josta olisin saanut ne originaalien kokoisina. Nyt kartat on skaalattu A3-kokoon, jolloin mittakaava ei tietenkään enää pidä paikkaansa.

Oikopolkuna kaivoskarttojen etsimiseen:
Kaikki kaivoskartat löytää Astia-verkkopalvelusta klikkaamalla ensin "aineiston haku ja tilaaminen" ja avautuvalta hakusivulta hakunappulan vierestä löytyvää "Lisää hakuvaihtoehtoja". "Aineiston sarja"-hakukenttään kirjoitetaan "kaivoskartat" ja haluttaessa voi kohtaan "Arkistonmuodostaja johon haku kohdistuu" laittaa "Kauppa- ja teollisuusministeriö". Liukusäätimestä voi rajata vuosia johon haku kohdistuu.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Haverissa käymässä

Viikonlopun aikana tuli käytyä taas Haverissa, jossa oli parikin tapahtumaa yhtä aikaa. Keli oli alkusyksyisen hieno, aurinko paistoi eikä ollut liian kuuma. Montun reunalta katsoessa vesi oli kirkasta, mikä sai tietenkin epäilemään sakan painuneen vaan alemmaksi. Kolmen metrin syvyydessä olevat kolikot erotti vaivatta pinnalta, rappusten vierestä katsottaessa.
Vesi oli kirkasta, mutta kuvaaja ei onnistunut sitä ikuistamaan...

Sukeltaessa vesi ei vaikuttanut enää niin kirkkaalta. Haverissa monesti esiintyvä tiukka sakkakerros puuttui, sillä partikkelia oli jo kuudesta metristä lähtien lisääntyen tasaisesti kohti pariakymppiä. Tikapuilla oli 20-35 metrin välillä huonoin näkkäri, sen alapuolella alkoi kirkastumaan. Tuo varsinainen sakkakerros on ollut monesti pahempikin, ainakin sukelluksen aikana jäi moinen fiilis. Voihan olla, että terävän rajan puuttuminenkin vaikutti asiaan. Tunneleissa, paikasta riippuen, olikin sitten kirkkaampaa. Tosin kyllä sitä sakkaa sinnekin jo painuu, mutta eiköhän se talveksi sitten selkene.

Sen verran mukavaa tuolla oli taas dyykata, että Predatoriin tuli sukellusaikaa hiukan reippaat 2½ tuntia. Aika paljonhan tuosta tuli vietettyä valitettavasti dekoillessa, mutta lusittavahan nekin on. Onneksi pintavesi oli vielä lämmintä, joten ei päässyt kylmä tulemaan. Syvyyksistä nousevien kuplien mukana tuli kylmää vettä, tällaiseen kohtaan kuudessa metrissä uidessa eron huomasi selvästi.
Sukellustoimintaa kaivoslammella.
Haverissa kuulema järjestetään sukelluspaikalle talkootkin tässä kuun lopulla. Itse meinasin mennä, mutta työvuoroja katsoessa sain heittää hyvästit moiselle: kolmesta seuraavasta viikonlopusta kaksi kuluu rattoisasti kiskoja kiillotellen. Saahan siitä tietysti pelimerkkejä harrastamiseenkin, joten ei pidä valittaa.

torstai 4. syyskuuta 2014

Pitkästä aikaa Melkulla

Kävin tänään Melkulla, pitkästä aikaa. En ole ihan varma oliko toinen vai kolmas kerta tänä vuonna, mutta ei noita kertoja ole tälle vuodelle millään kolmea enempää siunaantunut.

Minnan kanssa mentiin kivipakalle, käytiin katsomassa Selviytyjä-Jarkon Tonttua, tultiin takaisin kivipakalle ja käytiin jossain syvänteessä. Ahneena halusin käydä molempien opasnarujen päissä, se sovittiin kyllä jo pinnalla. Syvänteeseen johtava line oli oikeastaan koko dyykin parasta osuutta näkkärin hävitessä lähes nollaan ja kun dyykkaamiseen sai vähän meininkiä... ;) Parissa kympissä oikea korva alkoi taas kiukuttelemaan eikä meinannut tasata painetta alaspäin mennessä. Onneksi pääsin korvan kanssa yhteisymmärrykseen ja sukellus jatkui suunnitelmien mukaan.

Syvänteestä palattiin kivipakalle josta suunnattiin kuudessa metrissä olevalle lavalle. Siellä tsiigailtiin ahvenia, rapua ja muita vesieläviä, käytiin sukeltamassa vanteet läpi ja pikku hiljaa palattiin takaisin lähtöpaikkaan. Aikaa meni aika tarkkaan tunti, minuutin tai pari yli. Lämpötilat oli tuttua kerrostunutta Melkkua, eli pinnalla (0-8 m) lämpimämpää kuin ilma, ja syvyyksissä raikkaat 5 astetta.

Dyykin jälkeen käytiin grillailemassa, mikä oli taas kerran aika hienoa. :) Kuvia en vaivautunut ottamaan, kun Melkulta on ihan tuskassa pintakuvia ja iPhone ei taivu oikeasti pinnan alla kuvaamiseen. Alkusyksyinen Melkutin on kuitenkin kaunista katseltavaa niin pinnan alla kuin päälläkin!

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Nurkkien siivousta eli sukelluskamaa myyntiin

Niin siinä vaan on käynyt, että nurkkiin on päässyt kertymään ylimääräiseksi muuttunutta sukelluskampetta. Äsken laittelin myynti-ilmoituksia Snorkkeli.netiin, mutta laitetaanpa tännekin. Toimitustapa ja -kustannukset ovat neuvoteltavissa, postitse räpylät ja bottomtimer 10 eur / pkt, maksu etukäteen. Akku on vielä kysymysmerkki, mieluiten kaupat naamatusten... Ojamon suuntaan kamppeet kulkee satunnaisesti, samoin kuin Haveriin, Melkullekaan ei ole pitkä matka. Näihin kilkeet tulee ihan ilmaiseksi, kunhan aikataulut täsmää. Paras tapa tavoitella on s-posti: tuovinen.ville(at)gmail.com.

Räpylät Technisub Idea3 (40 €)
Elämää nähneet, mutta täysin ehjät ja toimivat avokantaräpylät. Mielestäni ei niin hyvät kuin Jetarit, mutta kyllä näilläkin on aika paljon sukellettu, eli ei ole huonotkaan.

Räpylät päältä.
Räpylän koko "regular", itsellä kuivapuvun saapas kokoa 42. Uskoisin sopivan pari numeroa isompaan saappaaseen. Kokeilumahdollisuus sopimuksen mukaan.


Räpylät pohjapuolelta.
Mukaan tulee varaosana kantaremmi jossa on kiinni 1 kpl kokonainen pikalukko (uros- ja naaraskappaleet) ja 1 kpl pikalukon remmin puoleinen osa. Vararemmi näkyy kuvissa.

Uwatec Bottomtimer 330m (50 €) MYYTY!

Uwatecin bottomtimer tarpeettomana. Toimii hyvin, oliskohan kolmisen vuotta sitten ostettu. Paristoahan ei näihin itse saa vaihdettua (tai onnistuuhan sekin jos paneutuu asiaan, ainkain internetin mukaan), kestoikä on kuitenkin muistaakseni yli 10 vuotta. Bottomtimerissa on bungeekiinnitys.


Kaikki segmentit toimii, kuva tältä päivältä (31.8.2014).
Naarmut näytössä eivät näy kun ruutu on märkä, mutta en viitsinyt alkaa kastelemaankaan. Lisäksi näin ei tule naarmut yllätyksenä...

Nämä kapineethan on tekniikkasukelluspuolella aika yleisesti käytössä olevia back up -koneita, semmoisessa käytössä oli itsellänikin.

Scubamafia Lion-akku 14,8V + laturi (85 €)
Näistäpä en tullut ottaneeksi kuvaa, mutta Scubamafian sivuilta löytyy vastaavat myynnistä. Näppärästi saa kuvan lisäksi myös tekniset tiedot tuolta... Eli akku ja laturi. Myynnissä oleva akku ei enää todellakaan ole parhaassa iskussaan, paloaikaa ei löydy enää kuin parisen tuntia LED6-lampulla. Melkein jätin laittamatta myyntiin kun on jo niin heikko, mutta kyllähän tuolla vielä pari virkistysdyykkiä tekee. Akun päällä olevan kutistemuovin raksin joskus pois ja korvasin myöhemmin mustalla teippauksella. Tästähän ei tietysti ole muuta kuin kosmeettista haittaa, joka jää kaiken lisäksi akkukanisteriin piiloon.

perjantai 29. elokuuta 2014

Autoremppaa ja kohdekarttaa

Sukelluskamppeita Transitin takatilaan nostellessa olin kiinnittänyt huomiota, kun lattia antoi hiukan myöten pyöräkoteloiden vieressä. Koska ongelma ei ollut akuutti, en kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota, kunnes joskus vilkaisin auton alle: ruostetta - ja paljon!

Parin viimeisen viikon viikonloput ovatkin nytten menneet sujuvasti sukellustukiauton remontissa, ja pinnan alle pääsystä ei ole ollut toivoa. Autoon piti hitsailla hiukan uutta peltiä, ja sitä varten piti verestää vanhoja hitsaustaitoja. Sainkin uudet palaset paikoilleen Kempin metalliliimalla, mutta jälki on sellaista, etten viitsinyt kuviakaan ottaa. Nyt on kuitenkin Transit taas valmiina uusia suke-seikkailuita varten!

Rauma Repola Diving Club on pyöräyttänyt kohdekartan kaikkien kotimaassa sukeltavien iloksi. Kartan "erikoisuutena" on mahdollisuus hakea kohteita myös syvyystiedon perusteella perinteisen sanahaun lisäksi. Valtaosa kohteista on Hylyt.netistä ja Museoviraston rekisteriportaalista, lisäksi joukossa on myös sukellusseurojen ilmoittamia kohteita. Omia kohteita voi, ja on suotavaakin ilmoittaa lisättäväksi kartalle. Ei muuta kuin tutkimaan!

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Kesäpäivitys

Heinäkuu jäi päivitysten osalta kokonaan väliin, mutta onneksi sukellukset ovat sujuneet kiivaammin. Viime päivityksen jälkeen olen käynyt sukeltamassa Etelä-Ranskassa ja tietysti Suomessa. Ranskan reissusta on tulossa jonkinlainen reissuraportti (noin puolet on jo kirjoitettu), kunhan tässä kelit vähän viilenee ja viitsii asettua taas pöytäkoneelle naputtelemaan.

Suomi-sukellukset ovat olleet aika kaivospainotteisia suuntautuen Ojamolle ja Haveriin. Länsirannikollakin tuli käytyä viime sunnuntaina, kun pistäydyimme pitkästä aikaa Wellamolla. Siitäkin saatan kirjoitella jatkossa jotain.

Pietarsaaressa aurinko paistoi ja aallokko ei kiusannut.
Seuraava dyykki odottelee jo Ojamolla; vielä reben alkutestailut ja sitten Hyvinkään kautta kaivoslampeen vilvoittelemaan... ;)


keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Märkien sukellusvarusteiden kuljetus autossa

Harrastuksena laitesukellus vaatii Suomen oloissa käytännössä autoa, jolla varustevuoret saa siirrettyä sukelluspaikoille ja ja taas takaisin kotiin, tallille tai missä kukakin kamppeitaan säilyttää. Märkien releiden kuljetus autossa tuo turhaa kosteusrasitusta auton sisätiloihin. Tässä muutama ratkaisu, jotka ovat yleisesti käytössä.

Aluspuku on toivottavasti kuiva myös sukelluksen jälkeen, joten sitä on turha kastella kotimatkallakaan. Itse olen päätynyt kuljettamaan aluspukua, kerrastoa, villasukkia ja -sormikkaita, lämpöliiviä sekä varakalsareita ja -sukkia Diveriten vedenpitävässä kantosäkissä, johon kuivapuku oli pakattu. Säkki itsessään ei ole kauhean lujaa tekoa, joten jos meinaa kuljettaa tavaroitaan moisella vaativammissa oloissa, tarjolla on myös kestävämpiäkin versioita esim. Varustelekassa.

Sukellusvarusteita Transitissa
Muoviset varustelaatikot sopivat hyvin märillekin varusteille, kuivasäkki taas pitää vaatteet kuivina. Takakulmassa näkyy kosteudenpoistaja.

Lattialle valuva vesi on melko helppo tapaus: mitä kauemmin varusteita malttaa valutella ennen lastaamista autoon, sen vähemmän niissä on tietysti autoon valuvaa vettä. Ja kun kamppeet pakkaa esim. muovilaatikoihin, niin lattia säilyy kuivana ja puvut ynnä muut puhtaina. Isot varustekassit ovat tietysti myös yksi vaihtoehto, mutta itse suosin laatikoita niiden saumattoman pohjan sekä kovan muovin tarjoaman lisäsuojan takia.

Varusteista ilmaan haihtuva kosteus onkin sitten inhottavampi juttu. Auton sisällä oleva kosteus huurruttaa ikkunat ja kylmään vuodenaikaan ikkunat ovat raappauskunnossa sisältäkin. Omassa autossani tavaratilan seinien ja katon vaneroinnit suorastaan helmeilivät kosteudesta alkutalven lauhoilla keleillä. Tuolloin mietin laittavani takatilaan ylimääräisen puhaltimen, jolla kostean ilman saisi puhallettua pihalle ja imettyä ohjaamon puolelta kuivempaa ilmaa tilalle. Onneksi kuitenkin ostin Biltemasta mainion ja edullisen kosteudenpoistajan.

Bilteman kosteudenpoistaja 36373
Bilteman kosteudenpoistaja avattuna.
Kosteudenpoistaja koostuu kaksiosaisesta purkista: vesitiiviistä pohjasta ja harvasta kannesta. Pohjaosassa on muutama tappi, joiden varaan laitetaan kosteutta imevä pussukka. Pussukan sisältö koostuu kalsiumkloridista, ainakin Bilteman käyttöturvallisuustiedotteiden mukaan. Kalsiumkloridipussukan ansiosta ilmassa oleva kosteus siirtyy näppärästi purkkiin, joka tietysti pitää välillä muistaa tyhjentää. Lisäpussukat näyttävät maksavan 7 euroa, jolla täyttöpusseja saa 3 kpl. "Aloituspakkaus" sisältää tuon kipposysteemin ja yhden pussukan, hintaa silläkin oli 7 euroa.

Sukellusvarusteitahan ei sitten lähtökohtaisesti kannata säilyttää autossa, ihan jo kuivumisen ja anastusherkkyydenkin takia. Omista säilytysratkaisuista tulossa juttua jossain vaiheessa...

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Pimeää touhua Kylmäkoskella

Taas on aikaa vierähtänyt viimeisestä päivityksestä, mutta onneksi pinnan alla on tullut vierailtua tiuhemmin. Reilu viikko sitten käytiin kaverin kanssa Kylmäkoskella sijaitsevalla Ruokolan louhoksella. Itselleni visiitti oli kohteelle ensimmäinen, parini oli siellä käynyt jo kerran aiemminkin. Ennakkotiedoissa oli, että vesi on pikimustaa ja syvyyttä on parhaillaan huhupuheiden mukaan peräti 60 metriä. Kaivos on ollut toiminnassa vuosina 1971 - 1974 ja siitä louhittiin kuparia ja nikkeliä.

Kylmäkosken louhos
Veteenmenopaikka.
Päivä oli edennyt jo iltaan, mutta matkalla tiemittarit kertoivat ilman lämpötilaksi +30 astetta. Autolla päästiin ihan kuopan viereen ja alkuun kävimme katsomassa paikkoja pinnalta käsin. Kurttuputkessa louhosta on kuvattu osuvasti kärpäslätkäksi, ja veteenmenopaikka on siis tuossa lätkän varren päässä. Siitä lähtee vanha ajoluiska, joten jonkin matkaa tuonne saa kahlata ennen kuin vettä on rintaan asti.

Kylmäkoski, Ruokola
Kaivoslampi. Etualalla näkyy kalliota pinnan alla.
 Lähdimme sukeltamaan ajoramppia pitkin ja pikkuhiljaa vettäkin alkoi löytymään. Näkkärit eivät olleetkaan niin surkeat kuin olin luullut, vaan oikeastaan ihan normaalit suomalaisjärveen sopivat. Luiskan päätyttyä  lähdimme kiertämään lampea vastapäivään noin kymmenessä metrissä. Kun vastaan tuli kunnollista kallioseinämää, kävimme kurkkaamassa missä kohden ollaan. Kun paikkatieto oli saatu, lähdettiin laskeutumaan syvyyksiin. Kantavana ajatuksena oli, että käydään katsomassa löytyykö mustan veden alapuolelta kirkkaampaa vettä

Kun Predatorin syvyysmittari näytti hiukan yli 11 metriä, saapui Pimeys (isolla alkukirjaimella, tarkoituksella). Ei mitään valon hidasta hiipumista, vaan ensin ne norminäkkärit ja sitten pilkkopimeää. Kun lampun valopää osoitti eteenpäin, ei mistään nähnyt onko valo päällä vai ei, mutta heti kun valopään käänsi 90 astetta sivuun valokeilan pystyi erottamaan. Puolimetriä sakkakerroksen rajan alapuolella pinnalta ei kajastanut yhtään valoa, vaikka pinnalla aurinko killitti lähes pilvettömältä taivaalta. Tarpeetonta sanoakaan, että tieto parin sijainnista hävisi tyystin, ja pikaisen looppiin huutelulla käydyn neuvottelun jälkeen päätettiin palata pintaan. Puoli metriä ylöspäin ja Pimeys vaihtui Valoon, ja lähes samantien huomasin kaverin loopista puhaltelemat kuplat parin metrin päässä.

Peruimme pintautumisen ja kiinnitin narukelan kallioseinämään ja painuimme uudestaan mustuuteen. Laskeuduin kalliorinnettä aika lailla pystyasennossa narua vetäen, silttaamisesta kun tuskin olisi väliä. Seinämä tuntui aika lohkareiselta, ja viidessätoista metrissä tuli tasainen pohja vastaan. Vähän siinä tein haparoivia tanssiaskelia etsien räpylöillä mahdollista jyrkännettä, mutta tasaista maata vaan oli tarjolla. Koska tuntui typerältä lähteä uimaan johonkin suuntaan kun mitään ei nähnyt, palasimme takaisin kymppiin ja irrotin kelan.

Jatkoimme lammen kiertämistä ja jossain vaiheessa huomasin jyrkähkössä rinteessä pötköttävän putken. Kävin tökkimässä sitä ja totesin kyseessä olevn jonkinlaisen kaatuneen kaidetolpan, jossa oleva paksu vaijeri lähti laskeutumaan Pimeyteen. Pikaisen "Mennäänkö? - Mennään." -keskustelun jälkeen lähdimme laskeutumaan turvautuen vaijerin tarjoamaan referenssiin. Tälläkään kertaa emme päässeet aiempaa syvemmälle, sillä vaijerin katkennut pää oli noin 15 metrissä. Vaijerin päässä tein tarkempia havaintoja mustasta nesteestä, jossa sukelsimme: itse asiassa vesi oli suht kirkasta, siinä vaan leijui pieniä mustia hiutaleita, jotka imivät valoa lähes mustien aukkojen tavoin. Predatorin näytön kykeni näkemään käsivarren mitan päästä, ja valon kanssa saattoi erottaa ruostuneen vaijerin ja sen takana olevn kallionkin, tosin hyvin pieneltä alalta ja lyhyen matkan päästä. Edelleenkään eteenpäin suunnattua valokeilaa ei nähnyt ollenkaan.

Palasimme sakkakerroksen yläpuolelle ja teimme kierroksen loppuun asti. Sukellukselle tuli mittaa hiukan reilut 100 minuuttia, maksimisyyvyden ollessa 16 metriä ja keskisyvyyden 9,17 metriä.

Kurttuputkessa olevassa keskustelussa todetaan mm. näkyvyyden parantuvan "vasta syvällä". Koska tuo louhos on sen verran lähellä, niin ehkä tuolla vielä kerran saattaisi lähteä käymään...

perjantai 9. toukokuuta 2014

Kiskon louhoksella

Eilen tein ensimmäisen visiittini Kiskon louhokselle, kun sattui sopiva arkivapaa kohdalle ja Teemu tuota kohdetta ehdotti. Entuudestaan tiesin paikasta sen verran, että siellä sukelletaan suht' paljon, vettä löytyy reilut 20 metriä ja kuoppa ei ole koolla pilattu.

Louhoksen reunalla puhalsi varsin syksyisen tuntuinen tuuli ja sen lisäksi satoikin. Onneksi oli lämpöinen ja kuiva auto missä saattoi vaihtaa sukellustamineisiin. Autolla pääsi muutaman metrin päähän vesirajasta, joten kamppeiden kantamista ei tarvitse murehtia. Veteen on ehkäpä helpointa mennä rantakalliolta loikkaamalla, sillä portaita kohteeseen ei ole rakennettu.

Kiskon louhos veteenmenopaikalta. Oikealla näkyvää putkea läytetään kuulema paloautojen vesisäiliöiden täyttöön.
Kallio tippui jyrkästi noin 17 metriin ja näkyväisyys oli melko hyvä. Itse asiassa olin yllättynytkin kuinka kirkasta vesi oli. Olimme sopineet pinnalla, että seuraan Teemua ihan turistina. Ensin teimme yhden kierroksen pohjaa seuraillen ja totesin hyvien näkkäreiden olevan kovin paikallisia. Pohjalla, siellä parinkympin hujakoilla oli perisuomalaisen sakkaista ja kaveria sai seurailla erityisen valppaasti. Kuopan toisessa päässä näkkärit paranivat jälleen ja päädyssä oleva louhikko oli oikein mukavan näköinen. Louhikon puoleiseen päähän oli pitänyt kantaa myös jotain rojuakin sukeltajien katseltavaksi, mieleen jäi hevosenkenkään kiinnitetty viestilappunen, puolikas haitari ja joku mallinuken pää.

Palattuamme ensimmäiseltä kierrokselta Teemu alkoi harjoittelemaan kelan käyttöä ja narun vetämistä. Mentiin suurin piirtein sama lenkki, välillä tieoffeja tehden. Kääntöpisteenä toimi tuo aiemmin mainittu pää, josta lähdimme kelailemaan takaisin alkupisteeseen. Saatuaan kelan paikoilleen Teemu alkoi raapustamaan rannesleittiin kysymystä, uitaisiinko vielä kerran kuoppa ympäri matalammassa. Sehän sopi minulle, joten kierrettiin vielä lenkki noin 16 metrissä.

Teemulla oli pulloissa ihan tavallista paikkaria ja aloittaessamme nousua noin 55 minuutin kohdalla oli Teemulla suoranousuaikaa jäljellä pari minuuttia, kun taas minulla kone näytti NDL:ksi 99 minuuttia. Diluenttia ja pukukaasuahan tuollaisella sukelluksella kuluu, kun profiiliin kuuluu nousua ja laskua, mutta sille nyt ei vaan voi mitään.

Reilun tunnin sukellus, reissuun meni aika lailla 6 tuntia. Kiskon louhos oli ihan kiva mesta käydä, mutta on tuo turhan kaukana omia "normisukelluksia" ajatellen. Mielestäni kyseinen louhos soveltuu erityisen hyvin myös aloitteleville sukeltajille helpon saavutettavuuden, juuri sopivan syvyyden ja pienen pinta-alansa takia. Tuolla jos eksyy, niin kotirantaan ei ole pitkä uintimatka mistään kohtaa lapmpea...

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Merikauden avaus

Viime lauantaina pääsin avaamaan merikauden omalta osaltani, pitkän odotuksen jälkeen. Kohteiksi valikoituivat jo entuudestaan tutut Sundsborg ja Juktenskobben, tukialuksena toimi Loitokarin komea alumiinivene. Suomenojalta päästiin lähtemään jo hyvissä ajoin mitä parhaimmassa kelissä.

Suomenojan venesatama
Kevätaamu Suomenojalla.
Veneen suunnittelussa on ajateltu erityisesti sukeltajia.
Sundsborgin poijuna toimiva keltainen kanisteri oli selvinnyt talvesta ja tukevaan poijuköyteen oli helppo kiinnittyä. Lähdimme Markon kanssa ensimmäisinä veteen, koska suunniteltu sukellusaikamme oli joukon pisin. Laskeutuminen sujui hyvin, sillä pääsin menemään ihan normaalia vauhtia kohti pimeyttä. Paineet tasaantuivat korvissa ilman ylimääräistä ponnistelua, kiitos Nasonexin ja Duactin...

Poijuköysi meni perään, joten luontevinta oli aloittaa tsekkaamalla perän vararuori ja peräsin. Tämän jälkeen lähdimme kiertämään laivan kantta vastapäivään ja kävimme keulassa katsomassa laivan varsinaiset patenttiankkurit sekä kannella olevan vara-ankkurin. Keulasta palasimme toista sivua kohti perää, jossa kävimme tutkimassa hiukan kannen alapuolista maisemaa. Koska aikaa oli vielä jäljellä, suoritimme myös toisen penetraation keskilaivaan. Täältä löytyi jonkinlainen metallinen, rengasmainen häkkyrä, jota arvelen jonkinlaiseksi lampunvarjostimeksi tai -telineeksi. Systeemiä oli koristeltukin jonkin verran, mutta jo näin vuorokauden kuluttua tarkemmat yksityiskohdat ovat haalistuneet mielestä. Luonnollisesti jätettiin tuo kapine paikoilleen myös muiden hämmästeltäväksi.

Pintautuminen sujui ilman mitään merkittävää, viimeinen pari ohitti meidät yhdeksän metrin paikkeilla matkallaan alas. Himpun verran meinasi tulla vilu paikoillaan ollessa, mutta sellaistahan se on näissä kylmissä vesissä sukeltaessa.

Sukellustukialus
AluDevil 27
Pinta-aikaa vietimme läheisessä saaressa, jossa kävimme syömässä eväät. Eväiden syönnin jälkeen etsin rantakalliolta suojaisan paikan johon tuuli ei puhaltanut ja vietin siestaa. Aika helposti siihen auringon ja Weezlen lämpöön olisi voinut vaikka nukahtaakin, mutta sukellusreissu jatkui pian kohti Juktenskobbenia.

Evästauolla.
Juktenskobbenillakin menimme Markon kanssa etujoukoiksi etsimään kohdetta. Olimme molemmat sukeltaneet hylyllä kerran, itse vuonna 2011. Mielikuvat eivät siis olleet ihan kristallinkirkkaat, mutta niin vain onnistuimme paikantamaan hylyn. Tuo olikin oikeastaan tämän sukelluksen ainoa valopilkkua, sillä muuten homma ei mennyt ihan putkeen.

Hiukan ennen oikean paikan löytymistä totesin pukukaasun loppuneen. Onneksi olimme jo melkein oikeassa syvyydessä, joten jonkin aikaa annoin puvun vaan kiristyä. Kun puutavaraa sitten löytyi, oli pakko suhauttaa bailout-pullosta hiukan kaasua pukuun. Vakuumipakatun elintarvikkeen olotila hälveni, mutta kaasussa oleva helium antoi muistutuksen erinomaisesta lämmönjohtokyvystään. Onneski tämä olisi lyhyempi sukellus, eikä helikkaa tarvitsisi enää lisätä pukuun.

Olimme pinnalla sopineet, että merkkaamme paikan poijulla, jonka sitten viimeinen pari tuo mukanaan. Kaivoin reisitaskusta 1,8 metrisen poijun, joka näkyy merelläkin mukavasti. Jotenkin poijun ampuminen tuntui hankalalta, lamppu oli olevinaan tiellä ja nostekin tuntui muuttuvan koko ajan (mikä oli vain psykologista). Levittelin kuitenkin poijun, tuhautin sinne hiukan kaasua bailoutista ja poijun oiettua kunnolla painoin letkusta vielä hiukan lisänostetta ja päästin poijun singahtamaan kohti pintaa. Naru juoksi nätisti spoolilta, kunnes takerteli hetkisen. Päästin spoolin irti ja nappasin sen kohta takaisin kun kangertelu oli ohi. Naru oli jo lähes lopussa, kun taas alkoi tahmimaan. Tällä kertaa spooli ei jäänytkään siihen käden mitan päähän vaan lähes kolmesta kympistä ammuttu poiju kohosi jo niin nopeasti, että spooli häipyi meren vihreään hämyyn. Markon kaivaessa oman poijunsa sadattelin luuppiini ja ehdotin, että käytetään kelaa, niin ei homma lähde lapasesta, sanan varsinaisessa merkityksessä. Tällä kertaa homma meni niin kuin oli suunniteltukin ja saatiin hylky merkittyä.

Lähdimme kiertämään hylkykenttää ja näimmekin yhden ankkurin. Hylyllähän on kolme ankkuria, mutta tällä kertaa muut jäivät näkemättä Markon peukuttaessa sukelluksen Inspon intoutuessa piipittämään erikoisen paljon. Etsin poijunarun ja lähdettiin nousemaan kohti pintaa. Pinnalla totesin muistelleeni hylyn sijainnin aivan väärin, mutta nythän tuokin paikka on taas päivitetty muistoihin.

Veneellä viimeinen pari lähti veteen ja minä seurailin hitaasti loittonevaa, ajelehtivaa poijuani. Kun kaikki olivat taas paatissa ja ankkuri oli nostettu, lähdimme poijujahtiin. Onneksi tuollainen suljettu poiju ei tyhjene pinnalla, joten sen kyllä erotti pitkän matkan päästä. Onneksi poiju saatiin veneeseen, joten ei tarvinnut lähteä hankkimaan uutta. Loppumatka kotisatamaan menikin joutuisasti myötätuulessa, joka oli noussut päivän aikana. Saapuessamme satamaan nosturit nostelivat veneitä vesille tasaiseen tahtiin. Näytti siltä, että moni veneilijäkin oli ajatellut avaavansa kauden samana päivänä.

Mainio retki hyvässä seurassa auringon paisteessa, tästä on hyvä jatkaa!

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Outo ongelma Predatorin lokissa

Muutama dyykki sittenkohtasin ongelman ladatessani Predatorilta uusia sukelluksia läppärille, nimittäin päivän kahdesta suoritetusta sukelluksesta ainoastaan ensimmäinen siirtyi lokisoftana käyttämääni Diving Logiin. Tähän asti Predatorin ja antiikkiläppärini välinen bluetooth-yhteys on pelannut hyvin, joten tarkastin Predatorin lokista kumpi sukellus oli siirtynyt. Lokistapa puuttuikin kokonaan jälkimmäinen sukellus, ei siis ihme ettei sitä oltu siirretty läppärillekään. Predator kuitenkin laski pinta-aikaa viimeisen sukelluksen lopusta ja alarivin kudossaturaatiograafikin näytti ihan fiksuja arvoja kuluneen pinta-ajan huomioon ottaen. Luonnollisesti itse sukelluksellakin kone oli toiminut moitteettomasti.

Vielä illan hämyisinä tunteina istahdin näppiksen ääreen ja kirjoitin vikakuvauksen sekä JJ-CCR ApS:n että Narked at 90:n (Shearwaterin EU service center) edustajille. Narkedilta vastattiin vajaan tunnin kuluessa ja JJ:ltäkin vastaus tuli heti aamusta: "ihan uusi ja outo vika, mailista lähetetty kopio Shearwaterille."

Pari päivää sitten kävin Ojamolla, jossa hiukan jännitti kuinka kone toimii. Hyvinhän se toimi ja sukelluskin näkyi jälkeenpäin lokissa. Predatorin lokinumeroinnissakin näkyy, että yksi sukellus on hävinnyt jonnekin. Tietääkseni käyttäjän toimenpitein ei Predatorista saa yksittäisiä sukelluksia poistettua, joten kyseessä ei oikein voi olla perinteinen VKA (eli vika käyttäjän aivoissa).

Onneksi Predator kuitenkin toimii hyvin ja kyseessä ei kuitenkaan ollut tuon vakavampi tapahtuma. Kuitenkin toimii hyvin muistutuksena siitä, että kaikki nämä sukelluskikottimetkin on loppujen lopuksi ihmisten tekemiä ja vikaantumisen ja / tai häiriöiden riski on aina olemassa.

torstai 3. huhtikuuta 2014

Huoltohommia

Arkivapailla on taas ollut aikaa puuhastella sukelluskamppeiden kanssa, joten nyt on taas bailout-pulloissa juuri huolletut Apeksin DST:t. Samalla kertaa vaihdoin muihinkin painemittareihin o-renkaita, kun välillä on tullut niistä pientä kuplavanaa sukelluksella. Ja kun huoltokitit olivat valmiiksi levällään työpöydällä, oli helppo samalla tsekata onko kaikkia tarvittavia o-renkaita varalla ja muutenkin tehdä listaa mahdollisista varaosatäydennyksistä.


Alentajien huollon kanssa samaan syssyyn meni pienen happipullon rigauksen uusiminen, nyt senkin saa klipattua alhaalta helposti kiinni JJ:n runkoon. Ennen alahakanen oli pienempi, sen kyllä sai runkoputkeen kiinni juuri ja juuri, mutta veden alla kuivahanskat kädessä on helpompi jos vaadittavat toleranssit eivät ole ihan niin tarkkoja. Rigauksessa aiemmin käyttämäni alunperin valkoinen lippunaru vaihtui samalla tyttäreni väritoiveen mukaisesti pinkiksi nelimilliseksi yleisköydeksi. Ainakin tuo on nyt helpompi tunnistaa kun on pulloja paljon rivissä... :)

Tilasin tässä taannoin mm. SAFT LS 14500 -litiumparistoja Akkulasta. Oli ensimmäinen kerta kun käytin kyseisen lafkan palveluja ja täytyy antaa kiitosta nopealle ja edulliselle toimitukselle. Paristot tulivat kirjeenä jo seuraavana päivänä ja toimituksesta maksoin huimat puolitoista euroa. Saftien hinta oli 3,90 euroa kappaleelta, valitettavasti CR-P2 -paristoja ei ollut vararastossa (4,95 eur / kpl). Jälkimmäisethän sopivat JJ-CCR:n lisäksi esim. Inspirationiin, joka on ymmärtääkseni paljon ahneempi paristoille.

Viimeisimmällä sukellusreissulle onnistuin saamaan reiän vasempaan hanskaan aivan sukelluksen loppupuolella. Vielä en ole ottanut vanhaa hanskaa irti, sillä päätin laittaa tilalle numeroa tai kahta pienemmät sormikkaat. Ongelma on, ettei perusmallin kumihanskoja ole yleensä kaupoissa kuin kokoa 11 tai XXL, kun sopiva koko olisi 9. Hanskan asennushan mansettirenkaaseen ei ole vaikeaa, siinä ei kovin pitkään nokka tuhise.

Muistakaahan sukeltaa turvallisesti!

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Predatorin firmware-päivitys

Päivitin eilen JJ-CCR:n kontrollerina toimivan Shearwater Predatorin firmwaren uusimpaan, eli versioon V56. Päivitys oli omalla kohdallani ensimmäinen, joten ajattelin kirjoitella jonkinlaista ohjeen tynkää jos joku sattuu miettimään kuinka päivitys hoidetaan.

Sain tiedon uusimmasta firmwaresta Facebookin JJ-CCR -ryhmästä, eli kaikkein virallisimmasta päästä tuo tietolähde ei ole. Virallisuuden sijaan FB-ryhmä tarjosi versiomuutostiedon lisäksi käyttäjien kommentteja siitä kuinka uusi firmware on toiminut. Luin kommentit huolella, koska itseäni ei kiinnosta olla betatestaajana ainakaan elämää ylläpitävien laitteiden kanssa.

Uusi firmware löytyi näppärästi Shearwaterin sivuilta, pitäisi löytyä myös JJ-CCR:n sivuiltakin. Latasin aes-tiedoston pöytäkoneelle ja siirsin saman tien muistitikulle. Sukelluskamat on tuolla tallin puolella, jossa on taloutemme tällä hetkellä ainoa Windows-tietsikka, kunnioitettavan 10 vuoden iän jo ohittanut miniläppäri. Firmwaren päivitys vaatii joko winkkaria tai Macin, joten miniläppäriin oli tyytyminen...Ennen päivityspuuhiin ryhtymistä luin vielä JJ:n manuaalista yksityiskohtaisen kuvauksen homman etenemisestä. Tässä pitää kyllä antaa täydet pisteet tuosta manuaalista, on se sen verran selkeä, helppolukuinen ja yksityiskohtainen. Lisäksi lukaisin myös Shearwaterin sivuilta löytyneen Release Notesin.

Tallissa siirsin tiedoston (Predator_V56.aes) läppärille ja avasin Shearwater Desktopin jolla päivitys hoidetaan. "Update firmware" löytyy samasta "Dive Computer" -pudotusvalikosta kuin lokin siirtämiseen käytettävä "Download Dive Log". Klikkasin siis sitä, etsin oikean tiedoston valmiiksi ja käynnistin Predatorin. Olin jo muuttanut edellisenä päivänä setpointiksi .19, eli happisolenoidi ei naksu turhan päiten ilman hapen osapaineen ollessa tuota suurempi. Sukellusloki oli siis ladattu Predatorista, kuten manuaalikin suositteli, joten siirryin suoraan systen setupiin, josta löytyy kohta "update firmware". Valitsin sen, ja käynnistin päivityksen läppäriltä, jolloin Predator ja läppäri muodostivat bluetooth-yhteyden ja päivitys käynnistyi.

Tuo päivitys on nikkaroitu sen verran fiksusti, että mahdollinen häiriötilanne päivityksen aikana ei lamauta kontrolleria. Päivitystiedosto ladataan erilliseen muistipankkiin ja varsinainen päivitys tehdään vasta kun koko roska on saatu jo ladattua Predatorin uumeniin. Parasta hommassa on se, että se tapahtuu automaattisesti tuosta bluetooth-yhteyden muodostumisesta eteenpäin. Kun homma on valmis, Predator käynnistyy itsestään ja näyttää kaksi ilmoitusta: "TISSUES CLEARED" ja "UPGRADE RESET", jotka molemmat vaativat käyttäjän vahvistuksen. Noiden jälkeen päivitys onkin sitten taputeltu: helppoa kuin heinän teko!

Tarkastin vielä, että kello ja päivämäärä olivat oikein, nehän ovat varmaan ne kaikkein helpoiten (esim. pariston vaihdossa) muuttuvat jutut. Oikein olivat ja kaikki sukellukset olivat vielä lokissa. Ai kun kaikki tietotekniikka toimisi yhtä sulavasti aina...

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Jään alla

Talvi on jo melkein ohi, mutta niin sitä vain joutui painumaan jääpeitteen alle vielä toisenkin kerran kuluvana talvena. Edellinen kertahan oli joulukuussa tuolla Kurikan suunnalla, ja eipä siinä välissä ole tullut muualla käytyä kuin pari kertaa Heinolassa.

Tällä kertaa suuntasin sukellusmobiilin keulan kohti wanhaa tuttua Melkkua. Oman perheen lisäksi autoon tuli vielä pari sukeltajaa, joten ei tarvinnut vielä istua kuin sillit suolassa vaikka JJ:kin oli takapenkin jalkatilassa. Viimeiset tienpätkät Melkulle olivat aika kuoppaista ajettavaa ja koko tieuran levyiset lätäköt olivat enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Onneksi pehmeitä kohtia ei ollut oikeastaan missään ja matka sujuikin kommelluksitta.

Rannassa meitä oli jo odottelemassa ryhmän neljäs jäsen, joten porukka oli kasassa. Alettiin kasailemaan kamppeita pilvisessä, mutta kuivassa säässä. Laitoin tuoreet purut koneeseen ja alkutestejä tehdessäni paikalle alkoi tulla lisää autoja. Muutama dyykkaaja Hesan suunnalta oli lähtenyt kohti Hämeen kirkasvetistä pikkujärveä, onneksi tonnekin mahtuu useampi ryhmä kerrallaan. Oma ipanakin sai samanikäistä leikkiseuraa, joten mikäs sen parempaa!

Melkulla vesi oli kirkasta ja raikasta, oli oikein mukavaa sukeltaa noin hyvissä olosuhteissa. Aloitimme käymällä kuuden metrin lavalla, josta palasimme takaisin avannon edustalle ja lähdimme kohti kivipakkaa. Siellä pohja pölysi välillä oikein reippaasti kelanvetäjän treenatessa narun kieputtelun saloja, mutta onneksi sakka laskeutui suht' nopeasti. Pakalta laskeuduttiin noin 15 metriin, joka oli sovitusti myös maksimisyvyys, josta sitten käännyttiin takaisin.

Paluumatkalla narun kelaaminen ei mennytkään ihan oppikirjan mukaisesti, mutta tilanteesta selvittiin kuitenkin hienosti vaaratilanteet välttäen. Kivipakalta palatessa käytiin katsomassa vielä madeputkea sekä käytiin kiertämässä pohjalla kulkevat kiinteät opasnarut läpi.

Sukellukselle tuli mittaa himpun verran reilu tunti, vesi oli Predatorin mukaan 4 asteista ja vilu ei päässyt tulemaan. Lämpöliivi oli tosin päällä koko ajan, koska joko a) p-valve vuoti tai b) puvussa on reikä, lopputulemana oli kuitenkin märkä aluspuku.

Kuivalle maalle päästyämme oli vuorossa päivän nuotio-osuus vaimon onnistuneesti sytyttämän notskin ääressä. Tarjolla oli niin perinteistä grillimakkaraa, kuin myös lihapiirakoita, nakkeja, kurkkuviipaleita sun muita lihikseen sopivia täytteitä. Aurinkokin yritti välillä kurkistella pilvien lomasta, joten mikäpä siinä oli oleillessa.

Vaikka Melkku ei kuulukaan sukelluskohteissa omaan suosikkilistaani, puoltaa se kummasti paikkaansa hyvän sijaintinsa takia. Lyhyehkö ajomatka ja kaunis ympäristö mahdollistaa helpot koko perheen reissut, joten ehkäpä tuolla kesän aikana tulee käytyä taas useammankin kerran.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Virtuaalilukemista

Tässäpä vähän sukellusaiheista lukemista, jos pinnan alle ei syystä tai toisesta ole pääsyä:

Tech Divin Mag
Ilmainen, netissä ilmestyvä tekniikkasukelluslehti, josta on tällä hetkellä ladattavissa toistakymmentä numeroa pdf-muodossa. Sivumäärältään lehdet ovat noin 40 - 80 sivun väliltä. Artikkelit ovat melko pitkiä ja käsittelevät monipuolisesti sukellusta yleensäkin mm. dekompressiosukelluksen teoriaa, rebreathereitä, sukeltajien haastatteluita, sekä hylkyesittelyjä.


Advanced Diver Magazine
Täältä löytyy erillisiä online artikkeileita, jotka ovat vapaasti luettavissa vaikka itse lehti onkin maksullinen.

Underwater Photography Magazine
UwP on myös ilmainen netissä ilmestyvä lehti, joka on ladattavissa pdf-muodossa. Nimensä mukaisesti lehti käsittelee vedenalaista valokuvausta. Tällä hetkellä julkaisu on ilmestynyt jo 76 kertaa, eli lukemista löytyy pitkäksi aikaa.

Dive
Ilmainen lehti, jonka tilataan rekisteröitymällä. Dive tukee myös mobiililaitteita, joten tästä saa helposti sukelluslukemista vaikkapa älypuhelimeen.

Rauno Koivusaari - Hylyt
Alkuvuodesta aloitettu blogi, jonka sisältö vaikuttaa oikein mielenkiintoiselta ja omat odotukseni ovat korkealla jatkoa silmällä pitäen. Sivuilta löytyy myös linkki Raunon matkakertomuksiin.

Jos tiedät muita hyviä, mielellään ilmaisia nettijulkaisuja, niin laita viestiä vaikka kommenttikenttään.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Pitkästä aikaa

Olin eilen, otsikon mukaisesti, pitkästä aikaa sukeltamassa. Tälläkin kertaa mentiin avovedessä, sillä sukelluspaikkana oli vanha tuttu Jyrängön virta Heinolassa. Keli oli kaikkea muuta kuin helmikuinen: tihkusadetta ja pari, kolme astetta plussaa, mutta minulle se sopi hyvin.

JJ oli jo valmiiksi kasattu, joten kannoin sen vain laiturille, nostin bailoutin autosta ja aloin sonnustautumaan kuivapukuun. Vaatteet oli hyvä vaihtaa alkutalvesta hankkimassani Transitissa, kun ei tarvinnut värjötellä kylmässä tihkussa. Ruuvailin vielä bailout-alentajan paikoilleen ja avasin venttiilin tarkastaakseni, että pullo on täynnä, kun alentajasta kuului pettävän o-renkaan "poks" (isojen Pepsi Max -pullojen korkeista muuten lähtee toisinaan aivan samanlainen, selkäpiitä karmiva ääni avattaessa) ja sen perään ulos karkaavan kaasun sihinää. Tarkastin parit helpoimmat o-renkaat ja sen jälkeen lakki kourassa pyysin Jukalta stagea lainaksi. Onneksi oli lainata, sillä muuten olisi jäänyt sukellus siihen, kun vara-alentajia ei ollut.

Vesi oli aika korkealla ja virtaus Kumpelin rannassa oli aika voimakas. Alkumatkasta, kun vettä on vain noin pari metriä, oli meno suorastaan epämiellyttävää, kun mentiin keskemmälle uomaa. Onneksi syvemmällä virtaus rauhouttui aika paljon. Rapuja en juurikaan sukelluksen aikana huomannut, muutaman aika ison mateen kylläkin. Välillä jopa tunnistin missä mennään, mutta enimmän osan sukelluksesta olin kyllä ihan turistin roolissa. Pois noustiin ihan siinä missä oli tarkoituskin, kyllä se on helppoa kun on hyvä suunnistaja keulilla!

Vesi oli raikasta, minulla Suunto näytti nollaa, Predator yhtä astetta ja Jukan Suunto -1. Noista voi sitten valita sen mitä haluaa uskoa, suuruusluokka on kuitenkin selvillä. Vaikka vesi olikin nollan tuntumassa, ei koko kolmen vartin sukelluksen aikana tullut vilu, saati sitten että olisi tarvinnut lämpöliiviä käyttää.

Dyykin jälkeen käytiin vielä katsomassa jääveistoksia siinä Casinon ja sillan väliin jäävässä puistossa. Perjantaina olivat niitä veistelleet kasaan ja vaikka lämmin keli olikin tehnyt tuhojaan, olivat taideteokset vieläkin hienoja.

Nyt pitäisi vaan keretä huoltamaan kasa alentajia, niin voisi jatkaa omalla kohdalla hyvin alkanutta sukellusvuotta uusilla reissuilla.

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Paluu blogin pariin

Sukelluksellisesti vuoden alku on ollut todella hiljaista, pinnan alla olen viimeksi käynyt Antoniolla joulun välipäivien aikaan ja blogiakin olen päivittänyt edellisen kerran marraskuussa. Välillä tämä kirjoitushomma on vaan unohtunut, mutta pari päivää sitten blogin olemassaolosta muistutettiin niin poliisin kuin parin toimittajan voimin.

Toimittajat ottivat yhteyttä Plurassa tapahtuneen sukellusonnettomuuden tiimoilta, jossa kuoli kaksi suomalaista sukeltajaa. Hesarista soitettiin alle tunnin kuluttua siitä kun olin itse kuullut onnettomuudesta. Luonnollisestikaan en tapahtuneesta juuri muuta tiennyt kuin paikalla olleet sukeltajat, mutta sekä Hesarin että Ilta-Sanomien toimittajat olivat ennen muuta kiinnostuneita saamaan vaikutelmaa millainen Plura on paikkana, sekä kuulemaan hiukan erilaisista riskeistä joita luolasukeltamiseen liittyy. Syy, miksi minuakin haastateltiin vaikka en millään muotoa voi sanoa tuntevani Pluran luolastoa on se, että olin kirjoittanut marraskuussa Pluran sukellusreissusta. Toimittajan pyytäessä kuvailemaan paikkaa täytyi oikein miettiä miten märkää kiveä voisi kuvailla...:)

Perjantaille osui myös soitto poliisilta. Viranomaiset eivät onneksi kyselleet Pluran tapahtumista, vaan soitto liittyi hylkyrosvouksen tutkintaan. Luurin toisessa päässä ollut sheriffi painotti heti puhelun alkuvaiheessa, ettei minua epäillä mistään vaan olen todistajana, mikä oli tietysti helpottavaa kuulla. Tässäkin tapauksessa blogikirjoitustani oli tutkittu ennen soittoa, olin kyllä ollut kyseiseen sukellukseen liittyen sähköpostinvaihdossa Museoviraston kanssa. Hienoa, että poliisi tutkii näitäkin juttuja!

Eilen oli vuosittainen hylkyseminaari Venemessujen yhteydessä. Valitettavasti vietin koko päivän Riihimäen, Helsingin ja Kirkkonummen välillä kiillottaen kiskoja (mikä sinällään ei ole yhtään hullumpaa hommaa), tällä kertaa kun olisin mieluumin ollut kuuntelemassa mitä mielenkiintoista tänä vuonna oli tarjolla.

Onneksi kelit ovat lämmenneet taas sellaisiksi, että viitsii ihan vakavissaan miettiä sukeltamaankin lähtöä!