Menomatkalla aallokko oli suht' korkeaa ja matkanteko kuoppaista. Lopulta pääsimme kohteelle, joka ei tietenkään ollut poijutettuna. Ei muuta kuin viistokaiku päälle ja etsimään ja kyllähän se hylky sieltä melko pian löytyikin.
Ankkuroitumista varten etsimme hylyn ihan perinteisellä kaikuluotaimella, jolla syvyyden äkillinen muutos oli helppo havaita. Tämä vaikutti korkeassa aallokossa käyttökelpoisemmalta tavalta kuin viistokaiutus.
Könärihän on katkennut kahtia niin, että peräosa makaa ylösalaisin ja keula on oikein päin noin 90 asteen kulmassa perään nähden. Alus on vanha kylpylälaiva, joka toisessa maailmansodassa päätyi Kriegsmarinelle pakko-otettuna ja muutettiin miinalaivaksi.
Jani, Marko ja Veli menivät ensimmäisessä ryhmässä ja minä jäin odottelemaan Elmerin kanssa vuoroa. Ensimmäisen ryhmän palattua kuulimme, että ankkuriliina menee suoraan potkureille. Sieltä Jani oli vetänyt lainin keulan reelinkiin, ankkuripelin viereen.
Lasketuminen meni hyvin, eihän tuossa alasmenossa juuri muuta olekaan kuin mahdolliset paineentasausongelmat. Potkurit olivat hiukan pienemmät kuin oli kuvitellut, mutta ihan miehekkäät rupellit kuitenkin. Syvyyttä potkureilla oli hiukan päälle 39 metriä. Seurasimme lainia kohti keulaa, josta löytyikin massiivinen ankkuripeli ankkureineen. Sen jälkeen kävimme ihastelemassa vielä keulatykkiä (syvyys noin 39 metriä), jonka tähtäyslaitteistot ovat vielä hyvässä kunnossa. Sen verran tuota uintimatkaa on perästä keulalle (peräosalla on mittaa noin 55 metriä), että emme kerenneet käydä katsomassa komentosiltaa tai toisen puolen ankkuriakaan, vaan jouduimme lähtemään takaisin perään. Hyvä olikin, että jäi muutama minuutti ylimääräistä ennen sovittua nousuaikaa, sillä laini vastusteli Elmerin irroituspyrkimyksiä ansiokkaasti. Rauhallisella työskentelyllä naru kuitenkin saatiin irti ja pääsimme aloittamaan nousun. Tarkoitus oli, että olisimme lopuksi siirtäneet veneen ankkuria, joka oli mennyt kölin ja potkuriakselin välistä. Valitettavasti aika ei tähän riittänyt vaan jouduimme jättämään ankkurin sinne minne se oli sattunut tippumaan.
Dekot sujuivat hyvin, pientä virtausta oli havaittavissa kuudessa metrissä. Onneksi vain sen verran, että joutui hiukan uimaan pysyäkseen paikoillaan. Kokonaissukellusajaksi tuli 75 minuuttia ja maksimisyvyydeksi reilut 45 metriä. Veneeseen päästyämme Jani ja Marko uurastivat ankkurin kimpussa Velin koettaessa avittaa ajamalla. Lopulta jouduimme jättämään ankkurin liinoineen sinne, sidoimme tietysti köyden päähän poijun merkiksi.
Kaiken kaikkiaan sukellus oli hieno, vaikka näkyvyys olikin pikkuinen pettymys. Kalustotappioitakin tuli, onneksi ei sattunut omalle kohdalle. Kyllä tuollainen stage laittaa harmittamaan, kun menee pohjaan omia aikojaan... Kyllä Königin Luisella menee käymään vielä toisellakin kertaa, jos ei muuta niin hakemaan tuo ankkuri takaisin. :) Tietysti kiinnostaa se komentosiltakin ja perän kävelytasanteetkin jäivät nyt katsomatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti