Merikauden avaus

Viime lauantaina pääsin avaamaan merikauden omalta osaltani, pitkän odotuksen jälkeen. Kohteiksi valikoituivat jo entuudestaan tutut Sundsborg ja Juktenskobben, tukialuksena toimi Loitokarin komea alumiinivene. Suomenojalta päästiin lähtemään jo hyvissä ajoin mitä parhaimmassa kelissä.

Kevätaamu Suomenojalla.

Veneen suunnittelussa on ajateltu erityisesti sukeltajia.

Sundsborgin poijuna toimiva keltainen kanisteri oli selvinnyt talvesta ja tukevaan poijuköyteen oli helppo kiinnittyä. Lähdimme Markon kanssa ensimmäisinä veteen, koska suunniteltu sukellusaikamme oli joukon pisin. Laskeutuminen sujui hyvin, sillä pääsin menemään ihan normaalia vauhtia kohti pimeyttä. Paineet tasaantuivat korvissa ilman ylimääräistä ponnistelua, kiitos Nasonexin ja Duactin...

Poijuköysi meni perään, joten luontevinta oli aloittaa tsekkaamalla perän vararuori ja peräsin. Tämän jälkeen lähdimme kiertämään laivan kantta vastapäivään ja kävimme keulassa katsomassa laivan varsinaiset patenttiankkurit sekä kannella olevan vara-ankkurin. Keulasta palasimme toista sivua kohti perää, jossa kävimme tutkimassa hiukan kannen alapuolista maisemaa. Koska aikaa oli vielä jäljellä, suoritimme myös toisen penetraation keskilaivaan. Täältä löytyi jonkinlainen metallinen, rengasmainen häkkyrä, jota arvelen jonkinlaiseksi lampunvarjostimeksi tai -telineeksi. Systeemiä oli koristeltukin jonkin verran, mutta jo näin vuorokauden kuluttua tarkemmat yksityiskohdat ovat haalistuneet mielestä. Luonnollisesti jätettiin tuo kapine paikoilleen myös muiden hämmästeltäväksi.

Pintautuminen sujui ilman mitään merkittävää, viimeinen pari ohitti meidät yhdeksän metrin paikkeilla matkallaan alas. Himpun verran meinasi tulla vilu paikoillaan ollessa, mutta sellaistahan se on näissä kylmissä vesissä sukeltaessa.

AluDevil 27

Pinta-aikaa vietimme läheisessä saaressa, jossa kävimme syömässä eväät. Eväiden syönnin jälkeen etsin rantakalliolta suojaisan paikan johon tuuli ei puhaltanut ja vietin siestaa. Aika helposti siihen auringon ja Weezlen lämpöön olisi voinut vaikka nukahtaakin, mutta sukellusreissu jatkui pian kohti Juktenskobbenia.

Evästauolla.

Juktenskobbenillakin menimme Markon kanssa etujoukoiksi etsimään kohdetta. Olimme molemmat sukeltaneet hylyllä kerran, itse vuonna 2011. Mielikuvat eivät siis olleet ihan kristallinkirkkaat, mutta niin vain onnistuimme paikantamaan hylyn. Tuo olikin oikeastaan tämän sukelluksen ainoa valopilkkua, sillä muuten homma ei mennyt ihan putkeen.

Hiukan ennen oikean paikan löytymistä totesin pukukaasun loppuneen. Onneksi olimme jo melkein oikeassa syvyydessä, joten jonkin aikaa annoin puvun vaan kiristyä. Kun puutavaraa sitten löytyi, oli pakko suhauttaa bailout-pullosta hiukan kaasua pukuun. Vakuumipakatun elintarvikkeen olotila hälveni, mutta kaasussa oleva helium antoi muistutuksen erinomaisesta lämmönjohtokyvystään. Onneski tämä olisi lyhyempi sukellus, eikä helikkaa tarvitsisi enää lisätä pukuun.

Olimme pinnalla sopineet, että merkkaamme paikan poijulla, jonka sitten viimeinen pari tuo mukanaan. Kaivoin reisitaskusta 1,8 metrisen poijun, joka näkyy merelläkin mukavasti. Jotenkin poijun ampuminen tuntui hankalalta, lamppu oli olevinaan tiellä ja nostekin tuntui muuttuvan koko ajan (mikä oli vain psykologista). Levittelin kuitenkin poijun, tuhautin sinne hiukan kaasua bailoutista ja poijun oiettua kunnolla painoin letkusta vielä hiukan lisänostetta ja päästin poijun singahtamaan kohti pintaa. Naru juoksi nätisti spoolilta, kunnes takerteli hetkisen. Päästin spoolin irti ja nappasin sen kohta takaisin kun kangertelu oli ohi. Naru oli jo lähes lopussa, kun taas alkoi tahmimaan. Tällä kertaa spooli ei jäänytkään siihen käden mitan päähän vaan lähes kolmesta kympistä ammuttu poiju kohosi jo niin nopeasti, että spooli häipyi meren vihreään hämyyn. Markon kaivaessa oman poijunsa sadattelin luuppiini ja ehdotin, että käytetään kelaa, niin ei homma lähde lapasesta, sanan varsinaisessa merkityksessä. Tällä kertaa homma meni niin kuin oli suunniteltukin ja saatiin hylky merkittyä.

Lähdimme kiertämään hylkykenttää ja näimmekin yhden ankkurin. Hylyllähän on kolme ankkuria, mutta tällä kertaa muut jäivät näkemättä Markon peukuttaessa sukelluksen Inspon intoutuessa piipittämään erikoisen paljon. Etsin poijunarun ja lähdettiin nousemaan kohti pintaa. Pinnalla totesin muistelleeni hylyn sijainnin aivan väärin, mutta nythän tuokin paikka on taas päivitetty muistoihin.

Veneellä viimeinen pari lähti veteen ja minä seurailin hitaasti loittonevaa, ajelehtivaa poijuani. Kun kaikki olivat taas paatissa ja ankkuri oli nostettu, lähdimme poijujahtiin. Onneksi tuollainen suljettu poiju ei tyhjene pinnalla, joten sen kyllä erotti pitkän matkan päästä. Onneksi poiju saatiin veneeseen, joten ei tarvinnut lähteä hankkimaan uutta. Loppumatka kotisatamaan menikin joutuisasti myötätuulessa, joka oli noussut päivän aikana. Saapuessamme satamaan nosturit nostelivat veneitä vesille tasaiseen tahtiin. Näytti siltä, että moni veneilijäkin oli ajatellut avaavansa kauden samana päivänä.

Mainio retki hyvässä seurassa auringon paisteessa, tästä on hyvä jatkaa!