Sunnuntaisukellus Haveriin

Alunperin oli tarkoitus, että olisin mennyt viettämään pääsiäistä perheen kanssa tuonne kotipuoleen, mutta suunnitelmat muuttuvat ja niin kävi tällekin. Eli pääsiäinen menisi kotosalla ja vapaatakin oikein neljä päivää. Vaikka mieli tekikin sukeltamaan (Vesipäilläkin olisi ollut Kaatialassa pääsiäisleiri), niin ajattelin rauhoittaa tämän viikonlopun perheelle ja käydä dyykkaamassa ainoastaan yhtenä päivänä.

Loppuviikosta kun alettiin miettimään minne mentäisiin, oli meri ihan ykköskohteena. Olihan korviini jo kantautunut pikkulintujen laulua siitä, että Merikylästä saisi jo veneen vesille. Harmi vaan, että vielä torstaina sekä merisää, että aaltoennuste näyttivät epämiellyttävän kovia lukuja (tuuli 10 -12 m/s ja merkitsevä aallonkorkeus kahden metrin molemmin puolin). Jotain muuta täytyi siis keksiä, ja mieluiten jotain muuta kuin Heinolaa. Mielessä kävi jo päivävisiitti Kaatialaan, sunnuntaille lupailtiin vielä hienoja kelejä. Onneksi järjestyi hyvä kohde lähempääkin, nimittäin Haverin vanha kultakaivos.

Haverin kaivoslammella.
Joten ei muuta kuin lauantaina miksiä tankkeihin ja sunnuntaiaamusta kohti Haveria. Rixa oli kerennyt meitä ennen paikalle avaamaan portin sekä avannon. Tällä kertaa avannosta ei näkynytkään muutaman metrin syvyydessä olevaa kalliotasannetta, vaan saven väristä vettä. Näkyvyys oli luokkaa 20, kenties jopa 30 senttiä. Vähän mielessä kävi jo ajatus Kaatialan dimangeista näkkäreistä, mutta täällä sitä oltiin joten... Kevätauringon porottaessa oli kiva vaihtaa kamppeet kun ei palellut ollenkaan. Tehtiin plänit ja laittauduttiin sukellusvalmiiksi ja avantoon. Marko sananmukaisesti loikkasi avantoon ja kuinkas kävikään: pinnalla ollut silttipuuro oli hävinnyt ja kalliotasanne näkyi taas! Erikoinen ilmiö, mutta kiva se on joskus näinkin päin yllättyä.

Pinnan alla tempaistiin valvedrillit sun muut kuviot ja lähdettiin kohti syvyyksiä. Silttikerros oli noussut sitten viime kerrasta ja oli nyt hiukan parinkympin alapuolella. Kerros ei ollut kovin paksu, mutta sitäkin maitomaisempi, mutta sen alapuolella oli taas kirkasta vettä. Sukellettiin tikapuita alaspäin ja lähdettiin sovittu maksimisyvyys saavutettuamme kurkistelemaan tikkaista oikealle (eli veteenmenopaikan suuntaan). Jylhää kiviseinämää riitti joka suuntaan ja fiilikset olivat rauhalliset. Kumma miten sitä tuolla syvyyksissä tulee ihan omanlaisensa fiilis. Kääntömerkki ja siitä paluu tikkaille ja nousu kolmenkympin huitteilla olevalle opasnarulle oli seuraava ohjelmanumero. Kaikki meni hyvin ja lähdettiin seurailemaan lainia tikkailta myötäpäivään. Kurkisteltiin vähän uskottavuusluolaan ja jatkettiin matkaa eteenpäin. Pahimmassa sakkapilvessä mentäessä seurailin lainia tarkkaan, sillä näkyvyys oli surkea. Kappaleen matkaa mentyämme tilanne parani ja pääsimme taas kirkkaaseen veteen. Näytin Markolle merkin kääntymisestä, sillä plänin nousuaika lähestyi. Ajallaan olimmekin tikkailla ja jatkoimme nousua. Dekoissa ei ollut ihmeemmin tekemistä, lämpimänä pysyäksemme uitiin kuudessa metrissä menevää lainia kaivoslammen poikki ja takaisin. Siihen saikin upotettua dekoiluun tarvitun ajan ja päästiin pintautumaan hyvän dyykin jälkeen.

Rixa viimeisissä dekoissa.
Pinnalla pakkailtiin kamat autoon, vaihdettiin vaatteet ja jäätiin odottelemaan Veliä ja Rixaa. Jeesailtiin kamoja autoille ja juteltiin mukavia. Mielessä kävi kuinka puhuttiin peruskurssilaisille sukeltamisen oleva yhteisöllinen harrastus ja tämä oli taas yksi hyvä esimerkki siitä. Vaikka itse sukellustapahtuman aikana tuolla veden alla ollaan aika yksin omien ajatusten kanssa, liittyy toimintaan paljon muutakin. Kun autot oli lopulta pakattu, lähdimme St1:lle syömään ja siitä sitten kotia kohden.

Kerta kaikkiaan hieno päivä, jota ei pilannut edes huominen aikainen herätys... ;)