Aamu oli siitä poikkeuksellinen, ettei ulkona tuullut tai satanut, vaan oli tyyntä ja aurinkoista. Aamukuvioihin tuli siis normaalien toimien lisäksi kierros camping-alueella ja valokuvaus. Maisemat olivat komeat, kun ne pääsi näkemään. Aiemmin näkyvyyden kun on vienyt joko sumu tai lumi-, vesi- tai räntäsade.
Tällä kertaa sukellusryhmämme jakaantui minun ja Velin lähtiessä tekemään sukellus hävittäjille ja Jarkon, Timon ja Harrin suunnatessa kohti Rombaksbotnia kalastussukellukselle. Päivi lähti mukaan veneeseen, niin saimme tehtyä sukelluksen sääntöjen mukaisesti vene miehitettynä.
Keli oli tyyni, joten matka taittui ripeästi Päivin ajaessa. Kohdekin löytyi helposti, olimme tallentaneet sijainnin plotterille ja laittamamme poijukin (½ litran kirkas muovipullo) löytyi laskuveden ansiosta. Ankkuroimme veneen poijun viereen ja laskeuduimme poijunarua seuraten Z21 Wilhelm Heidkampille. Ennalta sovitun mukaan Veli laittoi pikkureelin kiinni ja lähdimme etsimään oikealla puolella olevaa Z22 Anton Schmittiä. Huonon näkyvyyden ansiosta kela tuli todella tarpeeseen, mutta lopulta hylky löytyi. Anton Schmitt on kaatunut oikealle kyljelleen ja sen perä on täysin tuhoutunut.Sukelsimme pohjan tuntumassa kohti keulaa tutkien hylyn onkaloita lampuilla. Pohjassa oli yllättävän paljon harmaita kankaanriekaleita sekä muutamia kenkiä. Kannelta erottuivat selkeästi tykkitornin kehä sekä ankkuripeli ja -kettinki keulassa. Takaisinpäin uimme pinnemmassa, kannen vasenta laitaa seuraillen. Päästyämme takaisin Wilhelm Heidkampille Veli tiputti veneemme ankkurin pois hylyn kannelta, jonka jälkeen nousimme ankkurliinaa seuraten veneelle. Viiden metrin paikkeilla olin tyhjentänyt kaikki kaasut niin puvusta kuin liivistäkin, jolloin pysyin juuri ja juuri sopivassa syvyydessä. Tuplakymppien kanssa painoa saisi olla näköjään kilo tai kaksi enemmän Atlantilla sukellettaessa. Pinnalla treenattiin viistokaiun käyttöä, paikka paikoin tuli jopa oikein hienoja kuvia hylyistä. Viistokaiun käyttö vaatii kuitenkin vielä hiukkasen lisää harjoittelua, jotta sen ominaisuuksista pääsee paremmin kartalle.
Sukellusten välillä latasin kuvia Picasaan. Pinnan alta ei tällä reissulla juuri kuvia lödy, sillä olen kuavnnut enemmän videota. Saa nähdä milloin saan tehtyä niistä jotain julkaisukelpoista.
Päivän toisen sukelluksen teimme illalla Rombaksbotnin vuonossa, jo tutuksi tulleella paikalla. Tällä kertaa kävimme hiukan kauempana, koska Jarkko ja Timo kertoivat löytäneensä sieltä kalliorappuset. Löysimmekin portaittain laskeutuvat kallioseinämät ja kävimme katsomassa ne neljään kymppiin asti. Sieltä löytyikin pohjalta uninen kampela, jota Veli patisteli liikkeelle. Koska kampelaa kummempia nähtävyyksiä ei tuolta löytynyt, lähdimme hissukseen nousemaan takaisin päin. Seurailimme rappusia enemmän vuonon suuta kohti, jossa ne jatkuivatkin paljon korkeammalle kohti pintaa. Keräsin kotiinviemisiksi simpukankuoria mukana olleeseen keräilykassiin. Kuoria olikin koko ranta täynnä, niitä oli aivan uskomattoman paljon. Pinnan tuntumassa, viiden kuuden metrin paikkeilla sain taas tehdä puvustani vakuumipakkauksen pysyäkseni pohjalla. Annoimme vuorovesivirran viedä meitä hiljalleen kohti vuonon perukoita samalla dekoillen. Pintautumisen jälkeen totesimme, että samaan suuntaan olisi voinut mennä vieläkin, nyt jouduimme uimaan pinnalla jonkin matkaa. Rannalla huomasin keruukassini puuttuvan, joten ei muuta kuin takaisin etsimään. Olin melko varma paikasta jossa se oli irronnut ja siellähän se kassi liehui pohjassa kiveen takertuneena. Kiinnitysnarun merimiessolmu oli auennut, koska en ollut polttanut narun päitä. Onneksi ei ollut tuon isompi asia kyseessä, koska irtoaminen johtui ihan omasta viitseliäisyyden puuttesta, tiesinhän että noin voi käydä.
Illalla katsoimme loppuun edellisenä iltana kesken jääneen Kauhean kankkusen, jonka jälkeen painuimme nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti