Kuivaa sukeltamista

Eilen pääsin kokeilemaan uutta Loitokaria Ojamolla, joten on aika pistää lupaamiani kokemuksia jakoon. Edellinen pukuni on siis Diveriten 905, joten vertaan Loitsikkaa kyseiseen hyvin palvelleeseen pukuun.

Pukeutuessa ensimmäinen selkeä ero on saappaissa, jotka Loitokarissa ovat mallia "lötteröt kumisaappaat" ja 905:ssa istuvat neopreenisaappaat. Saappaissa neppari vetää mielestäni pidemmän korren jämäkämmän tuntemuksensa ja eristävyytensä takia. Eilen minulla oli vain normaalit villasukat, kun ohuita alussukkia ei ollut mukana. Seuraavalle dyykille laitan kahdet villasukat ja mahdollisesti huopapohjalliset, jotka toivottavasti jämäköittävät saapasta. Ramppia pitkin veteen mennessäni huomasin kumisaappaan pohjan olevan huomattavasti liukkaampi kuin neopreenijalkineissa.

Seuraava iso ero entiseen ovat nykyiset 3-sormiset, kiinteät hanskat. Pukeutuminen oli helppoa, mutta kumihanskoissa sormet tuntuivat, jos ei aivan HK:n sinisiltä, niin vähintäänkin grillibalkkaneilta. Mielenkiinnolla odottelin kuinka boltsnappien yms. klippailu sujuisi vedessä.

Suurimpana erona oli tietenkin kuivahuppu, joka on kerta kaikkiaan hyvä. Diveritessa minulla on neopreeninen kaulamansetti, jota ei tarvitse talkita ja joka muutenkin on helppokäyttöinen, mutta kyllä tuo kuivahuppu on ihan yliveto mansetittomuudessaan ja helppoudessaan. Huppu vaimentaa luonnollisesti ääniä, mutta ennen käyttämäni märkähuppu + irtohuppu vaimensi vielä enemmän, joten yllätyis positiivisesti tuonkin suhteen.

Kumipuku on nahkea ja sukelluslaitteen hihnat tuppaavat takertelemaan puettaessa. Tosin JJ:n jalusta mahdollistaa hihnastoon pujottautumisen, joten takerteluakaan ei esiintynyt. Fiilikset paranivat siis koko ajan...

Vedessä, elementissä johon sukelluspuku on tarkoitettu, eroja ei ollutkaan enää niin paljoa. Entinen kahden hupun yhdistelmä ei ole päästänyt hupun sisälle vettä niin, että sen tulemisen olisi huomannut, joten dramaattista eroa kuivahuppuun ei syntynyt. Kolmisormihanskojen käyttökelpoisuus vedessä on huomattavasti parempi kuin kuivalla maalla "räpyläefektin" takia. Räpyläefektilla tarkoitan sitä, että levitettäessä sormia niiden väliin jäävä kumi litistyi paineen vaikutuksesta mahdollistaen yllättävänkin hyvän näppäryyden. Aiemmin odottamani klippailut sujuivat siis helposti. Toki hiukan joutui miettimään miten hommat kannattaa tehdä, kun opitut tavat eivät enää suoraan toimineetkaan. Ehkä suurin ero (sukeltaessa) entiseen oli puvussa olevan kaasun virtaaminen ulos hupun aukosta ylöspäin katsoessa. Noustessa oikeastaan aika kiva ominaisuus, näin yhden sukelluksen kokemuksella.

No, mitäs vielä...? Kumipuku puhkeaa ehkä helpommin kuin trilaminaatti, mutta reikien etsiminen on helppoa samoin kuin paikkaaminenkin. Puku kuivuu ulkopuolelta nopeasti sukelluksen jälkeen ja pysyy notkeana pakkasellakin (vrt. märkä nylon jäätyy tönköksi).

Yleisvaikutelma Loitokarin kuivapuvusta oli ehdottomasti positiivinen. Itse asiassa oli mahtavan hienoa, kun sukelluksen jälkeen ei tarvinnut kuivata aluspukua! :) Ei Loitokari mikään überpuku ole, mutta tarjoaa omien mittojen mukaisen puvun ja varmaankin markkinoiden parhaan kuivahupun. Uskallan väittää, etten heittänyt rahoja Kankkulan kaivoon, vaan sain hyvän sukelluspuvun vuosiksi eteenpäin.

Peukuttamisesta

Dyykkiremmi Vesipäissä käytiin keskustelua peukuttamisesta, erityisesti tapahtuman järjestän toimesta tapahtuvasta. Vesa poisti suurimman osan kommenteista, jotta varsinainen aihe ei hukkuisi, mutta aihe oli kuitenkin selvästi kiinnostava.

Itse pyrin ilmoittamaan osallistumisestani vasta kun olen varma, että pääsen ihan oikeasti mukaan. Jos järjestän jonkun tapahtuman, niin silloin luotettavuus korostuu entisestään. On kai päivänselvää, että muita harmittaa, jos on ilmoittautunut tapahtumaan ja mahdollisesti skipannut jonkun muun ja loppupeleissä ei pääsekään sukeltamaan tapahtuman järjestäjän vetäytyessäkin leikistä.

Luonnollisesti on hyviäkin syitä peruuttaa tapahtuma. Esimerkkinä vaikkapa merelle suuntautuva hylkyreissu, kun merisää on liian kova. Korkkina aalloilla pomppivassa veneessä ei ole ensinnäkään hauska olla, toisekseen liian huono keli vaarantaa jo turvallisuudenkin. Itse sukeltamiseenhan keli ei niinkään vaikuta, mutta pintatoiminnassa huono keli tuo omat vaaratekijänsä. Toisena hyvänä syynä on tietysti sairastuminen, harrastuksen kuitenkin olisi tarkoitus olla mukavaa eikä pakkopullaa.

Joillekin huono sää (esim. sade tai pakkanen) on riittävä syy peukuttaa tapahtuma, tämäkin on tietysti henkilökohtainen valinta. Jos tapahtuman järjestävä taho ei halua lähteä huonolla kelillä dyykkaamaan, olisi syytä ilmoittaa asia riittävän selkeästi, että muut voivat asiaan varautua ja tehdä osallistumispäätöksensä sen mukaan.

Itse sukelluksellahan peukuttaminen eli sukelluksen keskeyttäminen on ok, eikä huonoa syytä olekaan. Jos vaan alka tuntumaan siltä, että haluaa pintaan, on se parempi ilmoittaa suoraan eikä sukeltaa sitkeästi kaverin mukana. Myöhemmin tilanne saattaa eskaloitua syystä tai toisesta ja silloin voi tulla kakkaa tuulettimeen ihan oikeastikin. Onneksi nämä peukuttamistapaukset ymmärretään yleensä hyvin ja suhtautuminen niihin on hyvää. Tuttujen kavereiden kesken pieni kettuilu jälkeenpäin voi kuulua asiaan, mutta itse en ainakaan tuntemattomille viitsi alkaa soittamaan suutani.

Jokainen saa siis tehdä tyylillään, mutta ei pidä ihmetellä jos muut eivät olekaan samaa mieltä.

Hylkypuisto aukeaa taas

Kronprins Gustav Adolfilla sijaitseva hylkypuisto avautuu taas 1.9. Museoviraston kukkaron nyörit ovat pysyneet tiukalla, onneksi puiston ylläpidossa riensi auttamaan Sea Safety Scandinavia. Myös Helsingin kaupungin liikuntavirasto auttaa toiminnassa omalla panoksellaan. Hienoa toimintaa!

Tuolla voisi taas käydä jollain syyssukelluksella, viime vuonna siellä oli aivan tajuttoman hyvät näkkärit.

Loitsikka kotiutui

Kävin tänään hakemassa uuden kuivapukuni Hyvinkäältä kotiin ja nyt se odottelee tuoreelle kumille haisevana, talkittuna ja vetskari vahattuna pääsemistä koesukellukselle. Puvusta puuttuu vielä p-valve ja sähköläpivienti, mutta niiden asentaminenhan ei kovin kummoinen temppu ole. Loitsikkaan meinasin laittaa sähköille läpiviennin Northern Light Scuban mallistosta löytyvällä täyttöventtiiliin liitettävällä palikalla, helpotusventtiiliksi kelpaa luotettavaksi osoittautunut DTD:n malli Scubamafialta.

Sukelluspuku Loitokari sijaitsee siis Hyvinkäällä ja valmistaa perinteisiä kumipukuja kuivahupulla, enemmän tietoa löytyy firman hiukan vanhanaikaisilta kotisivuilta. Mitat voi ottaa itsekin, mutta varmemman tuloksen saa kun menee paikan päälle mitattavaksi. Silloin onnistuu myös eri huppumallien, saappaiden ja hanskojen koesovitus. Itse otin pukuun lisävarusteiksi kolmisormihanskat, isot taskut (2 kpl) ja vahvikepalan haaroihin mopoilua silmällä pitäen. Tilauksesta meni himpun päälle 3 viikkoa puvun noutoon, tähän vaikutti tilausajankohta heti Loitokarien kesäloman loppumisen jälkeen.

Käyttökokemuksista lisää kunhan niitä nyt tulee.

Vanha 905 pääsee viettämään hyvin ansaittuja eläkepäiviään varapukuna ja mahdollisien lämpöisten vesien reissujen kevyempänä sukellusasuna (jos ei sitten pärjää ohuella märkkärillä).

Melkkua ja hankintoja

Törkeän pitkä aika on vierähtänyt edellisestä päivityksestä, mutta eipä ole tullut oikeastaan sukellettuakaan! Töissä meni monta kolmen viikon jaksoa niin, että kolmesta viikonlopusta olin kahtena töissä. Tähän kun lisätään vielä saamattomuus puvun korjauksen suhteen, niin asiahan on jo taputeltu.

Tuli tuossa kesäkuussa käytyä sentään Melkulla Riihimäen urheilusukeltajien järjestämässä yösukellustapahtumassa. Poikkeuksellisesti sukelsin silloin avoimella kierrolla, ollen kuitenkin uskollinen viime aikoina omalla kohdallani valitettasti yleistyneelle semidry-tekniikalle. Tapahtumassa oli mukana myös Scubamafia, jonka tuotteita halukkailla oli mahdollisuus kokeilla oikeassa käyttöympäristössään. Myytävien tuotteiden lisäksi paikalla oli myös grilli ja telttasauna osallistujien vapaassa käytössä. Ilta vierähti itse asiassa aamuyön puolelle Velin kanssa turistessa, mutta mikäs kiire perhereissussa oli. Seuraavana päivänä käytiin vielä perheen kanssa kiertämässä Iso-Melkutin Hämeen Ilvesreittiä pitkin.

Ojamolla kävin viikonloppuna, silloin testattavana oli NLS:n mopo ja pukuna toimi Markolta lainassa ollut Ursuitin Heavylight Rescue. Heavylight oli pikkaisen liian iso, joten kiven sisässä jalkaisin sukellettu lenkki hiersi oikeaan kantapäähän ison vesikellon. Himppasen liian iso puku oli epämukava erityisesti saappaisiin pakkaavan ilman takia, eikä vuotavat hanska (oikea) tai hihaventtiili asiaa ainakaan auttanut... Moponkin kanssa oli hiukan ongelmia potkurin suhteen, mutta niiden syy menee pääosin allekirjoittaneen piikkiin. Muuten NLS:n kulkupeli osoittautui hyväksi ja kovakulkuiseksi laitteeksi. Itse asiassa tykästyin mopoon sen verran, että tehtiin Cemon kanssa siitä kaupat. Syvällisempää artikkelia on siis luvassa!

Kuivapukuasiakin pitää laittaa kondikseen, ja nyt näyttää olevan Loitokarin aika. Tai olisi, jos putiikki ei olisi kiinni... Elokuun alussa on kuitenkin tarkoitus pistää tilaukseen 'kumista varmuutta'.

Testaamassa mopoilua ja hanskoja

Tuli tuossa taannoin kokeiltua millaista se mopoilu veden alla on. Skootterina oli Jorkan ystävällisesti lainaama Cuda 650 ja testisukellus tapahtui Montolassa (sukelluskiellon uhmaamista vai fiktiota, se jääköön arvoitukseksi).

Nopeasti tuli havaittua, että erillinen ajovalo helpottaisi kummasti, kun välillä tuo paineentasaus ottaa meikäläisellä oman aikansa ja silloin vasemmassa kädessä oleva valo osoittaa ihan jonnekin muualle kuin seurattavaan lainiin. Ratkaisu oli tietenkin helppo: vauhti pois siksi aikaa että sai korvat toimimaan ja sitten taas eteenpäin. Myös alkuun hyvältä tuntunutta narun pituutta jouduin säätämään sukelluksen aikana lyhyemmäksi, jonka jälkeen homma luonnistui vieläkin mukavammin.

Kiven sisässä mopoiluun joutui keskittymään sen verran, että maisemien katselu jäi aika vähälle. Tämä korjaantunee harjoituksen myötä, kun hommaan pääsee paremmin sisään. Varsinaisen kaivosseikkailun jälkeen, eli dekoissa, pääsikin sitten kokeilemaan paremmin temppuilua. Vaihtaminen ylöspäin alkoi sujumaam suht' helposti ja sittenhän vauhtia piisasikin niin paljon, että naama oli messingillä koko ajan. Enpä muista dekoilun koskaan sujuneen yhtä nopean tuntuisesti, tunti meni melkein huomaamatta.

Kotimatkalla huomasin jännittäneeni sen verran ajamista, että oikeaa kättä jomotti ikävästi. Kerkesin jo miettimään, tuliko tästä ensimmäinen bendaus, mutta aamulla kolotus loisti poissaolollaan. Lisää harjoitusta vaan!

Samalla sukelluksella tuli testattua myös kiinteiden hanskojen toimivuutta ja vaihtoon meni. Käyttämäni kontaktiliima ei tarttunut mansettivainaiden lateksiin kunnolla, sen verran kuitenkin ettei vettä tullut sisään. Pikaisesti tehty liimaus oli ollut kohtalokkaan huono myös kohdistuksen osalta, vaikka merkkasinkin oikean pituuden hanskoihin. Versio kakkosen liimaukseen täytyy panostaa enemmän, mm. mansetin rippeet olen nyt repinyt puvusta ja alkuviikosta voisi olla sopiva aika liimata hanskat uudelleen, tällä kertaa Blackwitchillä. Kerkesin jo tekemään liimaustestejä, joten liima ainakin on sopivaa. Vaikka mansettirenkaisiin olen kerennyt noin yhdeksän vuoden aikana tottua niin, ettei niistä ole sanottavammin haittaa ollut varusteita pukiessa / riisuessa, niin kyllä kiinteät hanskat olivat ihan eri luokkaa.

Alushanskarintamallakin oli uusia tuulia, sillä dyykillä oli käytössä ensimmäistä kertaa bespoke-hanskat alpakanvillasta. Nämä tilasin äidiltäni jo aikapäiviä sitten, mutta edellisten kuivahanskojen kanssa ne olivat liian tiukat. Alpakanvillahan on törkeän lämmintä, olen antanut itseni ymmärtää vain vikunian ja qiviutin olevan lämpimämpiä. Sormet pysyivät lämpiminä koko sukelluksen ajan, joka on näin kylmien vesien aikaan ihan ennen kuulumatonta minulla. Nyt minulle on tulossa myös alpakkasukat, vaikka varpaiden kanssa ei lämpimyysongelmia ole juurikaan ollut.

Yhteenvetona lyhyesti: voin suositella mopoilun kokeilemista (se on mukavaa), kiinteitä hanskoja (ne on helpot) ja alpakanvillaa (se on lämmintä).

Tonnikala hevosvuorella Ruotsissa

Pääsiäinen meni siis sukeltamisen merkeissä, kohteena oli Äventyrsgruvan Tuna Hästbergissä, Ruotsissa. Matkaan lähdettiin toinen päivä Tallinkilla Turusta, jossa reissun eri autokunnat kokoontuivat yhteen. Aamulla ajettiin yksittäisajona pelipaikoille, matkaa Tukholmasta Tuna Hestbergiin on noin 300 kilometriä.

Majoituimme vanhassa koulurakennuksessa, jonka varustetaso käsittää mm. keittiön ja pienehkön saunan. Sänkypaikkoja on varsin rajoitetusti, suurin osa joutuu nukkumaan patjoilla (löytyy paikan päältä) lattialla.

Majoituspaikkamme oli vanha koulurakennus. Päädyssä olevan katoksesesta päästään saunatiloihin.

Kaivoksen sisäänkäynti sijaitsee koulun vieressä olevan kukkulan huipulla, ajomatkaa tulee pari-kolme kilometriä. Varusteita ei tarvitse roudata edes takaisin, vaan ne voidaan jättää kaivokseen tapahtuman ajaksi. Kaivoksessa on lämmin huone, jossa voi viettää pinta-aikaa ja tästä tilasta löytyy myös mikro ruuan lämmittämiseen, vedenkeitin ja vastaavia tykötarpeita. Kaasutäytöt hoituvat näppärästi ihan vedenrajaan ulottuvien täyttöletkujen avulla, tarjolla on linja varastosäilöstä sekä kompressorilta. Pankissa oli jotain nitroksia, oliskohan ollut EAN32:sta (ei jäänyt seos mieleen kun käytin ainoastaan kerran pukukaasun täyttöön). Lisäksi tarjolla oli happea, trimiksiä ja argonia.

Kaluston siirtoa autoista alas vietäväksi.

Varusteiden kuljetus on tehty helpoksi, sillä maan pinnalta kamppeet kuskataan hissillä kiskokuilua pitkin maan uumeniin, josta muutamilla nokkakärryillä ne siirretään sukellusalueelle. Sukellusalueelta vedessä tarvittava kalusto voidaan laskea sähkökäyttöisillä vinssillä laiturille, kevyempiä varusteita varten oli myös köysitalja, joka on himpun verran nopeampi käyttää. Kaivoskäytävässä ei ole valaistusta, minkä lisäksi se on paikoin matala jopa tällaisen 170 senttisen sukeltajan mielestä. Tämän takia kypärä otsalampulla on erittäin mainio päähine kaivoksessa. Omaa kypärää ei ole tarvis ostaa, sillä niitäkin löytyy lainattaksi.

Kaivoskäytävässä hissiltä sukellusalueelle ei ole valaistusta ja kattokin on paikoin matalalla.

Laiturin vasemmalla puolen näkyvä pullorimpsu on kuudessa metrissä.

Kaivoskäytäviä risteilee maan uumenissa paljon, joku puhui noin neljästä kymmenestä kilometristä. Suurin osa on veden alla, mutta myös lähes kuivin jaloinkin pääsee katselemaan maisemia. Laiturilta lähtee kolme opasnarua, joista yksi, matala reitti, kiertää luolastossa, joka on nimetty Indyksi. Indyyn on rakennettu vedenalainen valaistus, joka on mahdollista laittaa päälle hissitasanteen läheltä ennen sukellusta. Täytyy sanoa, että aika hieno ratkaisu, tarkastelipa sitä sitten kuivaluolaillen tahi sukeltaen!

Indyssä pääsee kiertelemään sekä pinnan alla että päällä. Valaistuksena VA-valojen lisäksi kannuvalaisin.

Indy valaistuna.

Toinenkin kuva Indystä, josta näkee kuinka kirkasta vesi oli.

Omat sukellukset rajoittuivat pääosin 34-tasolle, yhdellä sukelluksella teimme lenkin myös Abysin kautta. 34-tasollakin on niin paljon sukellettavaa, että kyllä siellä helposti tekee useammankin dyykin paikkojen tulematta liian tutuksi.

Näkymä laiturille. Tunaan on tulossa uusi laituri, joka on huomattavasti nykyistä isompi: mitoitettu 20:lle sukeltajalle, jokaiselle oma paikka kaasuntäyttö- ja latauspisteillä varustettuna.

Sukellusjärjestelyt noudattelivat samankaltaista tapaa kuin Ojamollakin, eli taululle merkattiin sukellusryhmät, pääpiirteittäinen sukellusreitti ja maksimiaika. Pinnalla oli koko ajan miehitys, eli kaikki eivät pääse / joudu sukeltamaan yhtä aikaa.

Kuudessa metrissä on metallitanko jonka lenkkeihin voi jättää dekohapet roikkumaan. Yleensä kutosesta löytyy aina seuraa, varsinkin kun kaivoksessa on isompi porukka sukeltamassa. Neljässä metrissä on "habitaatti", eli ilmatasku joka on varustettu melko pitkällä penkillä. Sukellustietokoneessa pitää viimeinen stoppi olla asetettu kolmeen metriin, muuten kone herjaa missatuista dekoista.

Missatuista dekoista puheen ollen, Suunnon uusi EON Steel edustaa tässä tapauksessa todella noloa suunnittelua: jos syystä tai toisesta et tee koneen käskemää pysähdystä, menee EON Steel error-tilaan! Kun kone on suunniteltu tekniikkasukelluskäyttöön, ei voi olla hyväksyttävää, että se ei osaa laskea uutta profiilia vaan alkaa mököttämään.Esim. Predatorissa näytössä lukee missed decostop jonka sukeltaja joutuu kuittaamaan, jonka jälkeen kone näyttää seuraavan stopin syvyyden ja ajan.

JJ-CCR oli edustettuna aika vahvasti, se oli käytössä noin 70 prosentilla sukeltajista.

Päivän sukellustoiminnan loputtua oli vuorossa tiukka rypistys, nimittäin pendaus-rappusten nousu. Hissitasanteelta maan päälle on 382 askelmaa (laskin pariinkin otteeseen, kun suoritin rappusissa sooloiluja), korkeuser lienee jossain 75-80 metrin hujakoilla. Kyseisissä rappusissa kuulema järjestetään oikein kilpailujakin ja paras aika taisi olla jotain minuutti ja neljäkymmentä sekuntia (saa korjata jos löytyy tarkempi aika), itselläni nousuun kului parhaimmillaan vajaat 6 minuuttia ilman huilitaukoja.

Vasemmalla nykyiset portaat, oikealla kaivoksen vanhat rappuset ja keskellä tavaroiden kuljetukseen käytettävän hissin kiskot.

Tapahtuman lopuksi pistettiin paikat porukalla kuntoon koululla ja lastattiin autot kotimatkaa varten. Kun siivoushommat tehdään porukalla, niin ei siinä pitkään tarvinnut kituuttaa ja suomalaiset ovat seuraavallakin kerralla tervetulleita sukeltamaan Tunaan.

LT-volkkariin pakattiin suurin osa kuuden sukeltajan kamoista, osa bailout-pulloista meni toisella autolla.

Peten sivuilta löytyy vielä 4 kuvaa pinnan alta kyseiseltä reissulta.

Jos reissu Tunaan kiinnostaa, niin Suomesta tapahtumia sinne järjestävät Sami Paakkarinen ja Jani Santala. Ottamalla yhteyttä kyseisiin herroihin homma lähtee liikkeelle.