Tuli tuossa taannoin kokeiltua millaista se mopoilu veden alla on. Skootterina oli Jorkan ystävällisesti lainaama Cuda 650 ja testisukellus tapahtui Montolassa (sukelluskiellon uhmaamista vai fiktiota, se jääköön arvoitukseksi).
Nopeasti tuli havaittua, että erillinen ajovalo helpottaisi kummasti, kun välillä tuo paineentasaus ottaa meikäläisellä oman aikansa ja silloin vasemmassa kädessä oleva valo osoittaa ihan jonnekin muualle kuin seurattavaan lainiin. Ratkaisu oli tietenkin helppo: vauhti pois siksi aikaa että sai korvat toimimaan ja sitten taas eteenpäin. Myös alkuun hyvältä tuntunutta narun pituutta jouduin säätämään sukelluksen aikana lyhyemmäksi, jonka jälkeen homma luonnistui vieläkin mukavammin.
Kiven sisässä mopoiluun joutui keskittymään sen verran, että maisemien katselu jäi aika vähälle. Tämä korjaantunee harjoituksen myötä, kun hommaan pääsee paremmin sisään. Varsinaisen kaivosseikkailun jälkeen, eli dekoissa, pääsikin sitten kokeilemaan paremmin temppuilua. Vaihtaminen ylöspäin alkoi sujumaam suht' helposti ja sittenhän vauhtia piisasikin niin paljon, että naama oli messingillä koko ajan. Enpä muista dekoilun koskaan sujuneen yhtä nopean tuntuisesti, tunti meni melkein huomaamatta.
Kotimatkalla huomasin jännittäneeni sen verran ajamista, että oikeaa kättä jomotti ikävästi. Kerkesin jo miettimään, tuliko tästä ensimmäinen bendaus, mutta aamulla kolotus loisti poissaolollaan. Lisää harjoitusta vaan!
Samalla sukelluksella tuli testattua myös kiinteiden hanskojen toimivuutta ja vaihtoon meni. Käyttämäni kontaktiliima ei tarttunut mansettivainaiden lateksiin kunnolla, sen verran kuitenkin ettei vettä tullut sisään. Pikaisesti tehty liimaus oli ollut kohtalokkaan huono myös kohdistuksen osalta, vaikka merkkasinkin oikean pituuden hanskoihin. Versio kakkosen liimaukseen täytyy panostaa enemmän, mm. mansetin rippeet olen nyt repinyt puvusta ja alkuviikosta voisi olla sopiva aika liimata hanskat uudelleen, tällä kertaa Blackwitchillä. Kerkesin jo tekemään liimaustestejä, joten liima ainakin on sopivaa. Vaikka mansettirenkaisiin olen kerennyt noin yhdeksän vuoden aikana tottua niin, ettei niistä ole sanottavammin haittaa ollut varusteita pukiessa / riisuessa, niin kyllä kiinteät hanskat olivat ihan eri luokkaa.
Alushanskarintamallakin oli uusia tuulia, sillä dyykillä oli käytössä ensimmäistä kertaa bespoke-hanskat alpakanvillasta. Nämä tilasin äidiltäni jo aikapäiviä sitten, mutta edellisten kuivahanskojen kanssa ne olivat liian tiukat. Alpakanvillahan on törkeän lämmintä, olen antanut itseni ymmärtää vain vikunian ja qiviutin olevan lämpimämpiä. Sormet pysyivät lämpiminä koko sukelluksen ajan, joka on näin kylmien vesien aikaan ihan ennen kuulumatonta minulla. Nyt minulle on tulossa myös alpakkasukat, vaikka varpaiden kanssa ei lämpimyysongelmia ole juurikaan ollut.
Yhteenvetona lyhyesti: voin suositella mopoilun kokeilemista (se on mukavaa), kiinteitä hanskoja (ne on helpot) ja alpakanvillaa (se on lämmintä).
tiistai 19. toukokuuta 2015
keskiviikko 8. huhtikuuta 2015
Tonnikala hevosvuorella Ruotsissa
Pääsiäinen meni siis sukeltamisen merkeissä, kohteena oli Äventyrsgruvan Tuna Hästbergissä, Ruotsissa. Matkaan lähdettiin toinen päivä Tallinkilla Turusta, jossa reissun eri autokunnat kokoontuivat yhteen. Aamulla ajettiin yksittäisajona pelipaikoille, matkaa Tukholmasta Tuna Hestbergiin on noin 300 kilometriä.
Majoituimme vanhassa koulurakennuksessa, jonka varustetaso käsittää mm. keittiön ja pienehkön saunan. Sänkypaikkoja on varsin rajoitetusti, suurin osa joutuu nukkumaan patjoilla (löytyy paikan päältä) lattialla.
Varusteiden kuljetus on tehty helpoksi, sillä maan pinnalta kamppeet kuskataan hissillä kiskokuilua pitkin maan uumeniin, josta muutamilla nokkakärryillä ne siirretään sukellusalueelle. Sukellusalueelta vedessä tarvittava kalusto voidaan laskea sähkökäyttöisillä vinssillä laiturille, kevyempiä varusteita varten oli myös köysitalja, joka on himpun verran nopeampi käyttää. Kaivoskäytävässä ei ole valaistusta, minkä lisäksi se on paikoin matala jopa tällaisen 170 senttisen sukeltajan mielestä. Tämän takia kypärä otsalampulla on erittäin mainio päähine kaivoksessa. Omaa kypärää ei ole tarvis ostaa, sillä niitäkin löytyy lainattaksi.
Kaivoskäytäviä risteilee maan uumenissa paljon, joku puhui noin neljästä kymmenestä kilometristä. Suurin osa on veden alla, mutta myös lähes kuivin jaloinkin pääsee katselemaan maisemia. Laiturilta lähtee kolme opasnarua, joista yksi, matala reitti, kiertää luolastossa, joka on nimetty Indyksi. Indyyn on rakennettu vedenalainen valaistus, joka on mahdollista laittaa päälle hissitasanteen läheltä ennen sukellusta. Täytyy sanoa, että aika hieno ratkaisu, tarkastelipa sitä sitten kuivaluolaillen tahi sukeltaen!
Omat sukellukset rajoittuivat pääosin 34-tasolle, yhdellä sukelluksella teimme lenkin myös Abysin kautta. 34-tasollakin on niin paljon sukellettavaa, että kyllä siellä helposti tekee useammankin dyykin paikkojen tulematta liian tutuksi.
Sukellusjärjestelyt noudattelivat samankaltaista tapaa kuin Ojamollakin, eli taululle merkattiin sukellusryhmät, pääpiirteittäinen sukellusreitti ja maksimiaika. Pinnalla oli koko ajan miehitys, eli kaikki eivät pääse / joudu sukeltamaan yhtä aikaa.
Kuudessa metrissä on metallitanko jonka lenkkeihin voi jättää dekohapet roikkumaan. Yleensä kutosesta löytyy aina seuraa, varsinkin kun kaivoksessa on isompi porukka sukeltamassa. Neljässä metrissä on "habitaatti", eli ilmatasku joka on varustettu melko pitkällä penkillä. Sukellustietokoneessa pitää viimeinen stoppi olla asetettu kolmeen metriin, muuten kone herjaa missatuista dekoista.
Missatuista dekoista puheen ollen, Suunnon uusi EON Steel edustaa tässä tapauksessa todella noloa suunnittelua: jos syystä tai toisesta et tee koneen käskemää pysähdystä, menee EON Steel error-tilaan! Kun kone on suunniteltu tekniikkasukelluskäyttöön, ei voi olla hyväksyttävää, että se ei osaa laskea uutta profiilia vaan alkaa mököttämään.Esim. Predatorissa näytössä lukee missed decostop jonka sukeltaja joutuu kuittaamaan, jonka jälkeen kone näyttää seuraavan stopin syvyyden ja ajan.
Päivän sukellustoiminnan loputtua oli vuorossa tiukka rypistys, nimittäin pendaus-rappusten nousu. Hissitasanteelta maan päälle on 382 askelmaa (laskin pariinkin otteeseen, kun suoritin rappusissa sooloiluja), korkeuser lienee jossain 75-80 metrin hujakoilla. Kyseisissä rappusissa kuulema järjestetään oikein kilpailujakin ja paras aika taisi olla jotain minuutti ja neljäkymmentä sekuntia (saa korjata jos löytyy tarkempi aika), itselläni nousuun kului parhaimmillaan vajaat 6 minuuttia ilman huilitaukoja.
Tapahtuman lopuksi pistettiin paikat porukalla kuntoon koululla ja lastattiin autot kotimatkaa varten. Kun siivoushommat tehdään porukalla, niin ei siinä pitkään tarvinnut kituuttaa ja suomalaiset ovat seuraavallakin kerralla tervetulleita sukeltamaan Tunaan.
Peten sivuilta löytyy vielä 4 kuvaa pinnan alta kyseiseltä reissulta.
Jos reissu Tunaan kiinnostaa, niin Suomesta tapahtumia sinne järjestävät Sami Paakkarinen ja Jani Santala. Ottamalla yhteyttä kyseisiin herroihin homma lähtee liikkeelle.
Majoituimme vanhassa koulurakennuksessa, jonka varustetaso käsittää mm. keittiön ja pienehkön saunan. Sänkypaikkoja on varsin rajoitetusti, suurin osa joutuu nukkumaan patjoilla (löytyy paikan päältä) lattialla.
 |
| Majoituspaikkamme oli vanha koulurakennus. Päädyssä olevan katoksesesta päästään saunatiloihin. |
Kaivoksen sisäänkäynti sijaitsee koulun vieressä olevan kukkulan huipulla, ajomatkaa tulee pari-kolme kilometriä. Varusteita ei tarvitse roudata edes takaisin, vaan ne voidaan jättää kaivokseen tapahtuman ajaksi. Kaivoksessa on lämmin huone, jossa voi viettää pinta-aikaa ja tästä tilasta löytyy myös mikro ruuan lämmittämiseen, vedenkeitin ja vastaavia tykötarpeita. Kaasutäytöt hoituvat näppärästi ihan vedenrajaan ulottuvien täyttöletkujen avulla, tarjolla on linja varastosäilöstä sekä kompressorilta. Pankissa oli jotain nitroksia, oliskohan ollut EAN32:sta (ei jäänyt seos mieleen kun käytin ainoastaan kerran pukukaasun täyttöön). Lisäksi tarjolla oli happea, trimiksiä ja argonia.
 |
| Kaluston siirtoa autoista alas vietäväksi. |
Varusteiden kuljetus on tehty helpoksi, sillä maan pinnalta kamppeet kuskataan hissillä kiskokuilua pitkin maan uumeniin, josta muutamilla nokkakärryillä ne siirretään sukellusalueelle. Sukellusalueelta vedessä tarvittava kalusto voidaan laskea sähkökäyttöisillä vinssillä laiturille, kevyempiä varusteita varten oli myös köysitalja, joka on himpun verran nopeampi käyttää. Kaivoskäytävässä ei ole valaistusta, minkä lisäksi se on paikoin matala jopa tällaisen 170 senttisen sukeltajan mielestä. Tämän takia kypärä otsalampulla on erittäin mainio päähine kaivoksessa. Omaa kypärää ei ole tarvis ostaa, sillä niitäkin löytyy lainattaksi.
 |
| Kaivoskäytävässä hissiltä sukellusalueelle ei ole valaistusta ja kattokin on paikoin matalalla. |
 |
| Laiturin vasemmalla puolen näkyvä pullorimpsu on kuudessa metrissä. |
Kaivoskäytäviä risteilee maan uumenissa paljon, joku puhui noin neljästä kymmenestä kilometristä. Suurin osa on veden alla, mutta myös lähes kuivin jaloinkin pääsee katselemaan maisemia. Laiturilta lähtee kolme opasnarua, joista yksi, matala reitti, kiertää luolastossa, joka on nimetty Indyksi. Indyyn on rakennettu vedenalainen valaistus, joka on mahdollista laittaa päälle hissitasanteen läheltä ennen sukellusta. Täytyy sanoa, että aika hieno ratkaisu, tarkastelipa sitä sitten kuivaluolaillen tahi sukeltaen!
 |
| Indyssä pääsee kiertelemään sekä pinnan alla että päällä. Valaistuksena VA-valojen lisäksi kannuvalaisin. |
 |
| Indy valaistuna. |
 |
| Toinenkin kuva Indystä, josta näkee kuinka kirkasta vesi oli. |
Omat sukellukset rajoittuivat pääosin 34-tasolle, yhdellä sukelluksella teimme lenkin myös Abysin kautta. 34-tasollakin on niin paljon sukellettavaa, että kyllä siellä helposti tekee useammankin dyykin paikkojen tulematta liian tutuksi.
 |
| Näkymä laiturille. Tunaan on tulossa uusi laituri, joka on huomattavasti nykyistä isompi: mitoitettu 20:lle sukeltajalle, jokaiselle oma paikka kaasuntäyttö- ja latauspisteillä varustettuna. |
Sukellusjärjestelyt noudattelivat samankaltaista tapaa kuin Ojamollakin, eli taululle merkattiin sukellusryhmät, pääpiirteittäinen sukellusreitti ja maksimiaika. Pinnalla oli koko ajan miehitys, eli kaikki eivät pääse / joudu sukeltamaan yhtä aikaa.
Kuudessa metrissä on metallitanko jonka lenkkeihin voi jättää dekohapet roikkumaan. Yleensä kutosesta löytyy aina seuraa, varsinkin kun kaivoksessa on isompi porukka sukeltamassa. Neljässä metrissä on "habitaatti", eli ilmatasku joka on varustettu melko pitkällä penkillä. Sukellustietokoneessa pitää viimeinen stoppi olla asetettu kolmeen metriin, muuten kone herjaa missatuista dekoista.
Missatuista dekoista puheen ollen, Suunnon uusi EON Steel edustaa tässä tapauksessa todella noloa suunnittelua: jos syystä tai toisesta et tee koneen käskemää pysähdystä, menee EON Steel error-tilaan! Kun kone on suunniteltu tekniikkasukelluskäyttöön, ei voi olla hyväksyttävää, että se ei osaa laskea uutta profiilia vaan alkaa mököttämään.Esim. Predatorissa näytössä lukee missed decostop jonka sukeltaja joutuu kuittaamaan, jonka jälkeen kone näyttää seuraavan stopin syvyyden ja ajan.
 |
| JJ-CCR oli edustettuna aika vahvasti, se oli käytössä noin 70 prosentilla sukeltajista. |
Päivän sukellustoiminnan loputtua oli vuorossa tiukka rypistys, nimittäin pendaus-rappusten nousu. Hissitasanteelta maan päälle on 382 askelmaa (laskin pariinkin otteeseen, kun suoritin rappusissa sooloiluja), korkeuser lienee jossain 75-80 metrin hujakoilla. Kyseisissä rappusissa kuulema järjestetään oikein kilpailujakin ja paras aika taisi olla jotain minuutti ja neljäkymmentä sekuntia (saa korjata jos löytyy tarkempi aika), itselläni nousuun kului parhaimmillaan vajaat 6 minuuttia ilman huilitaukoja.
 |
| Vasemmalla nykyiset portaat, oikealla kaivoksen vanhat rappuset ja keskellä tavaroiden kuljetukseen käytettävän hissin kiskot. |
Tapahtuman lopuksi pistettiin paikat porukalla kuntoon koululla ja lastattiin autot kotimatkaa varten. Kun siivoushommat tehdään porukalla, niin ei siinä pitkään tarvinnut kituuttaa ja suomalaiset ovat seuraavallakin kerralla tervetulleita sukeltamaan Tunaan.
 |
| LT-volkkariin pakattiin suurin osa kuuden sukeltajan kamoista, osa bailout-pulloista meni toisella autolla. |
Peten sivuilta löytyy vielä 4 kuvaa pinnan alta kyseiseltä reissulta.
Jos reissu Tunaan kiinnostaa, niin Suomesta tapahtumia sinne järjestävät Sami Paakkarinen ja Jani Santala. Ottamalla yhteyttä kyseisiin herroihin homma lähtee liikkeelle.
sunnuntai 29. maaliskuuta 2015
Tulevaisuutta
Pääsiäisenä olisi tarkoitus päästä plutaamaan vähän aktiivisemmin, sillä silloin suuntaamme porukalla Tunaan, Ruotsiin. Paljon olen paikasta kuullut, lukenut ja nähnyt kuvia, mutta käymään en ole sinne päässyt. Onneksi nyt hommaan tulee muutos.
Eilen käytiin Ojamolla varsin syksyisessä säässä (satoi vettä ja oli miellyttävän lämmintä). Lampi on jäistä vapaa, mutta vesi on tietysti vielä kylmää, onneksi siellä on habitaatti. Taukoa olikin kerennyt kertyä kokonaiset 41 päivää edellisestä dyykistä, tuolle ajalle mahtui ainoastaan yksi vapaa viikonloppu joka meni sujuvasti hautajaisissa ja peruskurssin / kuivapukukurssin teorioita pitäessä.
Vakituisessa sukellustiimissä on tapahtunut perustavanlaatuisia muutoksia, nimittäin ryhmän kokoonpanoon on ilmestynyt mopo. Ryhmäpaine on siis valtaisa nostaa minunkin varustetasoni samalle tasalle. Olenkin katsellut tässä viimepäivinä VA-skoottereita sillä silmällä, jos kesällä saisi moisen menopelin ostettua. Tällä hetkellä aika vahvana ehdokkaana on espanjalainen Diver Tug. Speksien puolesta tuo vaikuttaa aika muikealta kulkineelta ja litiumakutkaan eivät aiheuta minulle näppyjä, kun en juuri lentsikalla liiku sukellusreissuille.
Yllättävän huonosti tuosta hinaajasta löytyy tietoja, mutta perusjutut on aika hyvin kuitenkin tiedossa. Paloaikaa on mielestäni reippaasti ja huippunopeus on, sanoisinko mairitteleva. Hinta asettunee johonkin neljän, viiden tonnin kantturoille (siis samaa luokkaa sukellusmobiilini kanssa).
Palaan näppäimistön ääreen Ruotsista kotiuduttuani ja tilitän millaista siellä oli sukeltaa ja ehkä jotain muutakin. Mopon suhteen joutuu valitettavasti odottelemaan vähintään heinäkuulle saakka.
Eilen käytiin Ojamolla varsin syksyisessä säässä (satoi vettä ja oli miellyttävän lämmintä). Lampi on jäistä vapaa, mutta vesi on tietysti vielä kylmää, onneksi siellä on habitaatti. Taukoa olikin kerennyt kertyä kokonaiset 41 päivää edellisestä dyykistä, tuolle ajalle mahtui ainoastaan yksi vapaa viikonloppu joka meni sujuvasti hautajaisissa ja peruskurssin / kuivapukukurssin teorioita pitäessä.
Vakituisessa sukellustiimissä on tapahtunut perustavanlaatuisia muutoksia, nimittäin ryhmän kokoonpanoon on ilmestynyt mopo. Ryhmäpaine on siis valtaisa nostaa minunkin varustetasoni samalle tasalle. Olenkin katsellut tässä viimepäivinä VA-skoottereita sillä silmällä, jos kesällä saisi moisen menopelin ostettua. Tällä hetkellä aika vahvana ehdokkaana on espanjalainen Diver Tug. Speksien puolesta tuo vaikuttaa aika muikealta kulkineelta ja litiumakutkaan eivät aiheuta minulle näppyjä, kun en juuri lentsikalla liiku sukellusreissuille.
Yllättävän huonosti tuosta hinaajasta löytyy tietoja, mutta perusjutut on aika hyvin kuitenkin tiedossa. Paloaikaa on mielestäni reippaasti ja huippunopeus on, sanoisinko mairitteleva. Hinta asettunee johonkin neljän, viiden tonnin kantturoille (siis samaa luokkaa sukellusmobiilini kanssa).
Palaan näppäimistön ääreen Ruotsista kotiuduttuani ja tilitän millaista siellä oli sukeltaa ja ehkä jotain muutakin. Mopon suhteen joutuu valitettavasti odottelemaan vähintään heinäkuulle saakka.
sunnuntai 1. helmikuuta 2015
Talvi etenee
Tammikuu on sitten vaihtenut jo helmikuuksi. Lauhat, voisi jopa sanoa poikeuksellisen lämpimät kelit sydäntalveksi, rohkaisivat minut kolmelle eri sukellukselle tammikuussa. Olisihan sitä voinut enemmänkin käydä, mutta kun on niin ronkeli... Pari kertaa Ojamolla ja kerta Melkulla; Ojamoa lisää, Melkkua ehkä kesällä sinkkupullon kanssa. Tai sitten Melkuttimelle lähdetään vaan perheen kanssa uimaan ja paistamaan makkaraa.
Useimmiten saan nykyään kaikki tarpeelliset kilut ja kalut mukaan sukellusreissulle, enkä ole joutunut enää lakki kourassa pyytämään almuja paikan päällä. Eilen olisi kuitenkin jäänyt dyykki tekemättä, jos en olisi saanut lainaan pukukaasupulloa. Oma oli kyllä mukana, venttiili teipattuna (merkki täydestä pullosta), mutta tyhjentyneenä. Tässä vielä julkisesti iso kiitos Pekka N:lle.
Sukellus meni luottoparin kanssa hienosti, plänäiltiin haluttu reitti (pystykuilua, kiskoja ja helmiä sopivassa suhteessa) ja sitten toteutettiin suunnitelma. Vauhti pidettiin leppoisana, niin kerkeää katsella paikkoja paremmin. Avossakin oli jo ihan mukavan kirkasta ja kuten kuvasta näkyy, niin jäätäkään ei enää paljoa ole.
Dyykin loppupuolella totesin puvun tarvitsevan pientä talvipäivitystä, sillä tyhjennysventtiili lirutteli vettä pukuun joka käyttökerralla. Vasenta hihaa pitkin vesi valui kastellen kuivahanskan väärältä puolelta. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että kuivahanskat ovat aavistuksen liian naftit. Huomenna käyn hakemassa rukkaset Biltemasta, Hong Kongista tai mikä nyt sattuukaan sopivalta kaupalta tuntumaan ja laitan ne ainakin talven ajaksi. Hanskojen vaihtaminen on helppoa, kiitos mansettirenkaiden (mansettirenkaiden käytöstä joskus lisää). Saas nähdä miten pärjään "sormettomana" veden alla!
Ojamolla tehtyjen sukellusten väliin mahtui yksi räpistely Iso-Melkuttimella. Alun perin piti mennä Haveriin, mutta tragikoomisten sattumien kautta jouduimme vaihtamaan kohteen Melkuksi. Pakkasta oli noin 10 astetta, ja nähtävyydet pinnan alla olivat vähissä. Onneksi seura oli hyvää, joten fiilissaldo jäi plussan puolelle. Sukellustouhuissa -10 astetta alkaa olla raja, jossa rupean miettimään viitsinkö lähteä ollenkaan sukeltamaan. Melkun kohdalla tämä raja on vielä matalampi, mutta esim. jääsukelluskurssilla pintaorganisaatiossa olo on jo ihan eri juttu.
Useimmiten saan nykyään kaikki tarpeelliset kilut ja kalut mukaan sukellusreissulle, enkä ole joutunut enää lakki kourassa pyytämään almuja paikan päällä. Eilen olisi kuitenkin jäänyt dyykki tekemättä, jos en olisi saanut lainaan pukukaasupulloa. Oma oli kyllä mukana, venttiili teipattuna (merkki täydestä pullosta), mutta tyhjentyneenä. Tässä vielä julkisesti iso kiitos Pekka N:lle.
Sukellus meni luottoparin kanssa hienosti, plänäiltiin haluttu reitti (pystykuilua, kiskoja ja helmiä sopivassa suhteessa) ja sitten toteutettiin suunnitelma. Vauhti pidettiin leppoisana, niin kerkeää katsella paikkoja paremmin. Avossakin oli jo ihan mukavan kirkasta ja kuten kuvasta näkyy, niin jäätäkään ei enää paljoa ole.
 |
| Tuulta ja tuiskua Ojamolla 31.1.2015 |
Ojamolla tehtyjen sukellusten väliin mahtui yksi räpistely Iso-Melkuttimella. Alun perin piti mennä Haveriin, mutta tragikoomisten sattumien kautta jouduimme vaihtamaan kohteen Melkuksi. Pakkasta oli noin 10 astetta, ja nähtävyydet pinnan alla olivat vähissä. Onneksi seura oli hyvää, joten fiilissaldo jäi plussan puolelle. Sukellustouhuissa -10 astetta alkaa olla raja, jossa rupean miettimään viitsinkö lähteä ollenkaan sukeltamaan. Melkun kohdalla tämä raja on vielä matalampi, mutta esim. jääsukelluskurssilla pintaorganisaatiossa olo on jo ihan eri juttu.
maanantai 19. tammikuuta 2015
Vuoden sukelluskauden aloitus ja viime vuoden summailua
Tuli avattua tämän vuoden sukelluskausi vasta viime viikonloppuna. Dyykkikohde oli Ojamo, joka ei mitenkään yllättänyt itseäni, onhan tuo luola- ja kaivossukeltaminen muodostunut aika lailla pääasialliseksi sukellusmuodokseni. Ojamolla koluttiin helmiä oikein huolella, kokonaisajaksi tuli 97 min.
Kauden aloitus venähti, koska joulukuun alussa alkanut nenän tukkoisuus vaivasi kokonaisen kuukauden. Viime vuoden lopetukseksi onnistuin onneksi vetämään tähän asti pisimmän sukellukseni (157 min) ilman, että tukkoisuudesta oli haittaa. Sen jälkeen jouduin kyllä skippaamaan pari hyvää sukellusta, mutta nyt tilanne näyttäisi normalisoituneen. Apuna tukkoisuuden hoitoon käytän Nasonexiä, Duactia ja uutena poppakonstina nenäkannua. Vielä on tietty varhaista puhua kovinkaan mittavien kokemusten pohjalta, mutta tuntuu toimivan tuo kannutus (ei ainakaan pahenna tilannetta).
Viime vuonna luola- ja kaivossukeltaminen tosiaankin oli merkittävässä osassa, sillä kiven sisään vieneitä dyykkejä oli reippaat 62 prosenttia koko vuoden sukelluksistani. Merellä tuli käytyä harvakseltaan: Wellamolla, Königin-Luisella, Coolaroolla, Sundsborgilla, Juktenskobbenilla ja hylkypuistossa. Nämä siis olivat kaikki hylkykohteita. Vuoden kaikki sukellukset tein rebellä ja keskipituus sukelluksilla oli himpun vaille 73 minuuttia.
Hyviä sukelluksia on kiva tehdä ja toivottavasti niin minulla kuin teilläkin on niitä edessä taas tälle vuodelle paljon!
Kauden aloitus venähti, koska joulukuun alussa alkanut nenän tukkoisuus vaivasi kokonaisen kuukauden. Viime vuoden lopetukseksi onnistuin onneksi vetämään tähän asti pisimmän sukellukseni (157 min) ilman, että tukkoisuudesta oli haittaa. Sen jälkeen jouduin kyllä skippaamaan pari hyvää sukellusta, mutta nyt tilanne näyttäisi normalisoituneen. Apuna tukkoisuuden hoitoon käytän Nasonexiä, Duactia ja uutena poppakonstina nenäkannua. Vielä on tietty varhaista puhua kovinkaan mittavien kokemusten pohjalta, mutta tuntuu toimivan tuo kannutus (ei ainakaan pahenna tilannetta).
Viime vuonna luola- ja kaivossukeltaminen tosiaankin oli merkittävässä osassa, sillä kiven sisään vieneitä dyykkejä oli reippaat 62 prosenttia koko vuoden sukelluksistani. Merellä tuli käytyä harvakseltaan: Wellamolla, Königin-Luisella, Coolaroolla, Sundsborgilla, Juktenskobbenilla ja hylkypuistossa. Nämä siis olivat kaikki hylkykohteita. Vuoden kaikki sukellukset tein rebellä ja keskipituus sukelluksilla oli himpun vaille 73 minuuttia.
Hyviä sukelluksia on kiva tehdä ja toivottavasti niin minulla kuin teilläkin on niitä edessä taas tälle vuodelle paljon!
tiistai 9. joulukuuta 2014
Uimahalli + tukkoinen nenä
Kävin eilen pitkästä aikaa hallilla uimassa (2 km rintauintia) ja yllätys yllätys, nenä meni tukkoon jo samana iltana. Tänään nokka on ollut vielä pahemmin tukossa, välillä ei ilma kulje nenän kautta ollenkaan. Itse asiassa osasin odottaakin tämmöistä, sillä sama homma on käynyt ennenkin, siinä yksi syy miksi tuo uinti ei ole oikein ollut aktiiviharrasteiden listalla.
Mitään käsitystä tukkoisuuden syystä minulla ei ole. Rintauintini ei ole ihan tyylipuhdasta, kun menen maskin ja snorkkelin kanssa, mutta vettäkään ei sitten klyyvariin kovinkaan kummoisesti mene.Onko sinulla ideaa mistä uimahallikäynnin jälkeinen tukkoisuus voi johtua? Tai vielä parempaa, kuinka siitä voisi päästä eroon? Tänään otin jopa Duactinkin, vaikka en ollut edes menossa dyykkaamaan...
Mitään käsitystä tukkoisuuden syystä minulla ei ole. Rintauintini ei ole ihan tyylipuhdasta, kun menen maskin ja snorkkelin kanssa, mutta vettäkään ei sitten klyyvariin kovinkaan kummoisesti mene.Onko sinulla ideaa mistä uimahallikäynnin jälkeinen tukkoisuus voi johtua? Tai vielä parempaa, kuinka siitä voisi päästä eroon? Tänään otin jopa Duactinkin, vaikka en ollut edes menossa dyykkaamaan...
sunnuntai 7. joulukuuta 2014
Königin Luise & hylkypuisto
Märän kiven sijaan pääsin katsomaan vaihteeksi hylkyjä käydessäni Königin Luisella ja hylkypuistossa syyskuun loppupuolella. Molemmissa olin käynyt aiemminkin, kerran kumpaisessakin paikassa. GA:lla käynnistä olikin kerennyt vierähtämään jo reilut 8 vuotta.
Keli oli hyvä, matkalla Königin Luiselle oli jonkin verran vastaista maininkia, mutta terävää aaltoa ei onneksi ollut. Aurinko paistaa killitti ja veneessä oli mukavan lämmintä. Perille päästyämme totesimme, että Könäri oli kaiken lisäksi poijutettukin! Homma siis helpottui tuntuvasti, joten pian päästiinkin jo sukellustouhuihin. Pintavesi noin kuuteen metriin asti oli lämmintä ja tietenkin sakeaa. Pari meduusaakin huomasin, ja nytkin nämä kotimaiset hyytelökummitukset saivat hyvälle tuulelle. Kuuden metrin alapuolella vesi kirkastui ja sekä pysty-, että vaakanäkyvyyttä oli metritolkulla. Ilman muuta kiintopistettä kuin alapuolella oleva pari ja edessä oleva köysi on vaikea sanoa tarkempaa, mutta kirkasta siellä oli! Hykertelin jo mielessäni kuinka upeaa olisi tutkia hylkyä näissä olosuhteissa, kunnes noin 35 metrin kohdalla näkyvyys kutistui tuollaiseksi tutuksi "käsivarren mitaksi".
Poijuköysi loppui noin 44 metrin syvyydellä jonnekin laivan keulaan oikealle puolelle. Alkuun en tietenkään tiennyt poijuköyden sijaintia hylyllä ja pieni kierros ei paljoa tuonut asiaan muutosta. Trooliverkkoa näkyi, sekä eri kulmissa meneviä ruosteisia metallipintoja. Koska näkkärit olivat noin surkeat, halusin pysyä nousuköyden sijainnista selvillä, joten johdattelin sukelluksen melko pian takaisin nousuköyden lähettyville. Siitä painuimme laivan oikeaa kylkeä alas, jossa olikin onneksi kirkkaampaa vettä. Täällä rungon muoto paljasti, että olimme melko lailla keulassa. Pohjan tuntumassa uimme aivan keulaan, josta nousimme taas sakkaan laivan vasemmalle puolen. Siellä satuimme onnekkaasti keulassa olevalle vaakunalle, jota en muistanut ollenkaan. Vaakunan yläpuolelta nousimme keulakannelle ja uimme ankkuripelin ylitse minun etsiskellessä keulan tykkiä. Onneksi tykki löytyi, sillä nähtävyydet jäivät vaakunaan, ankkuripeliin ja tykkiin.
Tykiltä suuntasin kohti nousuköyttä, jonka löytymistä helpotti suunnattomasti alas tulevien sukeltajien valot, vaikka eivät nekään kovin kaukaa näkyneet. Ennen nousua laitoin vielä kelan kiinni poijuköyteen ja kävimme tekemässä pari pientä päämäärätöntä lenkkiä. Nousu sujui ilman kommelluksia ja vesi oli lämmintä. Sukellusaikaa tuli tasan 70 minuuttia.
Pinnalla keli oli tyyntynyt, mitä nyt keikuimme välillä kaukaa ohittavien Tallinnan lauttojen aikaansaamissa aalloissa. Kun viimeinen pari oli päässyt veneeseen, niin suuntasimme kohti hylkypuistoa. Kuten jo aiemmin mainitsin, edelliskerrasta oli kulunut reilut 8 vuotta. Tuolloin sukelsin sinkkupullon ja märkäpuvun kanssa. Pullo löytyy vieläkin, puvun myin jo vuosia sitten. Edelliskerralla hylystä jäi melko hatara käsitys, koska näkkärit olivat aika huonot ja lamppunakin oli UK:n pattereilla toimiva "tunnelmavalo". Nyt vesi oli upean kirkasta ja luonnonvaloakin tuli ihan riittämiin.
Sukelsimme hylyllä menevän opastetun kierroksen melkoista haipakkaa, sillä ykkösellä oli reissussa ainoastaan yhdet tuplat ja suurin osa niiden sisältämästä kaasusta oli kulunut Könärillä. Nousimme kiinnityspoijua ylös ja tottahan minun piti rapsutella kettinkiä matkan varrella nähdäkseni onko lenkeissä syöpymiä. Kuudessa metrissä pienen pieni simpukka kosti tunkeiluni ja leikkasi kuivahanskan peukalonjuuresta auki. Onneksi ei ollut dekoja, joten käsi pysyi lähes tulkoon kuivana, kun pintaan asti jaksoi puristaa kättä nyrkissä.
Pinnalla totesin arvioni reissusta menneen ihan päälaelleen: Königin Luise oli pettymys ja GA puolestaan iloinen yllätys. Vähän harmitti kun hylkypuistossa jäi dyykki niin lyhyeksi, mutta sellaistahan se välillä on. Näin joulukuussa voi jo todeta, että GA:n sukellus jäi tämän vuoden viimeiseksi venesukellukseksi merellä, ainakin päätös oli näkkäreidensä puolesta onnistunut.
Keli oli hyvä, matkalla Königin Luiselle oli jonkin verran vastaista maininkia, mutta terävää aaltoa ei onneksi ollut. Aurinko paistaa killitti ja veneessä oli mukavan lämmintä. Perille päästyämme totesimme, että Könäri oli kaiken lisäksi poijutettukin! Homma siis helpottui tuntuvasti, joten pian päästiinkin jo sukellustouhuihin. Pintavesi noin kuuteen metriin asti oli lämmintä ja tietenkin sakeaa. Pari meduusaakin huomasin, ja nytkin nämä kotimaiset hyytelökummitukset saivat hyvälle tuulelle. Kuuden metrin alapuolella vesi kirkastui ja sekä pysty-, että vaakanäkyvyyttä oli metritolkulla. Ilman muuta kiintopistettä kuin alapuolella oleva pari ja edessä oleva köysi on vaikea sanoa tarkempaa, mutta kirkasta siellä oli! Hykertelin jo mielessäni kuinka upeaa olisi tutkia hylkyä näissä olosuhteissa, kunnes noin 35 metrin kohdalla näkyvyys kutistui tuollaiseksi tutuksi "käsivarren mitaksi".
Poijuköysi loppui noin 44 metrin syvyydellä jonnekin laivan keulaan oikealle puolelle. Alkuun en tietenkään tiennyt poijuköyden sijaintia hylyllä ja pieni kierros ei paljoa tuonut asiaan muutosta. Trooliverkkoa näkyi, sekä eri kulmissa meneviä ruosteisia metallipintoja. Koska näkkärit olivat noin surkeat, halusin pysyä nousuköyden sijainnista selvillä, joten johdattelin sukelluksen melko pian takaisin nousuköyden lähettyville. Siitä painuimme laivan oikeaa kylkeä alas, jossa olikin onneksi kirkkaampaa vettä. Täällä rungon muoto paljasti, että olimme melko lailla keulassa. Pohjan tuntumassa uimme aivan keulaan, josta nousimme taas sakkaan laivan vasemmalle puolen. Siellä satuimme onnekkaasti keulassa olevalle vaakunalle, jota en muistanut ollenkaan. Vaakunan yläpuolelta nousimme keulakannelle ja uimme ankkuripelin ylitse minun etsiskellessä keulan tykkiä. Onneksi tykki löytyi, sillä nähtävyydet jäivät vaakunaan, ankkuripeliin ja tykkiin.
Tykiltä suuntasin kohti nousuköyttä, jonka löytymistä helpotti suunnattomasti alas tulevien sukeltajien valot, vaikka eivät nekään kovin kaukaa näkyneet. Ennen nousua laitoin vielä kelan kiinni poijuköyteen ja kävimme tekemässä pari pientä päämäärätöntä lenkkiä. Nousu sujui ilman kommelluksia ja vesi oli lämmintä. Sukellusaikaa tuli tasan 70 minuuttia.
Pinnalla keli oli tyyntynyt, mitä nyt keikuimme välillä kaukaa ohittavien Tallinnan lauttojen aikaansaamissa aalloissa. Kun viimeinen pari oli päässyt veneeseen, niin suuntasimme kohti hylkypuistoa. Kuten jo aiemmin mainitsin, edelliskerrasta oli kulunut reilut 8 vuotta. Tuolloin sukelsin sinkkupullon ja märkäpuvun kanssa. Pullo löytyy vieläkin, puvun myin jo vuosia sitten. Edelliskerralla hylystä jäi melko hatara käsitys, koska näkkärit olivat aika huonot ja lamppunakin oli UK:n pattereilla toimiva "tunnelmavalo". Nyt vesi oli upean kirkasta ja luonnonvaloakin tuli ihan riittämiin.
Sukelsimme hylyllä menevän opastetun kierroksen melkoista haipakkaa, sillä ykkösellä oli reissussa ainoastaan yhdet tuplat ja suurin osa niiden sisältämästä kaasusta oli kulunut Könärillä. Nousimme kiinnityspoijua ylös ja tottahan minun piti rapsutella kettinkiä matkan varrella nähdäkseni onko lenkeissä syöpymiä. Kuudessa metrissä pienen pieni simpukka kosti tunkeiluni ja leikkasi kuivahanskan peukalonjuuresta auki. Onneksi ei ollut dekoja, joten käsi pysyi lähes tulkoon kuivana, kun pintaan asti jaksoi puristaa kättä nyrkissä.
Pinnalla totesin arvioni reissusta menneen ihan päälaelleen: Königin Luise oli pettymys ja GA puolestaan iloinen yllätys. Vähän harmitti kun hylkypuistossa jäi dyykki niin lyhyeksi, mutta sellaistahan se välillä on. Näin joulukuussa voi jo todeta, että GA:n sukellus jäi tämän vuoden viimeiseksi venesukellukseksi merellä, ainakin päätös oli näkkäreidensä puolesta onnistunut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)